"Tämä ei ole tästä elämästä"..

"Tämä ei ole tästä elämästä", toteaa islantilaisen elintarvikefirman edustaja kuultuaan, ettei heidän yrityksensä valmistamasta lihapiirakasta löytynyt testeissä lihaa lainkaan. Linkin takaa löytyvää lehtijuttua lukiessa purskahdin raikuvaan nauruun.

Eihän omavalvonnan pettäminen ja asiakkaiden tahallinen tai tahaton harhaanjohtaminen sinänsä mikään naurunaihe ole. Enemmän riemastutti tuo lainattu kommentti, sillä se jos mikään on virhepäätelmä. Nimenomaan arvaamattomuus, ennustamattomuus, asioiden lipsahtaminen väärille laduille, on tyypillistä tälle elämälle. 

Kaikki vinksahdukset eivät johdu edes pahuudesta, ahneudesta tai piittaamattomuudesta. Asioita vaan tapahtuu. Siksi mitään ei pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä. Joitakin ajatus ahdistaa. Onhan se tietenkin raskasta, jos tulee tunne, että kaikki täytyy aina varmistaa, eikä mihinkään voi luottaa.

Omalta kohdaltani olen ratkaissut asian niin, että "tärkeät asiat hoidetaan. Muutoin ollaan kuin Ellun kanat", eli hyväksyn epävarmuuden, joskus suorastaan otan sen avosylin vastaan kaikkine mahdollisuuksineen. 

Optimisti en ole, mutta en suostu pessimismiinkään. Kaikkea voi sattua, eivätkä ikävältä tuntuvat tapahtumat ole Jumalan kosto tai osa universumin salaliittoa meikäläistä vastaan. Arvaamattomuus nyt vaan kuuluu elämän olemukseen - ainakin ihmisen näkökulmasta katsottuna. Moniin asioihin voi vaikuttaa, muttei läheskään niin paljoon kuin haluaisimme uskoa.

                               -----------------------------------------------------------------

Äsken kävin lisäämässä vaikeakulkuisimpaan ruokintapisteeseemme tirpoille ruokaa. Kieli keskellä suuta kahlasin syvässä hangessa. Sovittelin kenkäni tarkasti vanhoihin saappaanpainaumiin, jotten kaatuisi upottavassa lumessa. Telineelle ja takaisin  selvisin, ihme kyllä, pystyasennossa. Eteisessä huimaus  pääsi yllättämään ja mössähdin suorilta jaloilta pepulleni Aviomiehen uusien talvisaappaiden päälle. Kun elopainoa on päässyt kertymään enemmän kuin lääkäri määrää, aloin heti kuvitella, kuinka miehen kenkien varret olivat persukseni alla painuneet haitarille. Mielikuva nauratti niin hervottomasti, etten päässyt enää ylös ja se nauratti kahta kauheammin.

Juuri, kun siinä ähersin, yritin pungertautua tolpilleni ja nauraahekotin hillittömästi, ovikello soi...ja tietysti siellä piti tällä kertaa olla se komein postipoika.. "Tämä ei ole tästä elämästä", lainasin mielessäni äsken lukemaani juttua, vaikka onhan se..

Heikkous

Viime päivinä olen (taas) pohdiskellut blogien kirjoittamisen mielekkyyttä omalla kohdallani. Jo pitkään olen ollut astia, josta ei paljon ole ammennettavaa, kun uudelleen täyttyminen tapahtuu niin hitaasti ja tihkumalla.

Toisista ihmisistä, tapahtumista ja muiden ajatuksistahan itse ainakin saan ajatusteni siemenet ja kimmokkeen kirjoittaa. Oma luovuus on nyt melko vähissä, puhumattakaan ajattelukyvystä ja energiasta, joilla tekstiä tuottaa.

Toinen toistaan nasevammin kirjoitettuja, hauskoja, syvällisiä, oivaltavia tai esteettisiä blogeja lukiessani olen viime aikoina yhä useammin miettinyt onko minulla mitään, mitä kannattaisi verkossa jakaa.

