Vielä vähän aikaa

 Viime yönä, vaivojen takia valvoskellessa, havahduin siihen, että syksy on jo pitkällä..niin pihamaalla kuin minun elämässä.

 Kaikki repsottaa ja ränsistyy nopeammin kuin luonnolliseen kulkuun kuuluisi, kun en jaksa tehdä millekään mitään. 

On tietenkin paljon sellaista, jolle en mahtaisi mitään yrittämälläkään. Osaa näitä vaivoistani kuitenkin pahennan sillä, että en huolellisemmin valitse sitä, mitä syön ja harrasta liikuntaa - edes silloin, kun jaksan ylös sängyn pohjalta.

Onkohan tässä nyt käynyt niin, että joka puolelta silmille tunkeva terveysvalistus (lue:aivopesu) on viimein porautunut myös meikäläisen kovaan kalloon. Tiedä häntä.

Joka tapauksessa oivalsin, että vielä on mahdollisesti vähän aikaa luopua tästä 

(osittain tahallisesta) itsetuhoisuudesta ja ryhtyä hoitamaan kehoaan.

Tänään sellaiseen ei kuitenkaan ole aikaa, eikä voimia (koskapa olisi). Huusholli on kuin pommin jäljiltä. Normisotkun lisäksi keittiössä, kellarissa, portailla, pihalla ja komerossa vartoo "viisi miljuunaa kiloa" omppuja, jotka pitäisi jatkojalostaa. (Tarttisko joku? Täältä sais tulla hakemaan)

..Ja minä pysyn hädin tuskin jaloillani...Verta vuotaa vääristä paikoista taas neljättä päivää ja voimat on ihan loppu. Huomenna on kuitenkin tulossa mukava vieras. Vähän pitäisi jaksaa siivota..tai oikeastaan aika paljon.

Toisaalta ja toisaalta

Esihistoriallisina aikoina, (Akan nuoruudessa), kun kännykkää ei vielä oltu keksitty, oli elämä siinä mielessä helpompaa, ettei kukaan odottanut kenenkään olevan 24/7 tavoitettavissa. Toisaalta, kun auto simahti soittokeikalla, kaatosateessa, keskellä erämaata, ei avun saaminen ollut ihan yksinkertainen juttu..

Eilen, Aviomiehen kanssa, jotain kokkiohjelmaa katsoessa tuli puheeksi myös se, miten erilainen ruokakulttuuri oli lapsuusaikamme kodeissa verrattuna nykypäivän moninaisuuteen. Vanhempamme kuuluivat siihen sukupolveen, joka oli kiitollinen siitä, että ruokaa ylipäätään oli. Nykyään on kauppojen hyllyillä paljon enemmän, mistä valita, mutta toisaalta enemmän myös ruokaan liittyviä ongelmia ja intohimoja.

Joku mielellään muistuttaa sanonnasta "Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään" ja on sitä mieltä, että vain eteenpäin kannattaa katsoa. Itse olen sitä mieltä, ettei joka sukupolven kannata keksiä pyörää uudelleen. Historia antaa perspektiiviä ja suhteellisuudentajua, joka, ainakin minun mielestäni, on kaiken viisauden alku.

Mistähän muuten mahtaa johtua sekin, että, vaikka meillä nykyään on kaikki mahdolliset työtä ja kotitöitä helpottavat koneet, kiire ei näytä ainakaan vähentyneen...ja se, että, vaikka elintaso, koulutustaso ja elinajan odote ovat sadan vuoden takaisesta huimasti kohonneet, esim. rikos- ja itsemurhatilastot eivät ole merkittävästi kaunistuneet..

Toisaalta ja toisaalta..Mahtaakohan ihmiskunnan pahoinvoinnin määrä olla vakio? Jos jossain kohtaa paranee, tuleeko jokin toinen ongelma tilalle? Kuinka etäältä kuvaa oikeastaan pitäisi katsoa, jotta koko  kokonaisuuden voisi hahmottaa..

Pakenen

Pakenen elokuviin, uniin ja mielikuvitusmaailmoihin. Aurinkoisinakin päivinä käperryn pimeään, lämpimän peiton alle. Voimia riittää juuri ja juuri hengittämiseen. Toivon, että sekin jo lakkaisi.

Toisinaan peiton reunan alta tukkii pehmoinen, tuhiseva kuono. Kaksi kirkasta silmää kurkistaa kysyen: "Vieläkö sulla on paha olla? Auttaisko, jos mä tulisin ihan viereen?" 

Kyllä se vähän auttaakin, vaikkei muuta miksikään sitä, että on syksy, ilma on kosteata, joka paikkaan sattuu, eikä minulla aamuisin ole mitään syytä nousta vuoteesta.

