Häntiä pöydällä ja pyllistävä tirppa

Minä sitten tykkään katella, kun pienet eläimet syö..

Aamut alkavat meillä siten, että koiramerkkiset karvakorvat kömpivät vuoteeseen kysymään olisiko aika jo herätä. Tassun tuuppauksiin ja korvan taa suunnattuihin pehmeisiin koiranpusuihin (ei yhtään kuolaa, kiitos) on mukava herätä.

Ensin ruokin aina kissat, koirat ja linnut. Vasta sitten kaadan itselleni kahvikupillisen.

Siirsin yhden lintujen ruokintapaikoista viimevuotiselta paikaltaan keittiön ikkunan alle, jotta voin siinä aamukaffetta keitellessä katsella siivekkäiden puuhia ja hoksaan heti, jos siemenet ovat loppumaan päin. Kuvanottohetkellä yksi näyttää pyllistävän kameralle. Lieneekö kannanotto tarjoilun laatuun.

Keittiön pöydällä meillä on aamuisin tämmöisiä häntiä. Kaikki viisi eivät edes mahdu yhtä aikaa kupille. Vieraille meillä katetaan aina salin pöydälle. Itse syömme kyllä tuolla samalla pöydällä noiden kakkatassujen kanssa. Huiskaisemme vain kissat lattialle ja pöydän rätillä puhtaaksi ennen lautasten asettelua..

Olenhan minä aina ollut toisista huolta pitävä persoona. Sellaiseksi minut on kasvatettu. Nuorempana huolenpitoni tosin rajoittui enemmän henkisiin ja sosiaalisiin yhteyksiin. Seurassa pyrin, esimerkiksi, aina pitämään huolta siitä, ettei kukaan kokenut itseään ulkopuoliseksi. Lähihoitajaksi minusta ei olisi ollut. Käytännön taidot puuttuvat.

Vanhemmiten hoivaaminen on tullut ihan uudella tavalla tärkeäksi. On mukavaa jopa siivota kissojen vessoja, kun näkee, miten ne nauttivat puhtaudesta ja siitä, että niitä palvellaan.

Luultavasti jokaisella on tarve olla tärkeä jollekin. Tänään olen kiitollinen noista siivekkäistä, hännistä pöydällä ja koirista, jotka olen hemmotellut pilalle antamalla niille lähes kaiken, mitä ne keksivät pyytää ( ja juu-u, kyllä koirat osaavat puhua, kun niiden kieltä vaan oppii ymmärtämään).

Juuri nyt tuntuu hyvältä olla näitä varten..