Tänään, yllättäen, nousi mieleen ystävän tekemä laulu parinkymmenen vuoden takaa. Asuimme silloin tämän saman järven päinvastaisella rannalla. Olin jo sairastunut, joutunut sanoutumaan irti silloisesta työstäni, ja melko masentunut. Aurinkoisena kevätpäivänä, auringonnousun aikaan, lähdin linja- autolla ja junalla Etelä- Suomeen laulamaan taustoja ja yhden soolon ystäväni tekeillä olevalle levylle.

Kaikista levyn kappaleista tämä teksti kosketti eniten. Enpä olisi toivonut, että siitä tulee niin totta omalla kohdallani...mutta ehkä kaikenlaisia tarvitaan..myös minun kaltaisiani heikkoja, joilla ei ole jaettavaksi sen paremmin tietoa, taitoa kuin viisauttakaan. Jos blogimaailmakin olisi täynnä vain pelkkiä kuvankauniita menestyjiä, kuinka surkeaksi itsensä tuntisivatkaan ne, jotka eivät koe yltävänsä ihannemittoihin..Sijansa siis meillä rimanalittajillakin.


Heikkous säv. & san. Jari Kekäle

Heikkous ei ole kaunista
vaan usein tosi rumaa
heikkous ei ole tehokasta,
eikä kovin osuvaa.

Heikkous ei ole hauskaa
useimmiten se masentaa.
Heikkoutta ei kukaan tahdo,
silti Jumala antaa

Heikkoutta voimaksi
evääksi toisille viedä
heikkoutta viisaudeksi,
josta vahvat, josta vahvat
eivät tiedä.

Heikkous pukee narrin vaatteet
se riisuu omista rikkaat.
heikkous testaa hienot aatteet
se särkee lahot tikkaat.

Heikkous on päälle kaatuva seinä
se musertaa mahdollisuudet
heikkous on huono jaettu käsi
se pyytää kortit uudet

Heikkoutta voimaksi...

Kerran heikkous avasi ovet
Nyt se sulkee niitä.
Kerran kaikki tekivät parhaansa
nyt ei sekään riitä

Kerran heikkous oli lähtökohta
Nyt se on päätepiste
heikkouteen ei kukaan suostu
paitsi Jumala itse

Ylellisiä aistimuksia

Aamu alkoi tänään ihanasti. Kissa oli kiivennyt tyynylle, ihan liki, ja kehräsi pehmoinen kylki poskeani vasten. Selän takaa kuului koiran tuhinaa. Aviomies oli jo ehtinyt jalkeille. Keittiöstä leijui houkutteleva kahvin tuoksu.

Illalla olin tunnustellut oloani ja havainnut hengittämisen olevan hieman helpompaa. Tänään muutos oli ilmeinen. Miten ylellistä onkaan saada happea ponnistelematta, kävellä olohuoneesta keittiöön hengästymättä ja portaat ylös pysähtymättä välillä lepäämään. Veren rauta-arvot alkavat ilmeisesti kohentua. Eläköön nokkosuute!

Onnea kokeakseen ei selvästikään tarvitse saada lottovoittoa tai Nobelin palkintoa. Joskus riittää se, että paha olo hetkeksi väistyy ja arkiset asiat luistavat. Onnellisuuden kesto onkin sitten eri juttu, mutta sitä en murehdi tänään ..

Kevään merkkejä

Kevään merkkejä alkaa näkyä meillä ensimmäisenä keittiön ikkunalla. Sinne ilmaantuu maiseman peittävä määrä purkkeja ja potteja (en vaivautunut kuvausta varten käärimään muovipusseja siististi. Energia säästetään edelleen olennaiseen).