Ikääntymisen iloja

En tiedä onko muille käynyt samoin, mutta itselleni yksi ikääntymisen mukanaan tuomia parhaita asioita on ollut se, että yhä vähemmän tarvitsee välittää toisten mielipiteistä. 

Vanhempana ihminen yleensä jo tuntee itsensä, tietää, mitä tahtoo, eikä vaivaudu poukkoilemaan joka muotivirtauksen perässä.  Itse tosin en ole jaksanut semmoisesta piitata koskaan, mutta omat hömpötykseni on ollut minullakin.

Musiikki on ollut kenttä, jolla olen joskus tavoitellut tietynlaista "katu-uskottavuutta". Siihen pirtaan ei sopinut ( edes sangen kypsässä iässä) tämä yhtye, jota pidän yhtenä Suomen musiikkihistorian merkittävimpänä sen takia, että minun korviini se kuulosti ihka ensimmäiseltä kotimaiselta "tyttöyhtyeeltä", joka tosiaan osasi soittaa ja, jolla oli peräti hyviä biisejä ja loistava laulaja.

Vähääkään minua ei haitannut se, että sanoitukset oli levyjen ilmestyessä selvästikin suunnattu vähintään 20 vuotta itseäni nuoremmille.

Harmi, että lopettivat..vaikka toisaalta ihailen ja arvostan juuri sitä, että osasivat pistää pillit pussiin, kun homma ei enää tuntunut hyvältä. Maailmassa on niin paljon muutakin. Elämä jatkuu.

Onni on oma lapinkoira

Eilen iltalenkillä (suureellinen sana puolen kilometrin taapertelusta) se jälleen kerran kolahti: onni on oma lapinkoira. Ei varmasti kaikkien ihmisten onni ( hyvä niin), mutta minun henkilökohtainen rakkauteni kohde ja ilon lähde.

Rakastan toki muitakin lemmikkejäni, eikä rakkaus tosiaankaan ole liian suuri sana käytettäväksi siitä tunteesta, mutta elämäni suurin rakkaus on nimenomaan lapinkoirat ja nyt elämäni loppupuolella olen saanut niitä peräti kolme. Miksi en siis kääntäisi katsettani siihen onnenpotkuun, joka minua on kohdannut ja nauttisi koko sydämestäni siitä, että saan joka päivä rapsutella, leikittää ja hoitaa noita ihania karvapalloja. 

Vuorovaikutus ei sitäpaitsi ole yksisuuntaista. Vaikka ne eivät filosofisiin keskusteluihin kykenekään, niiden viestintä on hyvin vivahteikasta ja monimuotoista ja jokainen on aivan omanlaisensa persoona.

Ehkä olisi aika unohtaa itsesäälissä rypeminen ja kiinnittää huomionsa siihen, mitä olen saanut. Sisareni sen minulle jo muutama vuosi sitten ääneen sanoi, kun valittelin suurimman unelmani murenemista, sitä, että olisin halunnut jatkaa mielekkääksi kokemaani työtä opettajana. Hän sanoi: "Kuule Millan, onhan se kurjaa olla aina kipeä, mutta jospa sä oletkin saanut työn tilalle jotain muuta. Jos tekisit edelleen yhtä pitkää päivää, et varmasti voisi pitää noin paljon eläimiä ja niitähän sä olet aina halunnut." 

Aika usein tarvitaan joku ulkopuolinen sanomaan ääneen päivänselvä asia, joka itseltä on jäänyt huomaamatta.

Huumorin kukka on kuollut

Podettuani jo puoli vuosikymmentä kroonista keskivaikeaa masennusta opiskelin vuoden verran logoterapiaa,  eli tarkoituskeskeistä psykoterapiaa. Muistan, miten yllättynyt olin siitä, miten merkittävässä asemassa huumori on tuossa Viktor E. Franklin alulle laittamassa hoitomuodossa. 

Silti kurssilla tuotiin selvästi esiin se tosiseikka, ettei syvästi masentunut ihminen juurikaan kykene kokemaan iloa tai mielihyvää, saati suhtautumaan huumorilla omaan tilaansa.

Itselleni huumori, ennen muuta itseironia, oli pitkään tärkeä voiman lähde.  Nyt se lähde tuntuu ehtyneen, Toivottavasti ei sentään loppuiäksi.

Etäännyttäminen ja oman tilanteen tarkastelu uudesta, yllättävästä näkökulmasta, auttaa joskus löytämään ratkaisuja, jollaisia ei luullut olevan olemassakaan. 

"Huumorintaju on suhteellisuudentajua" on joku meikäläistä viisaampi sanonut. Sitä minulta taitaa nyt puuttua.

