Parempaa alkavaa vuotta!

Vielä vanhan vuoden lopulla tapahtui niin ikäviä ja pelottavia asioita, että en halua kirjoittaa niistä. 

Elämäni kuluu nykyään suurimmaksi osaksi telkkarin äärellä ja koska ohjelmatiedoissa ei ollut mitään kiinnostavaa luvassa ensi yöksi, intoudun todennäköisesti yön tunteina, parin viinilasillisen jälkeen, tilittämään ajatuksiani menneestä vuodesta ja tulevasta.

 Sitä odotellessa ( tai pelätessä) toivottelen kaikille oikein iloista, viihtyisää ja turvallista uudenvuoden juhlaa ja kaikkea hyvää vuodelle 2013!

Myydään mummot ulkomaille

Terveys- ja sosiaalipalvelujen ulkoistamista on harrastettu meilläkin vaihtelevalla menestyksellä. SoTe -uudistuksen ja kuntaliitosten myötä palvelut tulevat väistämättä siirtymään kauemmas pienemmissä taajamissa asuvista käyttäjistä.

Kallistahan ihmisten hengissä pitäminen ja hoitaminen on.  Toistaiseksi kuitenkin julkisessa puheessa väitetään sen olevan tavoitteena, höpisevätpä suurimmat idealistit jotain elämänlaadun parantamisestakin.

 Saksassa vanhustenhoidon ulkoistaminen on kuitenkin saanut  muotoja, joita en toivoisi tänne ilmaantuvan. Vanhuksia on lähetetty jopa vastentahtoisesti ulkomaille halvempiin hoitolaitoksiin. Kuten tuossa jutussa todetaan, osa on lähtenyt mielellään, mutta erityisesti dementikoille ympäristönvaihdos paikkaan, jossa ei puhuta edes tuttua kieltä, on usein voinnin kannalta kohtalokas.

Pelottavalta tuntuu se, että eriarvoisuus vanhustenhoidossa kasvaa myös meillä. Minkähänlaista hoitoa mahtaisi olla tarjolla meikäläisen pienellä eläkkeellä (mikäli sellaista enää maksetaan siinä vaiheessa, kun/jos vanhusikään pääsen). Pidämme itseämme kovinkin sivistyneinä ja edistyneinä, mutta tällaisia uutisia lukiessa tuntuu siltä, ettei mihinkään ole edetty niistä ajoista, jolloin köyhiltä vietiin liikkumavapaus ja kansalaisoikeudet ja vaivaisia myytiin huutolaisiksi..

Joulunrippeitä

Ei joulu vielä ole lopussa. Ainakin meillä sitä riittää loppiaiseen saakka ja välillä vaihdetaan vuosikin uuteen. Aattoa vietettiin viihtyisästi siskon perheen luona ja myöhemmin illalla istuttiin vielä muutama tunti äidin ja isän luona. Äiti kun ei ollut siinä kunnossa, että olisi jaksanut lähteä muun suvun kanssa aattoaterialle.

Kuusi on jouduttu tänä vuonna koristelemaan kolmeen kertaan, kun uusi jalka on niin kevyt, että veden vähetessä puu kupsahtaa kumoon pienestäkin töytäisystä ja meillähän noita töytäilijöitä riittää.

Muska tykkää kovasti, kun sen hyvä kaveri, pölynimuri, on ulottuvilla kaiken aikaa. Putoilevia neulasia kun on vähän väliä imuroitava, ellei tahdo niitä jalkapohjaansa törröttämään.

Mitään perinteisiä jouluruokia meillä ei ole tänä vuonna valmistettu. Minulle olisi kelvannut, mutta pääkokki ei kuulemma tykkää niistä, joten ostin itselleni rasian valmista rosollia ja olin iloinen, että sain edes aattona lanttulaatikkoa.Tänään syötiin tämmöistä. Halloumijuustolla kuorrutettua fenkolipaistosta vihannespedillä.

Piisku on puoliksi nakupelle, kun eläinlääkäri ajeli pois takut, joita ei jokapäiväisellä harjauksellakaan oltu kuriin saatu. Paljas massu ei kattia tunnu haittaavan.

Meidän koirien blogissa on menossa arvonta. Siihen sopii käydä osallistumassa täällä, vaikkei sen blogin vakilukijoihin kuuluisikaan.

Päässä ei liiku juuri mitään, vaikka Aviomieheltä lahjaksi saamani uusi tietokone houkuttelee kirjoittamaan. Seuraavaan postaukseen taidan kuitenkin palata vasta sitten, kun ilmaantuu jotain asiaa.

Siihen saakka nauttikaamme joulunrippeistä ja vuodenvaihteesta itse kullekin sopivimmin tavoin.

Joulu se on tämmöinenkin..

Monissa blogeissa on esillä kauniita, jouluisia kuvia. Useimpien koti tässä vaiheessa jo kiiltää puhtauttaan ja keittiössä tuoksuu jouluherkut. Tuota kuuusenkaatokuvaa (jossa ei ole Aviomies, mutta koirat ovat meidän) lähemmäs joulupotretteja tuskin tänä vuonna päästään, kun miehen parempi kamerakin hajosi. 

