Paha sai palkkansa (ja hirvikärpäsen tukkaan)

Ulko-oven pielessä on riipuskellut iät ja ajat valurautainen kello. Sitä ei kukaan älyä soittaa. Sisätiloihin ei ihan pieni kopistelu kuulu ja tällä paikkakunnalla näyttää vallitsevan aivan erilainen käytöskoodi kuin edellisellä kotipaikkakunnallamme (missä kaupustelijatkin saapastelivat kengät jalassa, lupia kyselemättä tuvan perimmäiseen nurkkaan). 

Vaikka kovasti arvostankin omaa rauhaa ja yksityisyyttä, asensin tänään ovikellon, sellaisen johdottoman, joka plimputtelee valittua sävelmää. Vielä en kehdannut valita joululauluja, mutta pian sekin aika tulee.

Eilen nautin pitkästä aikaa alkoholia. Se nautiskeluosuus tosin jäi kovin lyhytaikaiseksi, kun jo parin  (pienen) Vana Tallinn -lasillisen jälkeen tulin armottoman kipeäksi. Outoa se oli sikäli, että vaikkken ole koskaan kestokykyäni kovalla harjoittelulla kehittänytkään, viinapääni on aina ollut keskimääräistä parempi. Ei ole enää, tai sitten jokin lääkkeistäni ei alkuunkaan sovi alkoholin kanssa (vaikkei tuoteselosteissa sellaisesta varoitetakaan). Hyvät aineet ja pari litraa jotain muuta (olisikohan ollut pään sisäisiä nesteitä) ryöpsähteli pitkin yötä väärästä päästä posliinipönttöön.

No, se siitä. Tänä aamuna hiuksia harjatessa säikähdin sitten oikein kunnolla, kun pesualtaaseen tipahti jokin tumman ruskea ja villisti sätkivä. Metsässä rämpimässä en enää itse jaksa käydä, mutta Aviomies ja koirat käyvät joka päivä. Kun varsinkin niiden nelijalkaisten kanssa tulee kiehnättyä lähikontaktissa paljonkin, metsästä tarttunut salamatkustaja on jotenkin vaihtanut alustaa. Yök. Hirvikärpänen. Kammoan niitä otuksia enemmän kuin mitään muita hyönteisiä.

Yön aikana joku on näemmä suolistanut pehmolelun olkkarin matolle. Vanutuppoja on matto valkoisenaan. Meikäläisen pitäisi mennä nyt teurastamaan muutama kurpitsa. Jokohan voimat olisivat palautuneet sen verran, että veitsi pysyy vakaasti kädessä.