En tykkää tästä

Pää täynnä ektoplasmaa (Yök). Pari päivää on mennyt viihtyisästi lääkepöpperössä. Tänään vatsa kuitenkin ilmoitti, etttä nyt riittää tulehduskipulääkkeet. Kuumetta tai ei, nielaistut pillerit palautetaan lähettäjälle suorinta tietä.

Koko eilispäivän yritin kirjoittaa jotain järjellistä toisaalle. En pysty.  En kykene, enkä usko sen johtuvan pelkästään lääkehumalasta. Tämä muistin, keskittymiskyvyn ja loogisen ajattelun rapautuminen lienee menetys, jota suren kaikkein eniten.

Mitä jää jäljelle, kun ihmiseltä katoaa ensin terveys ja työkyky, sitten sosiaalinen verkosto, vähitellen myös sosiaaliset ja kognitiiviset taidot...Vihannes. Sellainen taidan hyvin pian olla. Enkä edes voikukka tai porkkana, vaan todennäköisimmin pahuksen piikkinen ohdake.

En tykkää tästä

Pikkusieluisuudesta

Ihmiskontaktien parasta antia meikäläiselle on aina ollut inspiroituminen toisten  ajatuksista. Se on ulottuvuus joka hyvin pitkälti puuttuu nykyisestä elämästäni. Vaikka otukset (viisi kissaa ja kolme koiraa sekä hyvin vähäpuheinen Aviomies) tuottavat paljon iloa ja mielekkyyttä olemassaolooni, jotain jää silti puuttumaan (vaikka niin on kyllä ollut melkein aina. Jostain syystä en ole löytänyt kovin paljon ystäviä, joita olisi kiinnostanut asioiden pohtiminen pintaa syvemmältä).

Onneksi on blogit. Niistä löytyy joskus helmiä, jotka antavat potkua omillekin ajatuksille, virkistävät, lohduttavat ja vuorovaikutteisuudessaan tarjoavat konkreettisemman tunteen toisen ihmisen kohtaamisesta kuin esimerkiksi kirjan lukeminen.

Tänään inspiroiduin Zahirlifen pohdinnoista. Hän tuumaili blogitekstissään pikkusieluisuuden ja sen vastakohdan eroa.

Kun tutkailin itseäni löytääkseni vastauksen hänen esittämäänsä kysymykseen, havaitsin itsessäni tapahtuneen ikävän muutoksen; erakoitumisen ja kognitiivisten kykyjeni vähittäisen rapautumisen myötä (syynä ilmeisimmin lääkkeet, masennus, ikä ja virikkeetön elämä) olen muuttunut kaiken aikaa pikkusieluisemmaksi (ahdasmielisemmäksi).

Ehkä se johtuu siitä, ettei laaja-alaisempaan ajatteluun enää kertakaikkiaan riitä kykyjä. Toisaalta ikääntyminen on myös tuonut itsevarmuutta. Tässä iässä jo tietää, mitä mieltä on, mitä tahtoo ja uskaltaa  useammin jopa sanoa sen.

Kehityssuunta on siinä mielessä epälooginen, että nuorempana olen viettänyt paljonkin aikaa fanaattisten ihmisten seurassa. (Enkä nyt puhu pelkästään uskonnollisesta fanaattisuudesta. Aivan samanlaista yksisilmäisyyttä ilmeni politiikan- ja tieteen harrastajissa, puhumattakaan musiikkiin ja teatteriin intohimoisesti suhautuvissa), enkä silti omaksunut heidän kapeakatseisuuttaan.

Kaikista työympäristöistä, joihin olen päässyt tutustumaan, opettajainhuone taisi silti olla pahin pikkumaisuuden keskittymä. En tiedä ovatko niihin töihin hakeutuvat alunperinkin persoonaltaan konservatiivisia. Yhden asian ihmisiksi en menisi opetusalalla työskenteleviä kuitenkaan luonnehtimaan, sillä opettajat jos ketkä ovat aktiivisia osallistumaan ja harrastamaan kaikenlaista myös työnsä ulkopuolella. 

Merkittävin seikka, jonka olen kirjavan työurani aikana pikkusieluisuudesta versus avarakatseisuudesta oppinut on se, että luokittelu on aina kontekstisidonnaista. Sellainen käytös, jota esim. muusikkopiireissä pidettiin normaalina, olisi opettainhuoneessa luokiteltu jotakuinkin maailmanlopun meiningiksi ja päinvastoin.

Itselläni onkin joskus ollut aikamoisia vaikeuksia sovittaa erilaiset roolini yhteen. Nyt, kun eläköityneenä erakkona olen vapaa ainakin entisten ystävien ja työtoverien asettamista odotuksista, luulisi, että kokisin voivani toteuttaa itseäni, elää ja antaa toisten elää...mutta ei.. 

