"Tämä ei ole tästä elämästä", toteaa islantilaisen elintarvikefirman edustaja kuultuaan, ettei heidän yrityksensä valmistamasta lihapiirakasta löytynyt testeissä lihaa lainkaan. Linkin takaa löytyvää lehtijuttua lukiessa purskahdin raikuvaan nauruun.
Eihän omavalvonnan pettäminen ja asiakkaiden tahallinen tai tahaton harhaanjohtaminen sinänsä mikään naurunaihe ole. Enemmän riemastutti tuo lainattu kommentti, sillä se jos mikään on virhepäätelmä. Nimenomaan arvaamattomuus, ennustamattomuus, asioiden lipsahtaminen väärille laduille, on tyypillistä tälle elämälle.
Kaikki vinksahdukset eivät johdu edes pahuudesta, ahneudesta tai piittaamattomuudesta. Asioita vaan tapahtuu. Siksi mitään ei pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä. Joitakin ajatus ahdistaa. Onhan se tietenkin raskasta, jos tulee tunne, että kaikki täytyy aina varmistaa, eikä mihinkään voi luottaa.
Omalta kohdaltani olen ratkaissut asian niin, että "tärkeät asiat hoidetaan. Muutoin ollaan kuin Ellun kanat", eli hyväksyn epävarmuuden, joskus suorastaan otan sen avosylin vastaan kaikkine mahdollisuuksineen.
Optimisti en ole, mutta en suostu pessimismiinkään. Kaikkea voi sattua, eivätkä ikävältä tuntuvat tapahtumat ole Jumalan kosto tai osa universumin salaliittoa meikäläistä vastaan. Arvaamattomuus nyt vaan kuuluu elämän olemukseen - ainakin ihmisen näkökulmasta katsottuna. Moniin asioihin voi vaikuttaa, muttei läheskään niin paljoon kuin haluaisimme uskoa.
-----------------------------------------------------------------
Äsken kävin lisäämässä vaikeakulkuisimpaan ruokintapisteeseemme tirpoille ruokaa. Kieli keskellä suuta kahlasin syvässä hangessa. Sovittelin kenkäni tarkasti vanhoihin saappaanpainaumiin, jotten kaatuisi upottavassa lumessa. Telineelle ja takaisin selvisin, ihme kyllä, pystyasennossa. Eteisessä huimaus pääsi yllättämään ja mössähdin suorilta jaloilta pepulleni Aviomiehen uusien talvisaappaiden päälle. Kun elopainoa on päässyt kertymään enemmän kuin lääkäri määrää, aloin heti kuvitella, kuinka miehen kenkien varret olivat persukseni alla painuneet haitarille. Mielikuva nauratti niin hervottomasti, etten päässyt enää ylös ja se nauratti kahta kauheammin.
Juuri, kun siinä ähersin, yritin pungertautua tolpilleni ja nauraahekotin hillittömästi, ovikello soi...ja tietysti siellä piti tällä kertaa olla se komein postipoika.. "Tämä ei ole tästä elämästä", lainasin mielessäni äsken lukemaani juttua, vaikka onhan se..