Koska, sinänsä sopivan kookkaassa, torpassamme on vain kaksi valoisaa ikkunaa (muut ovat konkreettisesti ja vertauskuvallisesti mettään päin) taimikasvatus on lievästi haasteellista. Siksi retuutan kevääksi keittöön molemmat kenkätelineemme. Niiden hyllyistä pääsee valo läpi ja pikkutaimet pääsevät mukavasti alkuun.

Toinen yhtä varma kevään merkki on Aviomiehen viikon kestävä työreissu tässä talviloman aikana. Koirille ja minulle se tietää tuskaisia päiviä - ainakin tällaisina aikoina, kun olen huonossa kunnossa...(ja kai se on hyväksyttävä, ettei parempia ole enää tiedossa). Karvakorvat, kun ovat tottuneet useamman tunnin päivittäiseen ulkoiluun, eikä sen järjestäminen minulta onnistu. Huonosti hoidetusta viihdepuolesta ne reklamoivat niin, että epäkohta tulee emännälle varmasti selväksi.

Kolmatta kevään merkkiä lupailivat säätiedotuksessa. Väittivät, että ensi viikolla lämpötila kiipeäisi koko maassa plussan puolelle ja aurinkokin suvaitsisi näyttäytyä. En usko ennen kuin näen, mutta odotan toiveikkaasti.

Jotkut masentuvat keväisin. Minulle tämä on vuoden parasta aikaa. Ruohonleikkuu ei vielä rasita. Suunnitelmissa perennapenkit kukoistavat aina virheettöminä, eikä kirvoista ja porkkanakempeistä ole tietoakaan. Auringon lämpö hellii särkeviä jäseniä, eikä viime kesän kaltaista sadekautta tietenkään ole tulollaan..

Riippuvuudesta

Aina ei ole helppoa tietää paljonko on paljon ja milloin liika on liikaa. Ihminen voi tulla huonolla tavalla riippuvaiseksi monista sellaisistakin asioista, jotka kohtuullisesti harrastettuna ovat hyviä tai peräti välttämättömiä.

Syömishäiriöt ovat olleet jo pitkään tapetilla. Liiallisen liikunnan harrastamisen vaaroista en ole nähnyt yleisemmin puhetta, vaikka silläkin tavoin saa terveytensä ja ihmissuhteensa tietääkseni tärvättyä. Päihde- ja peliriippuvuus on tuhonnut monta elämää. Todennäköisesti myös shoppailuriippuvuus. Läheisriippuvuudesta kirjoitettiin kymmenisen vuotta sitten vino pino kirjoja. Nyt on havahduttu nettiriippuvuuden vaaroihin.

Viime päivinä on osunut näkökenttääni artikkeleita, joissa liiallinen netin käyttö on yhdistetty ainakin  ylipainon kertymiseen, fyysisen kunnon heikkenemiseen. peliriippuvaisuuden kehittymiseen ja sosiaalisten verkostojen haurastumiseen. Kaikkea kanssakäymistä kun ei voi, eikä ole hyvä, verkon kautta hoitaa.

Mistä sitten tietää olevansa haitallisella tavalla riippuvainen? Todennäköisesti monet eivät totuutta tilanteestaan pysty näkemään. Ongelman myöntämisestä, edes itselleen, kun seuraisi automaattisesti tukala kysymys: "Mitä aiot asialle tehdä?"

Itse olen pitkään puolustellut yletöntä netissä notkumista itselleni sillä, että en jaksa muutakaan. Onhan tämä sentään jossain määrin vuorovaikutteista toimintaa, eikä vaadi sen paremmin liikuntakykyä kuin ihmisiksi käyttäytymistä.

Liika on kuitenkin liikaa. Muutakin pitäisi elämässä olla, enkä taida tällä menolla mitään muuta löytää, ellen joskus vääntäydy pois tästä sohvan ja näytön välistä.