Tarkemmin tutkailtuani huomaan muuttuvani kaiken aikaa suvaitsemattomammaksi. Siinä missä nuorena innostuin tulikivenkatkuisista väittelystä ja hakeuduin usein tarkoituksellisestikin eri tavoin ajattelevien seuraan nimenomaan oppiakseni ja avartuakseni, nyt en kestä montakaan poikkipuolista sanaa.

Kun näen epäoikeudenmukaisuutta, ilkeyttä, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta tekisi mieli käydä hutkimassa huonosti käyttäytyjää ihan kyselemättä. Minä, joka ennen pyrin aina olemaan kohtelias, ystävällinen ja empaattinen, päästelen tulemaan hyvinkin kärkevää tekstiä, jos joku suvaitsee kriittisesti kommentoida sanomisiani tai tekemisiäni.

Ehkä tosiaan on kaikkien kannalta onni, että viihdyn niin hyvin nykyään itsekseni.

Voi räkä!

Kuume nousi heti aamusta. Räkää pää täynnä. Särky tuntuu semmoiselta, että pystyn eläytymään vanhojen kirkkomaalausten kuvauksiin helvetistä. Aviomies tätä poti jo koko viikonlopun ja kesti omaan tapaansa urheasti, liikoja valittelematta. Yleensä hän ei kuitenkaan flunssan vuoksi petiin kaadu. Nyt ymmärrän. miksi tällä kertaa kävi toisin.

Onneksi influenssa ei tartu verkon kautta. Muistakahan pitää itsenne lämpimänä ja pestä käsiä usein. Tämä pöpö tuntuu olevan tosi ärhäkkää lajia.

Pöllöravintola avattu

Uutisista bongasin tänään tämän. Siinä kerrotaan, että myyräkanta on tuntemattomasta syystä romahtanut ja pöllöparat nälänhätää kärsimässä.

 Kutsunkin näin yleisesti kaikki hiiriä  himoitsevat, nälkäiset pöllöt, meille aterioimaan. Tiedän nimittäin, minne myyrät ovat metsistä kadonneet: Ne ovat muuttaneet kaikki meille.

Kolme vuotta olemme tässä asustelleet, eikä kahden ja puolen ensimmäisen vuoden aikana kuulunut minkäänlaista ylimääräistä rapinaa. Viime keväänä alkoi yhtäkkiä hirmuinen ralli  ullakolla ja vesiputkien suojaksi, huoneen katon rajaan, rakennetuissa koteloissa.

Onhan meillä viisi sisäkissaa ja pihamaalla päivystää saman verran naapurin katteja. Valtavan invaasion edessä nekin ovat olleet voimattomia - varsinkin, kun katonrajan umpikoteloihin ei pääse metsästämään.

Aluksi ostimme ison läjän elektronisia karkottimia, joiden pitäisi ultraäänen voimalla karkottaa muutamassa viikossa jyrsijät. Ei tehonnut. Kesän ajaksi avasimme kissoille pääsyn talon puolikylmiin tiloihin. Muutaman viikon ajan hirveätä verilöylyä riitti niin, että hellämielinen emäntä itki silmänsä punajuuriksi ja yritti parhaansa mukaan pelastaa hiiriparkoja kissojen kynsistä. Lopulta siimahännät oppivat, minne EI kannata mennä ja etsivät uudet reitit sokkeloista, jonne kissoilla ei ollut pääsyä.

Nyt tyhjennellään sitten parista yläkaapista loukkuja ja harkitaan elävänä pyydystävän loukun hankintaa. Kalliitahan ne ovat, mutta olisi ehkä sittenkin vaivan väärti kuljettaa pikku tuholaiset metsään sopivammille asuinsijoille. Siellä eivät olisi häiriöksi meille ja saattaisivat jopa selvitä hetken hengissä ennen kuin päätyvät pöllön päivälliseksi.

Semmoinen pöllö olisi silti kiva. Pelkästä ajatuksesta tuli ihan Harry Pottermainen olo.

Masennus

Jokainen kokee asiat yksilöllisesti, myös masennuksen. Minä tunnen oman siirtymiseni keskivaikean puolelta vaikeaan masennukseen siitä, että kaikki häipyy harmaan, kostean sumun taa. Äänet kuuluvat kaukaa. Kaikki merkityksellinen liukuu tavoittamattomiin. Edes kivut eivät tunnu yhtä voimakkaina kuin tavallisesti. 

