Sydämellistä

Sain Herneeltä soman sydämen. Kiitos paljon! Tämä tunnustus on tarkoitus ojentaa eteenpäin viidelle blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

Yhtään en aio kurkkia, ketkä ovat sen jo saaneet (huonoina päivinä saattaa suosikkiblogeistakin jäädä jotain lukematta), vaan ojennan lämpimien ajatusten kera eteenpäin:

Häivähdykselle
Susulle
Partapapalle
Ailalle  ja
Rantakasville

, joiden blogit ovat keskenään mukavasti erilaisia ja minulle hyvin tärkeitä. Kaikkien viiden kommenteista olen saanut voimaa ja valoa synkeinä päivinä ja blogiteksteistä uutta ajateltavaa.

 (Partapappakin voi tässä kohtaa vain kiittää ja kumartaa, niin kuin kiltit pojat tapaavat. Mitään ei tarvitse tehdä, eikä kysymyksiin vastailla. Senkun ottaa kehut ja kiitokset vastaan)

Epäkunnossa

Vaihteeksi tapahtumarikas päivä. Tohtoritätiä tapaamaan piti raahustaa omin jaloin, kun Aviomies oli työmatkalla toisaalla. (Hänen viimeisintä kuvauskohdettaan kannattaa käydä kurkkaamassa I see faces -blogissa. On nimittäin aika vekkuli otos..)Matka terveyskeskukseen ei ole pitkä, mutta murtuneella varpaalla lampsiminen kävi työstä.

Epäkunnossahan tämä minun kroppani on monella tavalla. Sitä mieltä oli lääkärikin. Eri asia on pystytäänkö mitään korjaamaan, varsinkaan kun syytä vinksallaan oleville veriarvoille ei tiedetä. No, taas tutkitaan.

Kotona ilmaantui sitten toisenlainen vikatila, kun osa huushollin sähkölaitteista yllättäen sammahti. Palanut sulake on tietenkin moiseen todennäköisin syy. Ensimmäinen pulma tuli eteen siinä kohtaa, kun tajusin, että sulaketaulu on kiinteän naulakon taakse rakennettu ja niin korkealla, etten ylettynyt keittiötikkailta edes alimmalle sulakeriville.

Puolipimeässä odottelin pitkänhuiskeaa Aviomiestä ongelmaa ratkomaan, mutta ei se ollut niin yksinkertainen juttu...Apuun tarvittiin vielä sähköalan ammattilainen, lankomieskin, sillä kyse oli hankalammasta viasta kuin kärvähtäneestä sulakkeesta. Koko sähkömittari oli epäkunnossa. Kaksi liitosta sisältä oli löystynyt, eikä vikaa saatu korjattua murtamatta sähkölaitoksen sinettejä. Huomennapa onkin sitten "kiva" soitella sähköyhtiöön ja selvitellä asiaa..

..mutta on se vaan onnenpotku, että on olemassa tuttuja ja sukulaisia, jotka tulevat hätiin , kun omat konstit eivät riitä.

Kiitollisuusharjoituksia

On turhankin palkitsevaa suositella toisille päämääriä, joiden saavuttamisessa on itse onnistunut. Mielellämme uskottelemme itsellemme, että vaurastuminen, painonhallinta, opintosaavutukset tai muunlainen menestyksenä pidetty onnistuminen elämässä on puhtaasti oman ahkeruutemme ja lahjakkuutemme tulosta.

 Todellisuudessa kukaan harvoin yltää merkittäviin tavoitteisiin ilman toisten tukea (opintotukea, vertaistukea, perheen tukea, erilaisia rahalla ostettavia tuotteita ja palveluita, infrastruktuuria, yleistä ilmapiiriä jne.) Olemme niin monin eri tavoin riippuvaisia toisista (ja heidän työnsä tuotoksista), että pidämme heitä/niitä itsestäänselvyytenä, emmekä huomaa olla kiitollisia. Saatammepa, päinvastoin, valittaa ja jopa syyttää muita (yhteiskuntaa, vanhempiamme, mediaa tms.) tuen ja edellytysten puutteesta.