Rötkötystä

 

Viime päivinä meillä on rötkötetty, pötkötetty, podettu ja laiskoteltu. Koirat sentään pääsivät Aviomiehen kanssa viikonloppuna kahdelle useamman tunnin hiihtoretkelle. Meikäläinen on haahuillut ympäriinsä kuin nukkuneen rukous ja ihmetellyt kun hengittäminen tuntuu niin vaikealta, pyörryttää, päätä särkee ja heikottaa.

Sen verran sain netistä itse lukemalla selvyyttä labrakokeitteni tuloksiin, että ferritiini -niminen rauta-arvo ( joka meikäläisellä oli 1 kun sen pitäisi olla vähintään 6) ja kutistuneet punasolut selittävät nämä oireet. Hapenpuutteesta on konkreettisesti kysymys. Sitä vaan ei tiedä kukaan, miksi meikäläisen elimistössä ei rauta (eikä ilmeisesti monet muutkaan ravintoaineet imeydy)..eikä läski lähde, vaikka päivittäinen kalorimääräni harvoin ylittää 1200.

Tänään on pitkästä aikaa vähän parempi päivä. Koko aamun hoitelin rästiin jääneitä kotitöitä. Nyt kerään blogien äärellä voimia vaativimpaan koitokseen, eli räjähdysmäisesti kasvaneen villakoirapopulaation kesyttämiseen. Tähän aikaan vuodesta, kun otuksilla on pahin karvanlähtö, kaikki matot, pohjaväristä riippumatta, muuttuvat parissa päivässä harmaaksi mohairiksi, ellei kukaan jaksa kävelyttää imuria.

Alimmainen kuva on otettu viisi minuuttia sitten. Nyt on imuri jo vapaana. Kokeilenpa jaksaisinko surauttaa sen käyntiin.

Vatupassiasennossa

Usmakoiralla puhkesi epilepsia. Äidin kunto huononee päivä päivältä. Muskakissallakin on flunssa. Omien laboratoriotutkimusten tuloksia soitin eilen. Kaikki muu on mennyt edelleen huonompaan suuntaan paitsi ne munuaisarvot, joista olin eniten huolissani. Mitään ei silti ilmeisesti tehdä siitä simppelistä syystä, että sijaislääkäri lähtee taas parin viikon päästä, eikä uudesta ole tietoa. 

Hengästyn jo keittiön ja olohuoneen välillä. Päivät kuluvat enimmäkseen sohvalla vatupassiasennossa. En oikeastaan enää jaksa edes ajatella avun hakemista jostain yksityiseltä lääkäriasemalta, vähintään 40 kilometrin päästä, varsinkin, kun pitäisi löytää jostain lääkäri, joka ottaisi tosissaan vähän oudommatkin vaivat. Mitään tavallista kun tästä kropasta ei tunnu löytyvän..

 Odotellaan ja katsellaan. Jos ei suurempiin muutostöihin ole paukkuja, elämä on parasta opetella ottamaan sellaisena kuin se eteen tulee..Piisku osaa jo. Se on meidän toiseksi vanhin kissamme. Täyttää kesällä 11v.

Mitä tekee, kun **tuttaa?

Olen miettinyt mitä oikeastaan on se, kun v*tuttaa. Joskus ihmistä väsyttää, itkettää, suututtaa, surettaa, ahdistaa, masentaa, harmittaa, turhauttaa (niin kuin erästä täällä nyt). Toisinaan taas riemastuttaa, naurattaa, hymyilyttää, kutittaa, kiljuttaa ja vaikka halituttaa, mutta mitä tarkoittaa, kun v*tuttaa?

Itse en sitä ilmaisua käytä. Aivan liian epämääräinen ja perustelematon käsite minulle. Kuka lie keksinyt. Ei varsinainen sanankäytön mestari ainakaan. Olisihan se näppärää, jos olisi sana, johon tehokkaasti tiivistää kaikki nuo edellä mainitut negatiivisen tunnetilan määreet. Säästyisi aikaa ja kirjaimia. Olisi se joku silti voinut keksiä jonkin muun kuin naisen ruumiinosaan viittaavan ilmaisun...Toisaalta, mitä pahaa on potuissa ja ketuissakaan. Silti tällä hetkellä tuntuu, että aika lailla potuttaa ja ketuttaa..