Siinä, missä keskivaikean masennuksen vaiheessa lankean syömään suruuni, syvimmän synkkyyden aikoina edes ruoka ei maistu. Jotain hyvää siis tässäkin. Jos vaikka paino vähän putoaisi. Anemian ja imeytymishäiriöstä johtuvien vitamiinipuutosten kannalta syömättömyys ei tietenkään ole hyvä juttu, mutta en jaksa välittää.

Koko loppukesä on nyt ollut vaikeata aikaa ja vaikeammaksi tuntuu muuttuvan, sillä syksy on käynyt vuosi vuodelta raskaammaksi sekä fyysisesti että henkisesti.

Kun tavallisesti koen olevani vain hyödytön ja kyvytön, tällaisessa vaiheessa joudun tuuppimaan hartiavoimin pois mielestä sitä ajatusta, että ehkä olen myös haitallinen ja muiden olisi parempi ilman minua.

Sen ajatuksen sentään tunnistan sairaaksi ja maailmankuvani vastaiseksi, sillä jos uskon siihen, että JOKAISELLA elollisella on maailmassa paikka, kiistämätön arvo ja tarkoitus, olisi epäloogista lisätä lauseen loppuun "paitsi minulla". Niin ainutlaatuinen ja ihmeellinen en sentään ole.

"Emmä tota syö"

Ruokarajoitteisia ihmisiä tuntuu olevan kaiken aikaa enemmän. On laktoosi-intolerantteja, keliaakikkoja, muuten vain ruoka-allergikkoja, kasvissyöjiä, karppaajia ja ties minkälaisten muiden dieettien noudattajia. Sitten on vielä niitäkin, joille muuten vain maistuu ainoastaan tietynlainen ruoka. Muissakin kuin nuorimpien ikäryhmissä alkaa olla niitä, jotka ovat tottuneet syömään pääasiassa pizzaa ja mäkkäriruokaa.

Kun ruokakaupassa on niin runsaasti valinnan varaa, tuntuu, että ihmisten ruokailutottumukset ovat eriytyneet niin paljon, että ruokatarjoilun järjestäminen isommalle vierasjoukolle on tällaiselle tottumattomammalle emännälle melkoinen päänvaiva.

 

Useammin kuin kerran on käynyt niin, että perusteellisesta pähkäilystä huolimatta osa vieraista ei ole löytänyt pöydästä mitään mieleistään syötävää. Emännästä se tuntuu nololta ja hieman ahdistavaltakin.

 

Useamman päivän viipyvien vieraiden kanssa voi ruokalistaa tietenkin suunnitella yhdessä. Lyhyemmällä visiitillä piipahtavien kohdalla täytyy kai vaan luottaa siihen, että voivat poiketa kotimatkalla nakkikioskilla, ellei talon tarjoomukset kelpaa.

 

Itse olisin äärimmäisen hankalasti ruokittava vieras, mikäli jonkun kotona ylipäätään kävisin. Saan vaivoja monista ruoka-aineista ja olen kasvissyöjä. Hirmuisen epäkohteliaalta ja ikävältä tuntuu kuitenkin kieltäytyä tarjoomuksista silloin harvoin, kun jonkun toisen pöytään eksyn. Lihaa en silti suostu syömään missään olosuhteissa, mutta ihottuman ja vatsakipujen uhallakin yritän kohteliaasti maistaa kaikkea muuta.

 

Melko absurdilta, ellei suorastaan kieroontuneelta tuntuu monien nykysuomalaisten suhde ruokaan. Merkittävä osa maailman ihmisistä näkee nälkää, mutta meillä on varaa rakentaa ruuan ympärille erilaisia alakulttuureita, kehittää syömisestä ongelmia ja nirsoilla..

Minä ja muut

Kun olin vielä työelämässä, useammassakin työpaikassa tehtäviini kuului tilaisuuksien ja retkien järjestäminen. Piti ryhtyä mainostamaan ajoissa, muistaa tilata linja-auto, ilmoittaa tarjoilua varten osallistujamäärä tai varata liput.

Vuosien varrella sen oppi, että aina lopullinen lähtijöiden määrä muuttui jonkin verran. Joku perui ja vastaavasti muutama matti myöhänen saattoi pyrkiä mukaan ilmoittautumatta.  Sellainen ikävä muutos ihmisten käyttäytymisessä parikymmenvuotisen työurani aikana oli nähtävissä, että sitoutuminen annettuihin lupauksiin väheni selvästi.

Yhä useammat alkoivat entistä huolettomammin muuttaa mieltään välittämättä lainkaan toimintansa vaikutuksista toisiin. Jos aikaisemmin peruutusten syyksi kerrottiin vähintäänkin sairastuminen tai muu vakavasti otettava este, nykypäivän ihmisille näyttäisi riittävän syyksi se, ettei nyt enää huvitakaan. 

