Pula-ajasta purnukoihin

Aika ja tapakulttuuri muuttuu nopeammin kuin tällaisen vanhan akan asenteet. Tänään sieppasi oikein kunnolla tämä. 

Ymmärrän sen, että jotkut rakastavat siisteyttä, avaria tiloja ja sisustamista. Tuota  jutun markkinoimaa tapaa "organisoida" kotinsa järjestykseen en silti sulata: että ensin heitetään pois kalliilla rahalla hankittua ja tavaraa ja sitten hankitaan huusholli täyteen "kauniita" törppöjä ja purnukoita, joihin kaadetaan pakkauksistaan pesuaineet sun muut ainekset säilytettäväksi silmää miellyttävällä tavalla.

Kierrätys on tietysti kannatettava asia. Kehotetaan tuossa  jutussakin viemään käyttökelpoinen tavara kirpputorille. Tuunaamisesta ja uusiokäytöstä ei kuitenkaan puhuta mitään ja olennaisin jää kokonaan sanomatta, eli JOS HEITÄT TAVARAA POIS SAADAKSESI TILAA; ÄLÄ OSTA UUTTA. Tämä yksinkertainen neuvo olisi järjestystä ja kaappitilaa kaipaaville mielestäni tärkein vinkki. Valitettavasti näiden sisustus- ja siivousaiheisten juttujen rivien välistä kuultaa nykypäivälle niin tyypillinen ajattelumalli, jonka mukaan tavaraa pitää heittää pois, jotta voi hankkia uutta.

Itse, 60-luvulla syntyneenä, en ole pula-aikoja kokenut. Sotien aikana syntyneiltä vanhemmiltani olen kuitenkin oppinut ajattelumallin, jonka mukaan tavarat käytetään loppuun ennen kuin uutta hankitaan. Vanhempieni nuoruudessa vallinneen niukkuuden sanelema säästäväisyys oli samalla ekologista. Se, ettei kaikkea ollut ylenpalttisesti saatavilla, ruokki kekseliäisyyttä. Ilo uusista esineistä oli varmasti suurempi, kun niihin oli varaa harvoin.

Minulle pienituloisena eläminen on opettanut ennen kaikkea sitä, että elämään sisältöä ja esteettisiä elämyksiä voi hankkia muualtakin kuin  materiaalisista asioista. Tavaroita ei silti tee mieli heittää pois "ellei niitä ole vuoteen tarvinnut", kuten tuossa lehtijutussa kehotetaan. Minulla ainakin on vaikka miten paljon tarpeellista, jota en käytä läheskään joka vuosi. Sisustustavaroita voi myös käyttää niin, että ne säilöö välillä kaappiin ja ottaa parin vuoden kuluttua uudelleen esille ( kuka esimerkiksi tarvitsee joulukoristeita useammin kuin kerran vuodessa, eikä jokaista tonttua tarvitse  välttämättä pistää framille joka joulu). 

Köyhänä elämisessä on sekin hyvä puoli, ettei statustaan ja imagoaan tarvitse ylläpitää tietynlaisilla kulutustavaroilla tai kotinsa sisustusta uusia aina viimeisimpien trendien mukaan.

Siistimpää meillä tietysti voisi olla, mutta siihen ei taida tarvekalujen pois heittäminen ja purnukoiden hankkiminen auttaa. Piika olisi kiva, kun laiska ja kipeä emäntä ei jaksa,  vaan kun siihenkään ei ole varaa.

Kirjallista puheripulointia

Mullon aiva selevästi jääny juttua pankkohon. Tekstiä tuloo ku turkin hiasta. Oliskohan tää ny sitte sellaasta kirjallista puheripuloontia..

Vanhaa naurattaa

Ei tämän pitäisi enää mikään uutinen olla. Ehkä se pitää kuitenkin sanoa moneen kertaan ääneen ennen kuin mikään muuttuu. Nuorison ihannoinnille kannattaisi pikapuoliin pistää stoppi ainakin niiden, jotka aikovat tuotteitaan laajemmin markkinoida. Väestö ikääntyy sellaista vauhtia, että merkittävin ostovoima on pian eläkeläisten taskuissa.