Siivoukset jäivät puolitiehen. Jouluruokia meillä ei valmisteta (ellen sitten saa Aviomiestä vonguttua tekemään lanttu- ja punajuurilaatikkoa), eikä koristeluunkaan ole tänä vuonna kovin paljon satsattu. Tuo kuvan kuusi sentään on valumassa kylppärissä ja levittää viehkosti tuoksuaan ympäri taloa, joten väkisinkin tässä vähän tunnelmaan virittyy.

Lapsuudenkodissani joulua valmisteltiin antaumuksella. Toki valmisteluihin osallistui koko perhe, mutta suurin urakka oli aina äidillä. En ymmärrä, kuinka hän ehti ja jaksoi kaiken siitäkin huolimatta, ettei hänenkään terveytensä ole koskaan ollut hyvä ja siitä, että hän työskenteli kaupan alalla, missä päivät olivat pitkiä ja vielä aattonakin saattoi olla työpäivä.

Ei meillä milloinkaan useita päiviä ennen aattoa valmista ollut. Vasta aattoaamuna tuotiin kuusi sisälle, siivoiltiin vielä vähän ja laitettiin viimeiset koristeet paikoilleen.  Nyt olisi aikaa, mutta ei voimia ja karvatit järjestävät uuden sotkun saman tien, kun entiset on siivottu.

Tulee se joulu silti meillekin - vaikkei ehkä niin puhtoinen ja edustuskelpoinen kuin tahtoisin. Rauhallista, iloista ja tunnelmallista Vapahtajan syntymäjuhlaa  silti kaikille, jotka sitä toivovat ja odottavat!

Äitini on kyborgi ja päivä pakastimessa

Päästivät äidin kotiin. Erikoisvalmisteisen sydämentahdistimen laittoa oli konsultoimassa laitevalmistajan edustaja. Homma ei sujunut ihan niin helposti kuin etukäteen toivottiin, mutta työn ja tuskan jälkeen se lopulta saatiin paikoilleen. Nyt vaan hartaasti toivotaan, että enemmiltä ongelmilta vältytään ja, että äidin olo alkaa vihdoin helpottua..

Telkkarin sairaalasarjoissa kaikki näyttää niin yksinkertaiselta: House ja Greyn anatomian tyypit tekevät mitä hurjempia toimenpiteitä joka jaksossa ja tutkimuksiinkin potilaat pääsevät aina tarpeen tullen..

Sairastamisen todellisuus taitaa silti olla kaikkialla paljon raadollisempaa. Huipputeknologisia varaosia ihmiseen alkaa toki olla olemassa, mutta kaikkien ulottuvilla ne eivät ole. Pitkästä aikaa syttyi meidän perheessämme pieni toivon kipinä paremmasta. Uutta sydäntä ei äidille voi vaihtaa, mutta tällainen keinotekoinen varaosa voi merkittävästi parantaa jäljellä olevan elämän laatua.

Itse olen viettänyt päivän jääkaappipakastimessa. Sanovat, ettei kaappeja kannattaisi jouluksi siivota, ellei niissä aio viettää juhlaansa. Meillä sen kaapin ovi tuppaa käymään ahkerasti juhlapyhinä ja on se tainnut päästä unohtumaan muutaman kerran raolleenkin. Niinpä pakastimeen oli ehtinyt kertyä hirveä jääkerros. Sen sulattamiseen kului melkein koko päivä ja ainakin kaikki tälle päivälle käytettävissä olevat voimat.

Onneksi aattoon on vielä muutama päivä aikaa..

Maailmanloppua odotellessa

Itse uskon ennemminkin siihen Ison kirjan ennustukseen, jonka mukaan tarkkaa hetkeä maaiman loppumiselle ei tiedä kuin Taivaallinen Isä itse. Tuskin sitä mediassa mainostetaan yhtä innokkaasti kuin tätä tämänpäiväistä. Kaiken varalta lykkäsin kuitenkin tylsimpiä siivoushommia eteenpäin eiliseltä, jos vaikka ei tarvitsisikaan.

Eräässä mielessä olen pelännyt henkilökohtaisen maailmani loppua viime päivinä kovastikin. Äitini on nimittäin eilen leikattu. Häntä hoidetaan parhaillaan aluesairaalan sydänteholla. Kaikilla ei ole läheiset suhteet vanhempiinsa, mutta minulle äiti on tärkeämpi kuin sanat riittävät kertomaan. Vielä tässä iässäkään en olisi valmis hänestä luopumaan..

Ulkona paistaa ihanasti aurinko. Aviomies lähti koirien kanssa tankkaamaan valohoitoa. Minä nautiskelin sitä kirkasvalokuulokkeista aamukahvin kera. 

Posti toi eilen monta ilahduttavaa joulukorttia. Paukkupakkasesta huolimatta taidan nyt rohkaistua ulkosalle, ruokkimaan linnut, hakemaan puita ja kurkkaamaan postilaatikkoon josko sieltä löytyisi vielä jokunen joulutervehdys.