Molempia tarvitaan

Perinteisesti on ajateltu, että äärimaskuliininen tapa asiassa kuin asiassa on suuntautua suoraviivaisesti päämäärään (ne putkiaivot nääs). Feminiinisenä taas on pidetty matkan arvostamista yhtä paljon kuin perille pääsyä, jopa pikkuasioiden parissa näpertelyä niin, että suuret linjat unohtuvat.

Jostain syystä tuo naistutkimuksen luennoilla oppimani linjaus palasi mieleen, kun luin tämän uutisen. Siinä väitetään, että tavallisen kansalaisen ympäristöteot (esim. jätteiden lajittelu) Suomessa ovat turhaa näpertelyä maapallon tulevaisuuden kannalta, kun niitä tarkastellaan esim. Kiinan ratkaisemattomien ympäristöongelmien valossa. (Eikä yksin Kiinan, sillä kehittyneimmät maathan sinne kehittyviin maihin ovat tehtaansa siirtäneet, eikä jokaiselle valtiolle ole tuhlattavaksi omaa maapalloa. Yhdessä mennään, kun/jos mennään..)

Olennaista on huomata, että asioita voi tarkastella monesta näkökulmasta. "Turha elää, kun kumminkin kuolee" tai "En siivoa ennen kuin kaikki muutkin siivoaa" -mentaliteetti harvoin johtaa rakentavaan lopputulokseen.

Paljon pieniä tekoja yhdessä yhdessä voi vaikuttaa suuriin asioihin. Päämäärään ei päästä ottamatta askel kerrallaan. Toisaalta matkanteko saattaa tyssätä kokonaan, jos aika loppuu kesken ja elämän edellytykset ehtyvät tällä pallolla.

Jotain on pakko tehdä. Se on ilman muuta selvää. Itse kannattaisin silti niiden jokapäiväisten ympäristötekojen jatkamista. Niiden lisäksi tarvitaan kuitenkin laaja-alaisempaa ajattelua: itsekkyydestä ja kulutuskeskeisestä elämäntavasta luopumista, päättäjiin vaikuttamista ja hyvien asioiden puolesta työskentelemistä. 

Ikä

Ikä on mielenkiintoinen juttu. Siinä on vuosista kysymys vähemmän kuin arvaisikaan. Ainakin talon ja ihmisen ikä on kovin suhteellinen käsite. Almanakathan vaihtuvat, mutta paljon riippuu siitä rapiseeko rappaus, iskeekö (latva)laho ja rupeaako (ajatukset?) homehtumaan.

Erakoksi heittäydyttyäni olen entistä selvemmin kokenut sen, että ikä näkyy parhaiten katsojan silmistä. Itse tuntee iän myötä kertyvät krempat ja kilot, mutta sisäinen kokemus voi poiketa paljonkin siitä, mitä muut näkevät.

Nuorten mielestähän jo kolmeakymppiä kolkuttelevat alkavat "olla iällä" kuten Etelä-Pohjanmaalla sanotaan. Omassa tuttavapiirissäni ovat tutut tytöt ja pojat alkaneet täyttää 50v. Äiti muistaa silti vähän väliä mainita, kuinka olen vielä "niin nuori". 

Itse olen jo pitkään tuntenut itseni kahdeksankymppiseksi. Hyvin vähän aikaa olenkin elämässäni kokenut itseni juuri sen ikäiseksi kuin olen. Kaksikymppiseksi saakka olin pikkuvanha ja palautteen perusteella myös näytin vanhemmalta. Parikymppisestä vähän alle kolmikymppiseksi (sairastumiseeni saakka) minua luultiin jatkuvasti vuosiani nuoremmaksi. Sen jälkeen ikääntyminen onkin ottanut nopeasti pitkiä harppauksia.