Siinä sitä oli opettajalla ja nuoriso-ohjaajalla moneen kertaan miettimistä, mistä nyt puuttuvat osallistumis- ja kyytimaksut otetaan, kun budjetti oli muutenkin tiukalla ja taas tuli ennakoimaton ja aivan turhalta tuntuva meno.

Itse olen luopunut jo aikoja sitten haaveista ilmoittautua yhtään minnekään, kun en koskaan pysty ennakoimaan satunko olemaan juuri sillä hetkellä siinä kunnossa, että jaksan osallistua. Pidän itseäni myös vankkumattomana yksilöllisyyden ja yksilönvapauksien kannattajana. Sitä en silti voi käsittää, mihin meiltä nykyihmisiltä on katoamassa ymmärrys siitä, että kaikki valintamme vaikuttavat jollain lailla toisiin.

Jos minä en maksa laskujani, joku muu ne joka tapauksessa joutuu maksamaan. Aiheuttamani sotkut eivät katoa minnekään, vaikka minä jätän ne taakseni. Jos minä en kanna vastuutani, joku muu joutuu, tavalla tai toisella, kantamaan raskaamman taakan.

Koettelemusten aikaa

Huh sentään. Nyt on Akan sietokykyä koeteltu vähän joka lailla. Bloggaushiljaisuuskaan ei ole johtunut pelkästään innon ja voimien puutteesta. Jokunen päivä sitten Google toteutti palveluissaan muutoksen, jonka seurauksena meidän (ja muidenkin samoilla asetuksilla, saman valmistajan modeemia käyttävien) pääsy Bloggeriin ja gmailiin tyssäsi tykkänään. Jokunen päivä etsiväntyötä vaadittiin ennen kuin Aviomies sai ongelman paikallistettua ja väliaikaisesti ratkaistua. (Perusteellisempaa ratkaisua varten täältä periferiasta on ajeltava suurempaan kaupunkiin modeemiostoksille ja sellaista reissua varten täytyy tietenkin olla tarpeeksi töistä vapaata aikaa ja se on tällä hetkellä Aviomiehellä kortilla)

Muutenkin elämä on nyt yhtä rämpimistä. Jotain mukavaa sentään:

Viime perjantaina posti toi mukavan paketin. Partapapan rouva ilahdutti tuommoisella yllätyksellä, kun olin lähettänyt hänelle laatikollisen perennanalkuja puutarhastamme taannoin. Ihanat, lämpimät villasukat pääsivät käyttöön saman tien, mutta somat puutarhasakset säästän ensi kevään koitoksiin.

Lapsiasiaa

Joitakin päiviä sitten netissä puitiin "Supermarjon" aikomaa lasten kauneuskilpailua. Ansaitsemaansa huomiota herätti myös se palaute, jota hän suunnitelmistaan sai. Sivistys alkaa olla kaukana keskusteluista, joissa esiin kaivetaan niinkin kovat aseet kuin tappouhkaukset.

Lapsi- ja väkivalta -teema jatkui kammottavissa uutisissa 8-vuotiaan tytön murhasta ja lastaan kiduttaneen isän pahoinpitelystä tutkintavankeudessa.

Eilen avasin television juuri, kun jossain ohjelmassa keskusteltiin lapsikielteisyyden lisääntymisest yhteiskunnassamme. Huuli pyöreänä ja paheksuen kuuntelin, kuinka jotkut iäkkäät ihmiset olivat saaneet valituksillaan taloyhtiön kieltämään kokonaan lasten leikit kerrostalon pihalla.

Moraalisen närkästyksen nostattaman tunnekuohun laannuttua aloin tuumailla aihetta objektiivisemmin. Ilman muuta lapsilla on oikeus olla ja elää kotinsa pihalla  aivan niin kuin muillakin asukkailla. Eri asia on sitten se, mistä tuossakin tapauksessa todella oli kysymys. Normaalit elämän äänet, kuten lasten ilon ja innon kiljahdukset on jokaisen taajamassa asuvan parasta oppia sietämään (jos ei onnistu, kannattaa kokeilla kuulosuojaimia tai muuttoa muualle). 

Eri asia on sitten se, mitä kukin pitää lasten normaalina käytöksenä ja leikkimisenä. Lumipaakkujen tai kuran heitteleminen pihaan parkkeerattujen autojen päälle, ohikulkijoille huutelu,  rappukäytävässä kiljuminen ja ovikellojen turhaan soittelu ei minun mielestäni sitä ole. 