Leppoisaa joulun ja maailmanlopun odottelua teille. Minä jatkan täällä vielä pelkäämistä, kunnes äidin voinnista kuuluu parempia uutisia. Henkilökohtaisesti pidän tuon edellisen tuloa lähipäivinä todennäköisempänä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Haaste

Sesse blogista Ilo elää pisti liikkeelle mukavan haasteen. Tarkoitus olisi vastata kahteen kysymykseen ja nakata niitä sitten eteenpäin niin monelle kuin huvittaa ja jaksaa:

1. Mistä blogisi on saanut nimensä?

2. Mistä nimimerkkisi on tullut? (niitäkin kun on aika jänniä).

Minulla on ollut hirmuinen liuta erinimisiä blogeja. Akka -sana voi jonkun mielestä kuulostaa halventavaltakin, mutta täällä Etelä-Pohjanmaalla se on ihan  arkinen, suht neutraali, murresana, jota käytetään tarkoitettaessa ketä tahansa aikuisiän saavuttanutta naisihmistä. Jostain syystä koen sen kotoisaksi ilmaisuksi. Nupajaminen taitaa myös olla luontaisin olomuotoni nykyään. Kukaan ei kotona kuuntele, eikä juuri muuallakaan, joten tämä blogi on pääasiallisin varaventtiili, jossa päästelen höyryjä. Ei siis mikään kovin positiivisten tuntojen ilmaisupaikka, eikä myöskään yhtä ponnekasta tekstiä, kuin varhaisempi blogini, jonka nimi oli "Akka krätisee"

"Millan" puolestaan on lempinimi, jonka minulle antoi opiskeluaikainen kämppäkaverini kuultuaan, etten lainkaan pidä oikeista ristimänimistäni. Kämppäkaveri oli kasvanut kaksikielisessä kaupungissa samoin kuin minäkin. Siksi tuo ruotsinkielisyyteen viittaava muoto (Stellan, Lullan, Skrollan jne.) sopi mainiosti molempien suuhun. Nimimerkin valitsemisen aikoihin minulla taisi olla hieman ikävä tuota opiskeluaikojeni ystävää. Siksi kai "Millan" tuli ensimmäisenä mieleen.

Aika monien tuttujen bloggaajien vastaukset noihin kysymyksiin osaan jo arvata tai ne on kerrottu blogien alkupostauksissa. Siksi haastan mukaan pari sellaista, joiden nimien taustoja en tiedä.

Kihisen uteliaisuudesta kuulla, mistä on saanut nimensä Maelkan Lahnakuttava  ja Cathlynin Aasainmaalta etelään.  Kaikki muutkin halukkaat saavat ilomielin ottaa haasteen mukaansa ja mielellään vinkata kommenttilottassa. Vastauksia on kiva käydä lukemassa.

Hobitti ja yöllisiä ajatuksia

Eilen käytiin Aviomiehen ja Ystävättären kanssa katsomassa Hobitti. Melkoisesti oli käsikirjoittaja ottanut vapauksia tarinan juonen suhteen. Olen lukenut kirjan molemmat suomenkieliset käännökset useampaan kertaan, mutta vähän väliä jouduin elokuvaa katsoessa ihmettelemään, mikäs tämä juttu nyt olikaan..

3d-tekniikka on toki huikeata katsottavaa ja näyttelijäsuoritukset miellyttivät. Jotain kertonee silti ohjaajan ja meikäläisen intressien kohtaamisesta se, että nukahdin hetkeksi kesken leffan pisintä rymistelykohtausta..eikä syy totisesti ollut elokuvateatterin penkkien ylenpalttisessa mukavuudessa (itse asiassa selkää särkee kuin tulessa sen kolmen tunnin istuskelusession jäljiltä).

Terveyskeskukseenkin soitin. Tulehdusarvoa lukuun ottamatta kaikki tutkitut arvot olivat pielessä (kaikki tulehdukset eivät näy serpissä). Kummastuttaa vaan tämäkin, että luurin päässä hoitaja posotti tulemaan numeroita aivan kuin minun olisi itse pitänyt tietää, mikä on minkäkin tuloksen raja-arvo ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Diabetesta ne nyt kai epäilevät munuaisvaivojeni syyksi, kun sokerikin on koholla (entuudestaan kuitenkin tiedän, että pitkäaikainen tulehdus nostaa sokeriarvoja). Pitäisi kuulemma tilata aika diabeteshoitajalle jatkotoimenpiteisiin. Loppukaneetiksi hoitaja muisti  narista vakiovirtensä: "En sitten tiedä koska sinne saa aikoja.."

Yöllä kävelin koiran kanssa läheisen koulun pihaan ja seisoin pitkään pimeässä katselemassa ikkunoista loistavia jouluvaloja. Katuvalot oli jo sammutettu, kuten useimmiten siihen aikaan, kun Seitakoiraa iltapissalle lähden viemään. Mielen täytti hiljainen kiitollisuus menneestä - myös siitä, että sain hetken olla osallisena uutta elämää täynnä kuhisevien koululaisten maailmassa.. ja monessa muussa seikkailussa.

Yöllä on helppoa tehdä suunnitelmia. Ylipäätään suunnitteleminen on hauskaa silloin, kun meinaamisiaan ei tarvitse ryhtyä toteuttamaan. Minäkin ajattelin , että nyt voisi viimein olla aika kypsä kaikkien koulupapereiden läpikäymiseen. Olen säästänyt opetusmateriaalejani, niitä satojen työtuntien tuloksia, osittain siksi, että olen salaa toivonut vielä joskus tarvitsevani niitä, osittain sen vuoksi, että on tuntunut niin pahalta heittää pois suurella vaivalla koottua aineistoa.