Siinä vaiheessa, kun en teininä vielä ollut oivaltanut ominaislaatuani, luin paljon 1900-luvun alussa eläneiden taiteilijoiden elämänkertoja. Niissä "suuret taiteilijat" älysivät kuolla nuorena, ennen kuin naama pilaantui ja ura alkoi hiipua (useimmat tosin eivät ehtineet päästä työssään alkua pidemmälle ennen kuin kuolo korjasi. Mainetta ja mammonaa alkoi kertyä taiteen tuotoksista vasta perikunnalle, mutta sen tietenkin jätin huomiotta. Samoin kuin sen, että 1900-luvun alussa suomalaisten keskimääräinen elinaika oli 44 vuotta). Ulkonäkö sinänsä ei ollut tärkeää. Pääpointti tuumailuissani oli siinä , että kuvittelin tahtovani "palaa täydellä liekillä", elää voimakkaasti, tehdä paljon työtä silläkin uhalla, että palan nopeasti loppuun.

Niin vähän sitä nuorena tiesi ja ymmärsi...onneksi, sillä olisikohan rohkeus riittänyt tähän matkaan, jos jo alkupäässä olisi tiennyt, mitä on tulossa.

Tekemättä jättämisestä

Vaikka energian puute on suurin yksittäinen ongelmani, erinäisten asioiden tekemättä jättäminen tuntuu olevan häkellyttävän paljon vaikeampaa kuin tekeminen. 

On vaikeaa olla purkamatta pahaa oloaan puhumalla, kun jokin painaa mieltä (siitä huolimatta, ettei ketään kiinnosta kuunnella). On vaikeaa jättää herkut kaappiin, vaikka tiedän, etteivät ne ole minulle hyväksi. On lähes mahdotonta jättää vastaamatta avunpyyntöön, kun kohtaan tarvitsijan kasvokkain (silläkin uhalla, että siitä koituu itselle ja läheisille kohtuuttomasti vaivaa).

 Pehmeäturkkista pörrökorvaakaan ei voi jättää silittämättä, kun se käden ulottuville tulee, vaikkei lemmikkejäänkään pitäisi kohtuuttomasti hemmotella. Muuten ei ole kohta kivaa kellään..

Energian lisäksi minulta valitettavasti puuttuu roppakaupalla itsehillintää.

Virhehavaintoja

Lukeminen on enemmän arvailua ja omasta persoonasta lähtevää tulkintaa kuin uskoisikaan. Useinhan sanoista luetaan pelkkä alku ja loppu. Keskiosa arvataan, eikä välttämättä oikein. Allekkaisilta riveiltä saattavat myös lauseet ja sanat hypätä riveiltä toisille. Omat havainnot eivät siis ole läheskään luotettavin tiedon lähde.  Sen hoksasin taas kerran, kun yritin äsken puolihuolimattomasti bongata televisio-ohjelmista jotain katsottavaa.

Tuleekos teidän telkkarista tänään "50 parasta raivaria", "Hurja painonuputus"  ja peräkkäin sarjat "Luksusmuotia" ja "Kierrätysmammat"? Ei tule meidänkään. Luksusmammat ja Kierrätysmuotia taitaa tulla pikapuoliin..50 parasta ravintolaa ja Hurja painonpudotus meni jo..

Villikihara rules, Itella sucks

Hius- ja päänahkaongelmiini olen löytänyt avun yhdestä ainoasta tuotesarjasta. Valitettavasti se on minun budjettiini nähden melko hintava. Siksi hihkuinkin riemusta, kun hiljattain löysin nettikaupan, jossa se maksaa lähes puolet vähemmän kuin täkäläisessä kampaamossa.

