Turhaa puhetta

Jösses, kun en pääse tästä pakkoliikkeestä eroon! Olen blogannut nyt kuusi vuotta. Aloittanut ja lopettanut lukuisia kertoja. Todennut, että yleisemmin kiinnostava sanottava loppui jo kahtena ensimmäisenä vuonna. Jotenkin vaan olen jäänyt tähän olemisen tapaan kiinni.

On niin mukavaa lukea toisten blogeja. Saada kurkistaa jonkun kokemusmaailmaan, ajatuksiin, tunteisiin ja elämyksiin. Olla edes sillä tavoin osallinen.

Kun elää monisairaana erakkona, paikkakunnalla, jolla ei tunne ketään, jää yhteydenpidon välineeksi muuhun ihmiskuntaan lähinnä puhelin, televisio ja internet. 

Voisihan sitä jättäytyä pelkästään lukemaan.  Niin suunnittelin tekeväni, kun lopetin viimeisimmän "jokapäiväisblogini". Olihan se tavallaan vapauttavaa, kun ei tarvinnut miettiä mitään kirjalliseen muotoon puettavaa sanottavaa, varsinkaan niinä päivinä, jolloin olo turkasen huono. Olen kuitenkin kehno kommentoimaan. Ilman omaa blogia vuorovaikutus jäi jotenkin yksisuuntaiseksi.

Ajatukset jäävät myös jotenkin irrallisiksi, hajanaisiksi ja keskeneräisiksi, ellei niitä puhu tai kirjoita jollekin. Aviomies ei paljon aikaa kotona vietä, eikä häntä jaksa minun juttuni kiinnostaa. Otukset (viisi kissaa ja kolme koiraa) kyllä kohteliaasti kuuntelevat, mutta vasta-argumenteista on vaikea saada selvää.

Niin kauan kuin puutarhassa riittää puuhaa, on Akallakin jotain tolkullista, iloa tuottavaa ajankulua. Pian tulee kuitenkin syksy ja sen jälkeen pitkä pimeä vuodenaika, meikäläiselle pelkkää kipua ja tyhjää täynnä.

Jatkan siis turhan puheen tuottamista. Suollan tyhjänpäiväistä höpinää blogosfäärin täytteeksi - lukee joku tai ei. Voinpahan ainakin täältä sivuilta käydä tarkistamassa, että juu-u, olin vielä aamulla elossa. Blogia on päivitetty silloin.