Nyt tarvitsen kuitenkin hyllytilaa muuhun. Sitäpaitsi opetusmateriaali psykologian alalla vanhenee nopeasti...Niin myös minä itse. Eiliset koetulokset vahvistivat tunteeni siitä, että tämä kroppa tosiaan on nopeassa tahdissa rapistumassa käyttökelvottomaksi. Töihin paluusta ei ole enää toivoa.

No, kahvit jaksan sentään vielä keittää ja hakea puita, jotta otusten kanssa tarjetaan. Siivotakin pitäisi, mutta se taitaa tänä jouluna jäädä haaveeksi - ja melko turhaakin se on, kun kaaos vyöryy takaisin tässä huushollissa muutamassa tunnissa..

Kovia ja pehmeämpiä arvoja

Pikkuhiljaa ne hiipivät näkösälle pahvilaatikoistansa: tontut, jouluenkelit ja seimisakki. Pari pölähtäneen näköistä lammasta pääsi kaapin päälle tänään. Vieressä enkeli yrittää julistaa ilosanomaansa, mutta nuo kaksi näyttävät siltä, ettei niillä ainakaan ihan ensikuulemalta mene viesti jakeluun.

Vointi on sangen huono. Huomenna pitäisi soittaa taas muutaman laboratoriotutkimuksen tuloksia. Keljuttaa, kun ei jaksa, vaikka tahtoisi. Melkein tippa  linssissä ja raivosta kihisten kuuntelin uutista VTT:n johtajan ehdotuksesta antaa työnantajille lupa laskea eläkeikää lähestyvien palkkoja ja samaan aikaan korottaa eläkeikää. Moinen kuulemma patistaisi ikääntyviä pitämään parempaa huolta työkyvystään.

Voi, perseen suti, sanon minä! Kuinka koviksi tämän maan vallanpitäjien arvot vielä muuttuvatkaan, ennen kuin käänne tapahtuu. Mahtaako tuonkaan lausunnon ilmoille päästänyt käsittää sitä, että hyvin harvat tahallaan uupuvat, sairastuvat ja hävyttömästi ikääntyvät. Aina ei työtehon lasku ole yksilön omien valintojen seurausta. Ihminen ei ole kone, eikä työkyky ainoa arvokas asia meissä. 

En usko, että palkan alennukset tekisivät ikääntyvistä houkuttelevia palkattavia työnantajille, ellei alennus olisi todella merkittävä ja milläs me ikääntyvät sitten toimeen tulisimme. Kaikilla kun ei ole muhkeita sijoitustuloja, perintöjä tai säästötilejä. Loukkaavalta tuntuu se, että ihminen nähdään vain tuottavuuslukuina ja ikääntyvät nykyään niin usein pelkkänä kulueränä ja taakkana yhteiskunnalle...

Jotain sentään olen saanut viime päivinä tehdyksi. Paras konsti patistaa meikäläinen siivoushommiin, on kutsua vieraita. Tänään saimme nauttia pienen kummitytön ja hänen vanhempiensa seurasta. 

Aviomies laittoi hyvää ruokaa - tai aikuisten mielestä hyvää. Ipanalla oli asiasta oma mielipide. Papupihvi lensi kaaressa maistamisen jälkeen. Mistä lie pikkuneiti perinyt temperamenttinsa. Eläinrakkaus sentään on selvästi sekä synnynnäistä että hyvällä kavatuksella vahvistettua. 1v 4kk vanha tytöntirriäinen kulki silittelemässä otuksia ja kiljumassa ihastuksesta. Yllättävän hyvin kissamme ja koiramme ihmisenpoikaseen suhtautuvat, vaikka tapasivat kummitytön nyt ensimmäistä kertaa kävelevänä ( ja sangen kovaäänisenä :) 

Kaikki kissat ovat tytön mielestä Minkoja, koska sen niminen kisu asuu heillä kotona. Koirat puolestaan ovat pandoja, koska ovat pehmeitä ja halattavia samoin kuin tytön rakkain pehmolelu. Pehmeät arvot ovat sentään pienellä ihmisellä vielä kunniassa..

Millainen mahtaakaan olla maailma sitten, kun pieni kummityttöni on saman ikäinen kuin minä nyt. Pelottaa edes ajatella..

Jonkun toisen kotona

Tasan kolme vuotta sitten heräsimme tässä talossa ensimmäistä kertaa muutettuamme edellisenä päivänä lähes kolmenkymmenen asteen pakkasessa.

Tänään toi postitäti kotiinkuljetuksella paketin. Ihmettelin, kun hän ei ilmaantunut sille ovelle, jonka edustalta portaat oli lakaistu vaan rämpi hangessa ylös puhdistamattomia portaita sille toiselle ovelle, jonka lukko jämähti taannoin pysyvästi jumiin.

Kun menin vastaanottamaan laatikkoani ja ihmettelin ystävällisesti hänen lumessa kahlailuaan, hän selitti asuneensa joskus tässä talossa ja "meillä tuo toinen oli pääovi".

Rouvan mentyä hymyilin ensin hetken sille, miten meillä useimmilla tosiaan on taipumus olettaa, että kaikkien muidenkin kuuluu "pitää pääovena"  elämän valinnoissa sitä vaihtoehtoa, joka omasta mielestämme on sopivin. 