Toissapäivänä tilasin toista kertaa. Kun palvelu kyseisessä nettikaupassa on todella nopeata, paketti lähti saman tien tulemaan ja jo seuraavana päivänä sain ilmoituksen, että se toimitetaan tiettyyn kellonaikaan kotiovelle.....vaan eipäs toimitettukaan, eikä vikaa ollut erinomaisessa, nopeasti ja ystävällisesti palvelevassa nettikaupassa, vaan minussa ja Itellassa!

Ensimmäisellä kerralla tilaus oli tullut asianmukaisesti perille, joten en sitten tilaamisen tuoksinassa tullut tarkistaneeksi automaattisesti asiakastilille ilmaantuvia osoitetietoja. Siellä oli postinumero väärin. Kaikki muu oli kyllä, paikkakunnan nimeä myöten, oikein, mutta yksi numero postinumerossa väärin ja siitä syystä sain eilen Itellalta  kännykkääni henkilökohtaisen ilmoituksen, että paketin toimitus viivästyy.

Tänään soitettiin kyseisestä nettikaupasta. Paketti oli palautettu sinne. Kaiken kukkuraksi Itella veloitti heiltä täyden maksun sekä ensimmäisestä lähetyksestä, palautuksesta että uudelleen lähettämisestä. Voi auta armias!! 

Jos Itellasta vaivaudutaan lähettämään minun puhelimeeni ilmoitus, että paketti tuodaan tiettynä aikana ja vielä toinenkin, jossa kerrotaan, että paketin tulo viivästyy, eikö samalla vaivalla, HYVÄN ASIAKASPALVELUN NIMISSÄ, voitaisi tiedustella onko postinumero mahdollisesti väärä, kun katuosoite ja paikkakunta sentään oli tiedossa (kaiken kukkuraksi lajittelukeskus ja kyseinen nettikauppa sijaitsevat tässä samassa maakunnassa).

Nettikauppias palveli paljon paremmin kuin olisi voinut edellyttää. Hän ilmoitti maksavansa ylimääräiset kulut omasta pussistaan, vaikka virhe oli selvästi minun. Itellasta minulla ei ole ollut hyvää sanottavaa enää aikoihin, eikä tämä kokemus totisesti vaikutelmaa positiivisemmaksi muuttanut. Jollain kai sen firman on tulosta tehtävä, kun pääasia on nykyään taloudellinen kannattavuus, ei yhteiskunnan kannalta tärkeiden postipalvelujen tuottaminen...Melko kyseenalaiselta ja lyhytnäköiseltä vaikuttavat silti tämmöiset konstit.

Sitku

Sitku opin ajamaan pyörällä..
Sitku pääsen kouluun..
Sitku saan mopokortin..
Sitku täytän kaheksantoista..
Sitku tapaan "sen oikean"
Sitku saan lapsen..
Sitku saan vakituisen työpaikan..
Sitku laihdun tarpeeksi..
Sitku velat on maksettu..
Sitku pääsen eläkkeelle..
Sitku on aikaa..
Sitku...kuolen.

Valtaussuunnitelmia

Aviomiehellä on oma huone, jota suureellisesti työhuoneeksikin kutsutaan. Harvoin hän siellä mitään töitä tekee, eikä juuri muutakaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sinne kunnolla mahdu.  Tavaraa on kekoina lattialla korkeimmillaan metrin kerrostumina (juuri niin kuin hänen lapsuudenkotinsa huoneessa, jonka näkeminen aiheutti minun kaltaisellenikin sottapytylle kylmiä väreitä). Vain kapea polku kulkee ovelta sen läjän luo, jonka alta löytyy kirjoituspöytä.

Minun ongelmani, näin keväisin, on taimikasvatustilan puute. Aviomiehen huoneessa olisi valoisaan ilmansuuntaan avautuva ikkuna ja ovi, jonka saisi kissatuhojen välttämiseksi tiukasti kiinni. Aviomies ei vaan ole suostunut ehdotukseeni laittaa ikkunan alle ikkunalauta. Semmoinen veisi kuulemma muutoinkin ahtaasta huoneesta liikaa tilaa (!!!) (Hyllyjä seinille tai katon rajaan ei ole saanut laittaa samasta syystä. Koko henkilökohtaisen omaisuuden säilytys sujuu ilmeisesti parhaiten lattialla. Jostain syystä huoneen haltija ei vaan koskaan meinaa löytää mitään etsimäänsä...).