En myöskään ihmettele niitä aikuisia, jotka mahdollisuuden tarjoutuessa valitsevat lapsivapaan lomahotellin, junanvaunun tai ravintolan. Suotakoon se heille. Valitettavan monet aikuiset kun eivät itsekään osaa käyttäytyä, saatikka että pitäisivät tärkeänä opettaa jälkikasvunsa ottamaan toisia huomioon.

Medialla on nykyään vastenmielinen tapa kärjistää, luoda vastakkainasetteluja ja sensaatioita myyntiä kasvattaakseen. Vastuun mustavalkoisuuteen ja väkivaltaisiin reaktioihin taipuvaisten yksilöiden vihan lietsonnasta toimittajat väistävät vetoamalla sananvapauteen ja taloudellisiin paineisiin.

Asioissa on kuitenkin aina monta puolta. Valitettavasti me nykyihmiset olemme jo kasvaneet niin lyhytjännitteisiksi, että harvoin jaksamme perehtyä pidempiin kuin muutaman rivin juttuihin ja yksinkertaistettuihin "totuuksiin".

Edelleen olen sitä mieltä, että yhteiskunnan hyvyys ja toimivuus mitataan sillä, kuinka se hoitaa ja kohtelee heikoimpiaan. Lasten asioissa on selvästi korjaamista, eikä se hoidu pelkästään viranomaisten toimintaa muuttamalla. Meitä kaikkia tarvitaan.

Unohtaa ei sovi myöskään sitä, että lapsia kasvattaessamme luomme samalla omaa tulevaisuuttamme. Niin metsä vastaa, kun sinne huudetaan. Tästä näkökulmasta katsottuna voisi myös pohtia mikä meni pieleen, kun tämän hetken aikuisista kasvoi niin kovia ja kylmiä, että olemme kansainvälisissä vertailuissa huolestuttavan korkealla perheväkivaltatilastoissa ja muun muassa vanhusten heitteille jättäjinä.

Paha sai palkkansa (ja hirvikärpäsen tukkaan)

Ulko-oven pielessä on riipuskellut iät ja ajat valurautainen kello. Sitä ei kukaan älyä soittaa. Sisätiloihin ei ihan pieni kopistelu kuulu ja tällä paikkakunnalla näyttää vallitsevan aivan erilainen käytöskoodi kuin edellisellä kotipaikkakunnallamme (missä kaupustelijatkin saapastelivat kengät jalassa, lupia kyselemättä tuvan perimmäiseen nurkkaan). 

Vaikka kovasti arvostankin omaa rauhaa ja yksityisyyttä, asensin tänään ovikellon, sellaisen johdottoman, joka plimputtelee valittua sävelmää. Vielä en kehdannut valita joululauluja, mutta pian sekin aika tulee.

Eilen nautin pitkästä aikaa alkoholia. Se nautiskeluosuus tosin jäi kovin lyhytaikaiseksi, kun jo parin  (pienen) Vana Tallinn -lasillisen jälkeen tulin armottoman kipeäksi. Outoa se oli sikäli, että vaikkken ole koskaan kestokykyäni kovalla harjoittelulla kehittänytkään, viinapääni on aina ollut keskimääräistä parempi. Ei ole enää, tai sitten jokin lääkkeistäni ei alkuunkaan sovi alkoholin kanssa (vaikkei tuoteselosteissa sellaisesta varoitetakaan). Hyvät aineet ja pari litraa jotain muuta (olisikohan ollut pään sisäisiä nesteitä) ryöpsähteli pitkin yötä väärästä päästä posliinipönttöön.

No, se siitä. Tänä aamuna hiuksia harjatessa säikähdin sitten oikein kunnolla, kun pesualtaaseen tipahti jokin tumman ruskea ja villisti sätkivä. Metsässä rämpimässä en enää itse jaksa käydä, mutta Aviomies ja koirat käyvät joka päivä. Kun varsinkin niiden nelijalkaisten kanssa tulee kiehnättyä lähikontaktissa paljonkin, metsästä tarttunut salamatkustaja on jotenkin vaihtanut alustaa. Yök. Hirvikärpänen. Kammoan niitä otuksia enemmän kuin mitään muita hyönteisiä.

Yön aikana joku on näemmä suolistanut pehmolelun olkkarin matolle. Vanutuppoja on matto valkoisenaan. Meikäläisen pitäisi mennä nyt teurastamaan muutama kurpitsa. Jokohan voimat olisivat palautuneet sen verran, että veitsi pysyy vakaasti kädessä.

Mieluummin hyväuskoinen

Muutama viikko sitten ostimme uudet kottikärryt, kun edellisillä oli jo ikää lähes 20 vuotta ja rengas alkoi vuotaa. Muutama päivä sitten alkoi uusienkin työntäminen tuntua raskaalta. Kun isäni tänään tutki syytä, löytyi renkaasta veitsenterän kokoinen viilto...