Seuraavaksi hymyilin sille, miten moni onkaan jo ehtinyt käydä kertomassa asuneensa tässä talossa joskus aiemmin. Se on tuntunut minusta ihan mukavalta varsinkin siksi, että kukaan entisistä asukkaista ei ole tätä taloa omistanut, vaan on ollut vuokralaisena. Se on tuonut kommentteihin hieman kohtuullisempaa sävyä, (vaikka hämmentävän monien puheista on silti välittynyt se irrationaalinen vivahde, joka vihjaa, että entisinä asukkaina heillä on taloon eräänlainen ikuinen kotipaikkaoikeus).

Toki 150 vuotiaan talon historiaan mahtuu paljon. Tässäkin rakennuksessa on tietääkseni asunut ainakin kymmenen perhettä ja toiminut joitakin konttoreita. Paikkakunnalle en ole näiden vuosien aikana edes alkanut kotiutua. Talo sen sijaan tuntui kodikkaalta ensi hetkestä alkaen. Se tuntui ottavan uudet asukkaat ystävällisesti ja yllättävän lämpimästi vastaan. Jos Kanttorila olisi ihminen, se olisi luultavasti ryppyinen ja hauras, mutta huumorintajuinen, elämää nähnyt ja lämminsydäminen pieni mummo.

Tuntuu ihan hyvältä olla yhtenä lenkkinä tässä pitkässä ketjussa. Vaikka tietääkseni olemme vasta talon kolmannet omistajat, aavistelen ettemme tule jäämään viimeisiksi. Jos mahdollisuus avautuisi, olisin valmis lähtemään tältä paikkakunnalta vaikka heti. Samaan aikaan tunnen olevani tässä talossa kotonani enemmän kuin missään aiemmassa asunnossani aikaisemmin ...ja niitä on ollut PALJON.

Pandoran lippaita ja pikku paviaaneja

Useamman päivän on Aviomies ollut tavallistakin vaisumpi. Melkein jo arvasin, mistä on kyse, mutta en uskaltanut puuttua asiaan. Tänä aamuna hän viimein ahdistui soittamaan ajanvaraukseen ja pääsi hammaslääkärin särkyvastaanotolle saman tien. Ei ole juurihoito hauskaa, kuvittelisin (en tosin ole joutunut koskaan kokeilemaan), mutta vielä keljumpaa on kova hammassärky. Itse olen päässyt hammaslääkäripelostani jo vuosia sitten. Aviomiestä se ammattikunta taitaa vielä kammottaa..

Samalla reissulla pääsin itse laboratoriokokeisiin ja kaksi kissoistamme eläinlääkärin vastaanotolle. Pitkäturkkisimmilla karvateillamme tuppaa pöksykarvat takkuuntumaan ja likaantumaan harjauksesta huolimatta, eikä yhteistyöhaluttoman kymmenkiloisen kissan pepun peseminen oikein meikäläisten resursseilla onnistu..

No, eläinlääkäri antoi lievät rauhoitustropit ja ajeli kisuparkojen pöksyt pois. Hassuilta, pikku paviaaneiltahan, nuo nyt näyttävät ja katselevat minua moittivasti, mutta pakko se oli hoitaa. Muskalla oli jo ihotulehdus takkujen alla.

Viimekertaisesta, karusta, kohtelusta suivaantuneena, menin laboratorioon nyt eri asenteella. Edellisellä kerralla yritin ystävällisesti jutustella ja viljellä jopa huumoria. Nyt en sanonut mitään muuta kuin nimeni ja syntymäaikani, mutta enpä joutunut sitten kuuntelemaan minkäänlaista ilkeilyäkään.

Posti toi tänään ensimmäiset joulukortit. Ne ilahduttavat. Itsekin sain omani lähtemään toissapäivänä. Joulusiivoukset eivät oikein ota edistyäkseen. Melkeinpä päinvastoin. Tuntuu, että ryhtyessäni johonkin järjestelyoperaatioon  saan aikaan moninkertaisesti enemmän sekasortoa kuin kaivattua järjestystä. Se johtunee pitkälti siitä, että kaikki kaapit ym. säilytyslokerot ovat meillä kuin Pandoran lippaita, joiden avaamista kannattaa tarkkaan harkita, ellei tahdo päästää pursuamaan valloilleen käsittämätöntä määrää epämääräistä rompetta, jolle ei ole mitään järkevää paikkaa..

Takuuaika ummessa

Ipanasta asti olen istunut kippurassa. Oli alusta millainen tahansa, aina, jos vaan tilanne on sen sallinut, olen kiskaissut vähintään toisen polven, mieluummin molemmat, sohvalle tai tuolille ja selkä pyöreänä ja kierteellä löhönnyt rankani päällä. Edes kasvanut ympärysmitta ei ole ryhtiä oikaissut. 

Nyt siitä taitaa kuitenkin tulla loppu. Selkä jo viikkojen ajan vihoitellut siihen malliin, että nyt on ilmeisesti selkäruodon osaltakin takuuaika umpeutumassa. Kintuillehan kävi samoin pari vuotta sitten.

Kaksitoistavuotiaasta olin kävellyt korkeakorkoisilla kengillä. Jalkani asento oli muotoutunut sellaiseksi, että muunlaisissa en tuntenut oloani mukavaksi. Niin vaan fibromyalgia vei voiton. Nykyään tallustelen lättäpohjaisilla saappailla ja kaappi on täynnä korkokenkiä, joita en kykene käyttämään, mutta joista en ole raaskinut vielä luopuakaan.