Saavutetut edut alkavat liian pian tuntua asiaankuuluvilta. Aina löytyy epäkohtia ja jotain uutta haluttavaa. Se, mikä itselle on helppoa, ei välttämättä ole sitä toiselle ja päinvastoin. Ylenkatse, väheksyminen ja syyttely harvoin edistää mitään. Toisen erityislaadun kunnioittaminen ja rohkaiseminen toimii paremmin.

Surkuhupaisa on myös se psykologisten tutkimusten johtopäätös, että hyvän itsetunnon omaavat selittävät onnistumisiaan helpommin omilla ansioillaan ja syyttävät epäonnistumisista ympäristöä. Huonolla itsetunnolla varustetut puolestaan epäilevät omaa osuuttaan saavutuksissaan silloinkin, kun ansiot ovat kiistattomat.

Yksi meikäläisen persoonan lukuisista paradokseista on se, että samaan aikaan, kun kiitollisuus on minulle helppoa, toisaalle kiskoo taipumus kriittisyyteen ja halu nähdä  aina pintaa syvemmälle..

Ihanteellista olisi tietenkin pitää yllä yhtä aikaa kriittistä tarkastelutapaa ja muistaa kiitollisuus. Tänään taidan kuitenkin keskittyä kiitollisuuteen. Onhan sekin yhdenlaista (itse)kriittisyyttä, että unohtaa vaihteeksi epäkohdat ja katsoo uusin silmin (kiitollisuuden värittämin silmälasein) kaikkea sitä, mitä tavallisesti pitää itsestäänselvyytenä.

Pesukone toimii. Takka lämmittää. Rakkaimmat ovat elossa. Käden ulottuvilla on monta pehmoista rapsuteltavaa. Kaapista löytyy syötävää. Kipu on jotakuinkin siedettävällä tasolla...Joka tapauksessa kaikki tämä joskus loppuu. Sitä ei ehkä kannata odotella toimettomana, kun voi yrittää elää joka hetken parhaansa mukaan.

Henkinen halvaus ja rottinkipallot

Henkinen halvaus on tällä kertaa edennyt ylhäältä alaspäin. Masennus alkoi joulun alla vyöryä kuin jähmettävä laava korvien välistä varpaisiin. Tappelin vastaan tekemällä suunnitelmia ja jonkin verran jopa konkreettisia tekoja. Jäin toiseksi. Nyt jaksan enää hädin tuskin hengittää.

Keskiviikkona olen menossa lääkäriin. Ihan fyysisten vaivojen vuoksi. Sen verran sentään tajuan, ettei masennuksesta kannattaisi mainita mitään. Jos sen sanon ääneen, jäävät muut vaivani väistämättä vaille huomiota - varsinkin kun vastaanottava lääkäri on taas uusi sijainen. Aikaahan yritin varata jo marraskuussa. Nyt vasta sen sain. Ehkä tilanne ei olisi päässyt näin pahaksi, jos apua akuutteihin kremppoihin olisi ollut saatavilla ajoissa..

Joulun alla, siivoillessa, hoksasin kaapin päällä nuo rottinkipallot. Niitä oli lasikulhossa, pölyä keräämässä, vähintään kymmenen. Tulivat meille jonkun tarpeellisemman tavaran mukana huutiksesta. Sieviä, mutta hankalasti sijoitettavia kapistuksia. Mihinkään kissojen ulottuville en voi niitä asetella, sillä alta aikayksikön ne haettaisiin leluiksi ja koirat silppuaisivat ne tuhannen päreiksi lattialle. Kaikenmoista turhaa sälää sitä tuleekin hankittua. Keksitkö sinä, mitä tuommoisilla voisi tehdä?

Epäsosiaalisuuden ylistys

Aviomies on löytänyt facebookin ilot. Työvelvoitteista kimmokkeen saanut naamakirjaan liittyminen on, ainakin näin alkuhuumassa, riistäytymässä näpeistä, kun mies istuu kaiken vapaa-aikansa koneella villi virne naamalla.

Itselläni on meneillään pahin masennuskausi naismuistiin (ainahan kimpussa oleva vaiva tuntuu pahimmalta. Viimeistään sitten se alkaa tuntua siedettävältä, kun uusi riesa iskee).

Olen pahoittanut erään läheiseni mielen ja eilisestä saakka miettinyt, olisiko parempi valehdella, ettei tarkoittanut sitä, mitä sanoi ja pyytää anteeksi, vai kestää avautumisensa seuraukset ja odottaa, että toisen loukkaantumisen tunne (mahdollisesti) joskus hälvenee. 