Minä uskon mieluiten ihmisistä hyvää. Mieluummin olen hieman liian hyväuskoinen kuin epäluuloinen tai suorastaan vainoharhainen. Karu totuus on kuitenkin se, että pihastamme, ja jopa ulkorakennuksestamme, on varastettu tavaraa ja pihaa käydään roskaamassa jatkuvasti (vastapäätä on ammattioppilaitoksen tupakkapaikka).

Vaikka ensimmäinen varkaus (iso vanhanaikainen tavarankuljetuspyörä) oli niin ilmeinen, ettei sitä positiivisuudella voinut poiskaan selittää, en silti ole, näiden kolmen täällä asumamme vuoden aikana, oppinut viemään tavaroita piiloon ja suojautumaan ilkivallalta.

Isäni kaltaiseksi, muista aina pahintata ajattelevaksi, pessimistiksi en halua muuttua.  Pelossa on niin raskasta elää. En ymmärrä myöskäään sitä asennetta, joka joskus välittyy muun muassa poliisien ja rikoksista kirjoittavien lausunnoista, eli että oma vika, jos  joku joutui rikoksen uhriksi, kun ei suojannut omaisuuttaan.

Minusta lähtöoletus pitäisi olla se, että lakia noudatetaan, eikä toisille tehdä tieten tahtoen pahaa. Erityisen kieroontuneelta vaikuttaa se, että nykyään monissa tilanteissa  (esim. raiskauksissa "mitäs pukeuduit minihameeseen" ja mökkimurroissa "mökille ei pitäisi jättää arvotavaraa") uhri yritetään saada näyttämään vähintään yhtä syylliseltä kuin rikoksen tekijä.

Onnellisuuden salaisuus osa 1

Aurinko paistaa. Perhosia lentelee ruuhkaksi asti. Omenapuut notkuvat sadon alla. Kasvihuoneessa tomaatit alkavat viimeinkin joukolla punastella. Tätä lämpöä ja valoa kun saisi pulloon. Sillä täyttäisin kellarini hyllyt mieluummin kuin kurpitsapikkelsillä ja marjahilloilla.

Meikäläistä ei ole suunniteltu pohjoisen pitkiin, pimeisiin, kylmiin talviin. Vuosi vuodelta kestän ne huonommin. Aiemmin säröili vain mieli. Nyt särkyy jo kroppakin. Kostea ja kylmä rampauttaa fibromyalgian runtelemat jäsenet kankeiksi ja kipeiksi.

Vielä ei kuitenkaan ole se pahin aika. Viikonlopun vietin vuoteen omana, mutta tänään jaksoin nostaa maasta valkosipulit. Jos vielä pienen pätkän pystyisin kaivamaan uutta kukkapenkkiä tai säilömään pari talvikurpitsaa, voisin olla päivän aikaansaannoksiini tyytyväinen.

Aina löytyy niitä, jotka jaksavat, pystyvät, osaavat ja ehtivät enemmän. Ehkä yksi onnellisen elämän salaisuus onkin siinä, että osaa asettaa tavoitteensa sopivan korkealle: ei liian ylös, ettei aina pety, muttei turhan matalallekaan, jottei mahdollisuudet jää käyttämättä..

Onnellisuuden ihannointi tekee onnettomaksi

   

Kyllä nyt keljuttaa. Piti saada mukavia vieraita, mutta enpäs saa, kun olen niin kipeä, etten jaksa muuta kuin maata sohvalla ja käydä välillä oksentamassa. Onneksi tuo pieni pörröinen ja muutama muu tassuterapeutti käy välillä hoitamassa.

Nettiuutisista silmään pisti tänään tämä.  Ilman tohtorin titteliä ja käyttäytymistieteellistä tutkimustakin olisin osannut tuon kertoa, siis että onnellisuuden ihannointi lisää onnettomuuden kokemusta. Päivänselväähän se on, että ihmisten on vaikeampi hyväksyä kielteisiä tunteitaan (ja toisten myös) aikana, jolloin avaimena menestykseen ja kunnon kansalaisuuteen pidetään positiivista elämänasennetta.

Ei riitä, että joutuu suremaan menetyksiään, epäonnistumistaan, hylätyksi tulemistaan tai sairauttaan, pitää vielä tuntea häpeää siitä, ettei jaksa olla iloinen, valoinen ja toiveikas kaikesta huolimatta. Vallitseehan nykyään hyvin pitkälti ajattelumalli, jonka mukaan jokainen on oman onnensa seppä - mukaan lukien onnellisuutensa.