Ei ole vanheneminen herkkua. Kropasta hajoaa osa kerrallaan ja varaosatoimitus tökkii..

Jälkiviisaus on aivan turhaa, mutta tähän vaiheeseen tultuani olen alkanut salaa toivoa, että olisin pitänyt vähän parempaa huolta kropastani, joka sentään on koko elämän mittaiseen käyttöön tarkoitettu menopeli.

Tämänpäiväisiä oivalluksia

Ei ehkä ole viisasta valita puolisoa, joka on temperamentiltaan itsesi vastakohta. Vielä typerämpää ja turhempaa on  jäädä ongelmatilanteissa kiukuttelemaan ja murehtimaan maahan kaatunutta maitoa.

Voiman ja vastavoiman vaikutus ehkä kuljettaa kehitystä eteenpäin. Ellei energiaa voimankäyttöön ole, sopeutuminen on paras vaihtoehto. Se säästää resursseja olennaiseen ja parhaassa tapauksessa toteuttaa muutoksen toista kautta.

En ole täydellinen. En edes kohtalainen. Vertailu on vahvoja varten, niitä varten, joilla on voimia kilpailla ja pyrkiä parempaan.

Loppujen lopuksi jopa usko ja toivo jäävät kakkoseksi sille, joka on voimista suurin ja sehän on, kaikesta huolimatta, rakkaus.

Väärällä jalalla

Olipas vaihteeksi mielenkiintoinen päivä. Aamu alkoi ilman toista sukkaa. Hämärästi muistan jonkun karvakorvan pihistäneen sen jalastani, kun puolipöpperössä yritin häätää herättelemään pyrkiviä otuksia vuoteesta. 

Kun lopulta nousin kahvinkeittoon, sukka odotti sievästi keskellä eteisen mattoa. Sitä kohti suunnistaessa sain paljaalla jalalla laahustaessani naarmuisesta lattialankusta tikun varpaaseen. 

Päivä kului samoissa merkeissä. Kai se niin on, että, jos nousee niin sanotusti väärällä jalalla, voisi olla viisaampaa jäädä koko päiväksi peittojen alle.

Säästän teidät pidemmältä kertomukselta, mutta toteanpa vaan, että päivän päätteksi tuli todennettua, että aina kannattaa selvittää varauloskäynnin sijainti...mieluiten myös varasisäänkäynnin. Onneksi meidän talostamme sellainen löytyy.

Kävi nimittäin niin, että koiran kanssa yölenkille lähtiessäni painoin oven kiinni ja kuulin kuinka se klopsahti poikkeuksellisesti. Takaisin tullessa havaitsin, että siihen oli syy. Lukko oli hajonnut..tai ainakin juuttunut lujasti kiinni. 

Ovikelloa rimputtelemalla sain Aviomiehen hätiin, muttei hänkään  sitä auki saanut. Onneksi meillä tosiaan on toinenkin ovi...Siinä vaan on vielä huonokuntoisempi lukko. Parhaassa tapauksessa toinen ovi jää tässä rytäkässä pidemmäksi aikaa kiinni ja toinen auki.

No, päivä ei ainakaan ollut ihan tavanomainen, jos siitä jotain positiivista yrittää löytää.

Itteppäisyyspäivää

Itsenäisyys on/olisi äärettömän arvokas asia. Sopiihan sitä juhlia. Itse en vaan ole mikään pakko-, puku- tai pönötysjuhlien ystävä. Tässä huushollissa se on Aviomies, joka tapittaa kiinnostuneena linnanjuhlia. Meikäläinen keksii kättelyohjelman ajaksi muuta puuhaa.

 Onneksi meidän perheeseemme on osunut tälle päivälle hieman pienimuotoisempi juhlan aihe (lapsena tosin ihan oikeasti uskoin, että koko Suomi liputtaa siksi, että tänään on isäni syntymäpäivä). Sitä vietetään lähisuvun kanssa syömällä yhdessä, lahjomalla iskää hiukkasen ja nauttimalla siitä, että olemme vielä kaikki koolla.

Joka vuosi tähän aikaan muistan myös mummuani, joka oli syntynyt samana vuonna, jolloin Suomi itsenäistyi. Hänen jälkimmäinen aviomiehensä kävi läpi kaksi sotaa. Oli kuulemma jossain vaiheessa touhuun jo niin tympääntynyt, että tykistökeskityksen sattuessa ja muiden syöksyessä poteroon jatkoi rauhassa ruokailuaan. Kun muut huutelivat  tulemaan suojaan, hän vastasi äijämäisen tyyneen tapaansa: "Mä syön nyt" (luultavasti se tuli kuitenkin ruotsinkielellä, sillä se oli hänen äidinkielensä).

Minäkin taidan lähteä tästä syömään ja täytekakulle. Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille.

Tautista pakkasta

 Kirpakka pakkaskeli jatkuu. Pikkulinnut syövät henkensä edestä. Luulin jo hankkineeni koko talveksi niille riittävästi ruokaa varastoon, mutta tällä tahdilla täytyy taas pian lähteä siemenostoksille.

 Kolmesta lapinkoirastamme kaksi on keliin tyytyväisiä. Kolmas, tuo pikku blondi, viihtyy näillä säillä parhaiten sohvan nurkassa. Muutenkin sovimme hyvin toisillemmme. Seita on kotioloissa rauhallisin suomenlapinkoira, jonka olen koskaan tavannut, mutta tarpeen tullen siitä löytyy tulta ja tappuraa.