"Euro RSCG Worldwiden tekemän tutkimuksen mukaan ihmiset ovat kyllästyneitä ikuisen nuoruuden ihannointiin ja iän merkkien peittelemiseen. Kolme neljäsosaa vastaajista – myös 60 prosenttia 18–34-vuotiaista – kertoo, että nuoruutta ihannoidaan liikaa" 

Itse, vain vähän päälle nelikymppisenä työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneena, en tosin ole sellaisia eläkkeitä päässyt nostelemaan, joilla mitään muuta kuin jokapäiväiset perustarpeet hankittaisiin.

Naurattaa suorastaan se, että niissä parissa kuluttajapaneelissa, johon olen liittynyt, en kelpaa juuri mihinkään kyselyyn vastaajaksi. Tuloni ovat liian pienet. autoni on liian vanha. En kuluta oikeanlaisia tuotteita. En matkustele, enkä tiedä mitään sijoitustoiminnasta.

Velaton katto on silti pään päällä ja koko laumalla sapuskaa tarjolla joka päivä. Vanhan talon remonttiin saisi uppoamaan omat ja varastetut, mutta kun ei rahaa ole, niin antaa repsottaa. Luotamme siihen, että 150-vuotias torppa kestää vielä sen ajan, minkä mekin.

Markkinamiehille meistä ei juuri iloa irtoa, emmekä varmasti ole ainoita tällaisia. Työttömiä, pienillä eläkkeillä sinnitteleviä ja muuten vain syrjäytyneitä on jatkuvasti enemmän. 

Turhaa puhetta

Jösses, kun en pääse tästä pakkoliikkeestä eroon! Olen blogannut nyt kuusi vuotta. Aloittanut ja lopettanut lukuisia kertoja. Todennut, että yleisemmin kiinnostava sanottava loppui jo kahtena ensimmäisenä vuonna. Jotenkin vaan olen jäänyt tähän olemisen tapaan kiinni.

On niin mukavaa lukea toisten blogeja. Saada kurkistaa jonkun kokemusmaailmaan, ajatuksiin, tunteisiin ja elämyksiin. Olla edes sillä tavoin osallinen.

Kun elää monisairaana erakkona, paikkakunnalla, jolla ei tunne ketään, jää yhteydenpidon välineeksi muuhun ihmiskuntaan lähinnä puhelin, televisio ja internet. 

Voisihan sitä jättäytyä pelkästään lukemaan.  Niin suunnittelin tekeväni, kun lopetin viimeisimmän "jokapäiväisblogini". Olihan se tavallaan vapauttavaa, kun ei tarvinnut miettiä mitään kirjalliseen muotoon puettavaa sanottavaa, varsinkaan niinä päivinä, jolloin olo turkasen huono. Olen kuitenkin kehno kommentoimaan. Ilman omaa blogia vuorovaikutus jäi jotenkin yksisuuntaiseksi.

Ajatukset jäävät myös jotenkin irrallisiksi, hajanaisiksi ja keskeneräisiksi, ellei niitä puhu tai kirjoita jollekin. Aviomies ei paljon aikaa kotona vietä, eikä häntä jaksa minun juttuni kiinnostaa. Otukset (viisi kissaa ja kolme koiraa) kyllä kohteliaasti kuuntelevat, mutta vasta-argumenteista on vaikea saada selvää.

Niin kauan kuin puutarhassa riittää puuhaa, on Akallakin jotain tolkullista, iloa tuottavaa ajankulua. Pian tulee kuitenkin syksy ja sen jälkeen pitkä pimeä vuodenaika, meikäläiselle pelkkää kipua ja tyhjää täynnä.

Jatkan siis turhan puheen tuottamista. Suollan tyhjänpäiväistä höpinää blogosfäärin täytteeksi - lukee joku tai ei. Voinpahan ainakin täältä sivuilta käydä tarkistamassa, että juu-u, olin vielä aamulla elossa. Blogia on päivitetty silloin.