Molemmat tapahtumat lähipiirissäni ovat taas muistuttaneet siitä, miksi näissä olosuhteissa on ihan hyvä ratkaisu pysytellä maailmalta piilossa ja rajoittaa kaikki kanssakäyminen kaksijalkaisten kanssa minimiin. 

Kaksijalkaiset ovat arvaamattomia, vaativia ja vaikeita, enkä ole alkuunkaan varma siitä, että panostus ihmissuhteisiin sittenkään maksaisi (puhun nyt vaan itsestäni) vaivaa. Hyvää toisille ihmisille voi yrittää tehdä kauempaakin, eikä minusta tässä kunnossa ole kovin vaativiin kontakteihin. 

Nelijalkaiset ovat paljon helpompia. Ne eivät jaksa kantaa loputtomasti kaunaa (paitsi Villiminttukissa, joka on katkeroitumaan päin johtuen Muskan pomotteluyrityksistä). Koirat eivät vatvo asioita, eivätkä kissat tahallaan loukkaa toisia (paitsi se Muskaryökäle, joka pönkittää egoaan kiusaamalla muita tyttökissoja)..

Jatkan siis eristäytymistäni ja yritän olla tästä valinnanvapaudestani kiitollinen.

Aurinko pyrkii esiin pilvipeiton takaa. Enää...hmmm..kolme kuukautta kevääseen..

Epätäydellistä

Eteen osui pitkästä aikaa, omasta mielestäni erinomainen, kansantajuinen lehtijuttu pitkäaikaisesta elämänkumppanistani, fibromyalgiasta. Poden kuulemma (reumatologin mukaan) melko pahansisuista versiota tästä taudista.Kun lisäriesana on jokunen muukin kremppa, toisinaan herää kysymys onko tällainen elämä elämisen arvoista (jatkuvaa kipua, riittämättömyyden tunnetta, häpeää ja uupumusta, eikä toivoa paranemisesta).

Toisaalta, millainen elämä sitten on elämisen arvoista? Eikö tämän ajallisen elämän olemukseen kuulu juuri se, ettei mikään (eikä kukaan) ole täydellinen? Joskus harvoin saattaa törmätä ihmiseen, joka ei näe itsessään lainkaan puutteita. Yleensä toiset näkevätkin niitä sitten senkin edestä..

Haaste

Partapappa "velvoitti" bloginsa lukijoista ainakin kissanomistajat vastaamaan tämmöisiin kysymyksiin. Jos minä nyt sitten tottelevaisuuden puuskassa teen juuri niin. Vastaa sinäkin, jos huvittaa, vaikkei olisi kissaakaan ;)

1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?
Yritän välttää haaveilemista. Olen nykyään niin huono kestämään pettymyksiä. Viimeksi lipsahti haaveen  puolelle, kun toivoin koiranpentuja viime vuoden lopulla. Ei tullut. En ole toipunut siitä vieläkään.

2. Millainen oli vuosi 2012?
Kelju. Kesäkin yhtä mutavelliä.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen?
En kumpaakaan. Aviomiehen elämänrytmistä johtuen olen ajautunut yöihmiseksi.

4. Minne haluaisit matkustaa nyt?
Ajan ja paikan tuolle puolen. Jos olisin terve, niin Irlantiin.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit?
Olen toiminut aina parhaan tietoni ja viisauteni mukaan. Jossittelu ja jälkiviisaus on silloin aika turhaa.

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?
Aviomies tekee aina hyvää ruokaa. Tällä hetkellä tykkään kovasti hänen valmistamastaan kukkakaali-parsakaali-feta-kirsikkatomaatti paistoksesta.

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?
Terveenä, aktiivisena, jotain hyödyllistä ja mielekästä puuhaillen.

8. Elämäsi eläin?
Kaikki kiltit karvatit.

9. Sielunmaisemasi?
Pohjanmaan lakeus.

10. Tärkein esine kotonasi?
Kuulostaa kamalalta, mutta nykyään tietokone. Lähes kaikki sosiaaliset suhteeni toimivat sen kautta.

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Todennäköisesti enemmän elän syödäkseni. Eipä minulla tässä muutakaan.