Tulehdus jyllää kropassa edelleen - kolmannesta antibioottikuurista piittaamatta. Alan olla tähän touhuun sekä psyykkisesti että fyysisesti lopen uupunut. Tulehdus tekee huonon olon ja väsyttää, samoin antibiootti. Terveyskeskuksesta hoitoa saadakseen pitäisi ilmeisesti olla tosi terve ja terhakka, jotta jaksaisi pyytää, vaatia ja väsyttää niin kauan, että aika lääkärille järjestyy....vaikka ymmärtäähän senkin, että tyhjästä on paha nyhjästä. Jos ei lääkäreitä ole, ei ole aikojakaan...

Huusholli rämettyy heti, kun en jaksa imurinvarsi kourassa ja ruoto vetreänä vaeltaa porukan perässä siivoamassa jälkiä. Koirissa tuntuu olevan samanlaista keskipakoisvoimaa kuin kummitytössä, joka riehuu toisinaan kuin pieni pyörremyrsky lelulaatikollaan ja sinkoaa tavarat ympäri huonetta. Meidän kissoilla ja koirilla on myös (iso) lelulaatikko. Kun kerään sinne tavarat lattialta, kuluu vajaa puolituntinen siihen, kun Ainukoira ( lauman kuopus), on levittänyt kaikki takaisin.

Kuvassa Piiskukissalla, Usmalla ja Ainulla on selvästi jonkinlainen konfrenssi menossa. Jotain yhteistä (kyseenalaista) hauskanpitoa taitavat suunnitella..

Jonkun täytyy haluta tätä

Eilen osuin katsomaan dokumenttia hotellin kerroshoitajista. Surkealla palkalla, äärimmilleen kilpailutetuilla hinnoilla operoivien yritysten palveluksessa, ihmiset paahtoivat töitä aivan liian kovalla tahdilla.

Iäkkäämmät työntekijät olivat kokeneet senkin ajan, kun siivoojat olivat "talon omaa väkeä". Ajalla on tapana kullata muistot, mutta uskon silti, että työ oli mielekkäämpää, kun pääpaino oli palvelun laadussa, ei suoritettujen yksikköjen määrässä ja halvoissa hinnoissa. 

Työpsykologian tutkimuksissa on havaittu se, että työssä jaksamista parantaa työviihtyvyys. Sen kannalta olennaista on mahdollisuus sitoutua työhön, kokea ylpeyttä aikaansaannoksistaan, tuntea olevansa arvostettu ja tärkeä osa työyhteisöä. Kovin vaikeaa on, ainakin kuvauskohteen kaltaisessa paikassa, kokea yhteyttä työtovereihin, jos aikaa keskusteluihin ei ole, kun tavoitteen saavuttamiseksi on ruokatunnitkin jätettävä pitämättä..

Kannanottonsa alleviivaamiseksi oli dokumentin tekijä leikannut työnjohtajien puheista mehevimmät palat. Asiat kuulemma vaan ovat niin kuin ovat. Niille ei mahda mitään. Omistajat päättävät. Jos työntekijä ei pysy tahdissa tai ryhtyy kapinoimaan, alkaa työsuhteen loppu häämöttää. Kokeneemmat työntekijät ovat kalliita. Hinta on tärkeämpi kuin työn laatu. Siksi kannattaa ottaa vain vähän aikaa alalla olleita ja yrittää savustaa vanhemmat ulos. Karu totuus kuulemma joka tapauksessa on, etteivät vanhemmat työntekijät pysy kremppojen lisääntyessä kaiken aikaa kovenevassa tahdissa. 

Erityisen tragikoomiselta näytti se, kun työnjohtajan paheksuttua työntekijöitä, jotka eivät viitsi vapaa-ajallaan hoitaa kuntoaan esim. kuntosalilla (jotta jaksaisivat paremmin töissä) , näytettiin nopeutettua kuvaa kerroshoitajien työstä. Minun silmääni näytti jo sinänsä melkoiselta jumpalta..

Ohjelman jälkeen kurkkuun jäi kuristava tunne. Tätäkö elämä tosiaan monien kohdalla on: pakkotahtista työtä päivästä toiseen niin pienellä palkalla, ettei se riitä kunnolla elämiseen. Syyllistämistä ja vaikutusmahdollisuuksien puutetta...Sellaistahan se todellakin on sekä täällä meillä että vielä useammin monissa muissa maissa.

Kuvottavimmalta tuntuu huomata, että jonkun/joidenkin täytyy todella haluta tätä. Jotenkin voin käsittää, että tuosta todellisuudesta etäällä elävät (toisten selkänahasta osinkonsa kiskovat tai työntekijöihin verrattuna kaksisataakertaisia palkkoja nostavat johtajat) pystyvät unohtamaan noiden ihmisten todellisuuden.  Ahdistavalta tuntuu se, että myös ne, jotka näkevät sen läheltä, pitävät tilannetta hyväksyttävänä. Pelottavan paljonhan meillä Suomessa on kapitalismiin lujasti uskovia ihmisiä, kun suurin puolue on se, mikä on ja siihen ideologiaan kuuluu ajatus, joka lähentelee kohtaloon ja karmaan uskomista, eli ihminen saa, mitä ansaitsee. Miksi siis sääliä köyhiä ja vaivaisia. Jotainhan heidän on täytynyt mokata, kun ovat siihen jamaan itsensä saattaneet.