Pentutoiveiden ollessa ajankohtaisia mies sai sentään siivottua lattian ja rakennettua lämpimään paikkaan pentulaatikon. Nyt, kun koiranpalleroita ei, ainakaan vähään aikaan, tule, ikkunalaudan vieressä on hmm...erittäin houkutteleva, autio tila. 

Posti toi tänään taas lisää siemeniä ja viimeistään huomenna aion aloittaa kuukausimansikoiden taimikasvatuksen. Niin ilkeään henkilökohtaisen tilan loukkaukseen en sentään ryhdy, että menisin omine lupineni pykäämään hänen huoneeseensa taimikasvatustelineen,,,en ainakaan heti...enkä ainakaan neuvottelematta..Epätoivoiset ajat vaativat kuitenkin epätoivoisia keinoja, vai miten se amerikkalainen sanonta menikään.

Liian pienet piirit

Yritin vaihtaa tunnuskuvaa sähköpostitiliini. Sormi lipsahti väärään kohtaan ja tulin vahingossa perustaneeksi Google+ -tilin (tai mikä mokoman nimi nyt lieneekään. En ymmärrä, enkä jaksa ottaa selvää). 

Keskittymiskykyä ei nykyään ole nimeksikään, enkä jaksa perehtyä minkäänlaisiin käyttöohjeisiin. Raivostuttaa erityisesti se, että monien internetpalvelujen ohjeet on saatavilla vain englannin kielellä, enkä minä niistä mitään tolkkua vieraalla kielellä saa, kun en tunne käsitteitä suomeksikaan. Sitäpaitsi nykyisten sähköisten viestimien käyttöliittymät (televisiota myöten) ovat kaltaiselleni visuaalisrajoitteiselle sekavia, levottomia ja ahdistavan täynnä ihme sälää.  Kuvakkeista en ymmärrä mitään. Vanhanaikainen dos-järjestelmä taisi olla ainoa, jonka äärellä en ahdistunut. Siinä kun oli pelkkää tekstiä.

Yritin sitten nokka harmista sikkaralla rakentaa itselleni jonkinlaisen profiilin ja vastasin niihin pariin "piireihinmerkintäkutsuun", jotka minulle on joskus (todennäköisesti vahingossa) joku lähettänyt.

Parin päivän päästä mokoma sivu heitti hävyttömän henkilökohtaisuuksiin menevän huomatuksen. Kehtasi arvella, että mahdan olla yksinäinen, kun piireissäni on niin vähän ihmisiä. Ehdotteli, että liittyisin seuraamaan ties kenen julkkiksen (ja Amerikan presidentin!!) jakamia juttuja. No, ei kiitos!

Voi, tätä nykyaikaa. Kaiken aikaa pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa. On FB:tä, Twiittiä, Netlogia, Google plussaa, blogeja, kännykät ja ties mitä muita  verkostoitumisvälineitä. Silti yksinäisyyttä valitetaan enemmän kuin koskaan.

En minä jaksa. Enhän jaksa pitää riittävästi yhteyttä edes lähimpiin sukulaisiini, jotka kuitenkin ovat minulle hyvin tärkeitä. Kummalliselta vaikuttaa myös se, että läsnäolo näyttää verkkokeskusteluissa olevan usein tärkeämpää kuin se, että on jotain rakentavaa sanottavaa...

No, tästä veneestä olen tipahtanut jo kauan ennen kuin se usein mainittu eno...

Pihalla tupruttaa lunta. Elikot olivat yöllä katkaisseet puukaktukseni. Menenpä kokeilemaan saisinko katkotut oksat kasvattamaan vesilasissa juuria.