Ennen yhteiskuntatieteiden opiskeluakin itselleni oli päivänselvää, että maailmassa on asioita, joita voimme muuttaa ja niitä, joille emme mahda mitään. Luonnonlait ja ihmisen luomat järjestelmät ovat kaksi eri asiaa. Infantiililta, itsekkäältä, suorastaan pirulliselta vaikuttaa se, että itseään ihan täysipäisinä pitävät ihmiset puhuvat vapaasta markkinataloudesta aivan kuin se olisi luonnonlaki, jolle emme mahda mitään. 

Mahtaisimme, jos tahtoisimme. Jonkun, ei vaan aivan liian monen, täytyy vaan haluta tätä. Muutenhan tämä ei voisi jatkua.

Häntiä pöydällä ja pyllistävä tirppa

Minä sitten tykkään katella, kun pienet eläimet syö..

Aamut alkavat meillä siten, että koiramerkkiset karvakorvat kömpivät vuoteeseen kysymään olisiko aika jo herätä. Tassun tuuppauksiin ja korvan taa suunnattuihin pehmeisiin koiranpusuihin (ei yhtään kuolaa, kiitos) on mukava herätä.

Ensin ruokin aina kissat, koirat ja linnut. Vasta sitten kaadan itselleni kahvikupillisen.

Siirsin yhden lintujen ruokintapaikoista viimevuotiselta paikaltaan keittiön ikkunan alle, jotta voin siinä aamukaffetta keitellessä katsella siivekkäiden puuhia ja hoksaan heti, jos siemenet ovat loppumaan päin. Kuvanottohetkellä yksi näyttää pyllistävän kameralle. Lieneekö kannanotto tarjoilun laatuun.

Keittiön pöydällä meillä on aamuisin tämmöisiä häntiä. Kaikki viisi eivät edes mahdu yhtä aikaa kupille. Vieraille meillä katetaan aina salin pöydälle. Itse syömme kyllä tuolla samalla pöydällä noiden kakkatassujen kanssa. Huiskaisemme vain kissat lattialle ja pöydän rätillä puhtaaksi ennen lautasten asettelua..

Olenhan minä aina ollut toisista huolta pitävä persoona. Sellaiseksi minut on kasvatettu. Nuorempana huolenpitoni tosin rajoittui enemmän henkisiin ja sosiaalisiin yhteyksiin. Seurassa pyrin, esimerkiksi, aina pitämään huolta siitä, ettei kukaan kokenut itseään ulkopuoliseksi. Lähihoitajaksi minusta ei olisi ollut. Käytännön taidot puuttuvat.

Vanhemmiten hoivaaminen on tullut ihan uudella tavalla tärkeäksi. On mukavaa jopa siivota kissojen vessoja, kun näkee, miten ne nauttivat puhtaudesta ja siitä, että niitä palvellaan.

Luultavasti jokaisella on tarve olla tärkeä jollekin. Tänään olen kiitollinen noista siivekkäistä, hännistä pöydällä ja koirista, jotka olen hemmotellut pilalle antamalla niille lähes kaiken, mitä ne keksivät pyytää ( ja juu-u, kyllä koirat osaavat puhua, kun niiden kieltä vaan oppii ymmärtämään).

Juuri nyt tuntuu hyvältä olla näitä varten..

Palelee

Kymmenen astetta pakkasta ja huima tuuli. Nenänpää kohmettuu pelkästä ulos vilkaisusta. Tuommoisen kuvan Aviomies sai toissa iltana järven rannalta. Järvi kuulemma jäätyi äänekkäästi.

Sitä olen miettinyt, miksi en muista lapsena koskaan sisällä, kotona, palelleeni. Ensimmäiset 9 vuotta asuimme vanhassa puutalossa, jonka asuntoja lämmitettiin öljykamiinoilla ja puuhellalla. Pihan perällä, puisissa telineissään, köllötteli rivistö öljytynnyreitä. Sieltä polttoöljyä haettiin kanisterilla sisään. Taisin olla liian pieni sitä kamiinaan kaatamaan, mutta noutamaan joskus pääsin ja sainpa joskus yrittää kamiinan sytyttämistäkin. Se osoittautui odotettua vaikeammaksi.

Nykyään palelee aina, vaikka sisälämpömittari näyttäisi kahtakymmentäviittä. No, anemialla lienee osuutta asiaan ja muutamalla muulla vaivalla..

Eilen yritin, taas vaihteeksi. saada aikaa lääkärille. Sata on kuulemma terveyskeskukseen jonossa ennen minua. Pari viikkoa sitten otetuissa labrakokeissa niin monta juttua oli pielessä, että pääsin sentään jonon jatkoksi ja sain kolmannen (!!) antibioottikuurin kuukauden sisällä. Uskalsivat (jälleen potilasta näkemättä) määrätä, vaikka munuaiset alkavat kuulemma pettää.

Hiljattain luin jutun, jossa kerrottiin, että Suomessa kuolee hoitovirheisiin vuosittain huomattavasti enemmän ihmisiä kuin liikenneonnettomuuksissa. Mistähän se mahtaa johtua...