70's nightmare

Eilen käytiin katsomassa ehkä ruminta taloa, jonka olen koskaan nähnyt: Harmaa mineriittilevy päällä (juuri se, jonka purkaminen on taitamattomalle hengenvaarallista, kun siinä on asbestia.) Sisäseinät 40 v sitten ohuesti pohjamaalattua lastulevyä. Lattiat muovimattoa ja kellarikerroksessa kosteusvaurion turmelemaa "harrastetilaa". Vaikka unohdettaisiin kaikkien pintojen keskeneräisyys, rikkinäisyys, likaisuus ja navetanhaju, joka leijaili talossa, vaikka karjanpito oli lopetettu jo 90-luvulla, en usko, että olisin viihtynyt siellä uutenakaan.

70-luku oli kokemistani vuosikymmenistä ehdottomasti rumin (käsittääkseni myös rakentamisen laatu oli niihin aikoihin pohjalukemissa). Inhosin senaikaista arkkitehtuuria, vaatteita ja jopa hiustyyliä (vaikkei se minulla niistä ajoista ole tainnut paljon muuttua. Kuontalo hasottaa edelleen pitkänä ja vapaana).

Pienistä tuloista ja sairauksista huolimatta olen tähän saakka pitänyt itseäni ihan onnekkaana ja hyvin toimeentulevana. Talonosto-operaatio paljastaa kuitenkin karun totuuden. Emmehän me mammonan perässä ole koskaan laukanneet, eikä vaivaisella ole ollut siihen liiemmin mahdollisuuksiakaan. Tällaisessa tilanteessa se kostautuu. Asumusten hinnat ovat täällä periferiassakin sitä luokkaa, ettei nirsoiluun taida olla varaa.

Ylihuomenna meillä on lehdessä ilmoitus. Vielä elättelen toivetta, ettei sinne navetanhajuiseen seitsenkymmenluvun painajaiseen sentään tarvitsisi muuttaa.

Millainen on sinun unelmatalosi ja millaiseen et suin surminkaan tahtoisi asumaan?

Olen havainnut että...

...en enää voi nukkua omassa vuoteessani (seinän takana ahkeroiva ilmavesilämpöpumppu aiheuttaa virrankäyttönsä mukaan aaltoilevan pääkivun. Nukun nyt patjalla olohuoneen lattialla).

..en voi käydä kaupassa (kylmälaitteet ja loisteputket vievät jalat alta).

..en voi ulkoiluttaa koiria, en hoitaa puutarhaa, enkä viedä jätteitä hyötykäyttöasemalle. (Muutamaa minuuttia pidempi ulkoilu kotinurkilla, linkkitornin katveessa, aiheuttaa sietämätöntä tuskaa).

..en voi pitää valoja päällä!! (Useimmissa valaisimissamme on kanta, johon ei sovi vanhanaikainen hehkulamppu, joka kuulemma aiheuttaisi vähemmän oireita kuin nykyaikaiset ledit ja energiansäästölaput. Naama senkun komistuu, kun yritän aamuhämärissä meikkailla kylppärissä taskulampun valossa ;).

..on viisainta harkita tarkkaan kenelle tästä vaivasta kertoo. Edes kaikki läheiseni eivät usko sähköyliherkkyyttä olevan olemassa ( minulle on sinänsä ihan se ja sama, mikä nimi tälle vaivalleni annetaan, kunhan saisin kamalat oireet loppumaan. Psykiatrisella hoidolla se ei onnistu. Sen verran sentään entisenä psykologian opena tajuan).

Eilen kävimme katsomassa myytävää taloa naapurikunnassa. Hinta olli laihalle kukkarollemme kohdallaan, mutta kunto sen mukainen ja sijainti mahdoton. Jatkamme etsimistä.....

.. ja juu-u tämä on tosiaan kirjoitettu kuuden jälkeen aamulla. Stressi ja kipu valvottaa. Tulisi edes kesä, mutta ei. Lumisadetta lupasivat täksi päiväksi.

Paniikkinappula pohjassa

Nyt on paniikkinappula pohjassa. Oireet senkun pahenevat. Sydämen rytmihäiriöt alkavat olla sitä luokkaa, että kohta saattaa koko sähköyliherkkyysongelma lakata meikäläisen kohdalla luonnollisen poistuman kautta.

Uutta kotia etsitään kuumeisesti. Joudumme siis myymään ihanan Kanttorilamme. Vaikka oma kotimme sähkösaneerattaisiin täysin, ulkoa tulevalle säteilylle emme mahda mitään, kun linkkitorni kököttää ihan ikkunan takana.

Eilen pääsin kokeilemaan oloa siskolikan kotona, joka liikuskelee vielä muutaman viikon pyörätuolilla. Heidän pihallaan olo oli autuas. Päänsärky ja rintakipu loppui ja viimeisimpänä ilmaantunut ihon aristus ja polttelukin lakkasi.

Tästä unelmieni talosta ja puutarhasta luopuminen tuntuu niin vaikealta, että jätän sen surun käsittelemisen hamaan tulevaisuuteen. Nyt täytyy vaan yrittää selvittää eteen tulevat käytännön ongelmat yksi kerrallaan (jos sopiva uusi koti löytyy ja saamme tämän myytyä, millä edes kykenen pakkaamaan ja muuttamaan tässä kunnossa??!!).

Toivottavasti teillä menee paremmin.

Lisää näitä, kiitos!

Eilen käytiin paikallisen kylpylähotellilla katsomassa Marita Södergårdin näyttelyä. Ihania iloisia tauluja taas.

Työt oli aseteltu aulaan katsottavaksi. Yhtäkkiä, eräässä portaikossa, tuli niin huono olo, että jalat pettivät alta ja piti napata kaksin käsin kaiteesta kiinni. Aviomies sitten muutaman metrin päästä bongasi kyltin, jossa luki, että aulassa toimii langaton verkko. Itse huomasin pariskunnan penkillä parhaillaan näppäilevän kännyköitään ja telkkarikin siellä pauhasi katon rajassa.

Koko edellisen päivän olin surrut sitä, että mahdollisuuteni pitää yhteyttä ystäviin kapenee tämän vaivan myötä entisestään. Nyt tajusin, että (mahdollinen) sähköallergia rajoittaa myös kykyäni liikkua ihmisten ilmoilla. Eihän se käy laatuun, että rupean noin vain hoippumaan ja kaatuilemaan julkisilla paikoilla heti, jos joku vieressä aukaisee puhelimensa.

Kävimme kuitenkin hotellin ravintolassa syömässä. Avarassa salissa oli ihanasti tilaa asettua kauas muista ruokailijoista.

Harvinaisen aktiivisen päivän kruunuksi Aviomies sai minut vielä houkutelluksi koirien kanssa mukaan metsäretkelle. Enimmän aikaa tosin istuakököttelin pilkkijakkaralla moottorikelkkareitin ja metsäautotien risteyksessä säästelemässä voimiani sillä aikaa kun Aviomies koirien kanssa vei auton sopivalle pysähdyspaikalla.

Metsässä olo hiljakseen parani. Päänsärky poistui ja sydämen rytmi tasaantui. Itsekseni tosin siinä hihittelin arvaillessani mitä mahtaisi kohdalle osunut moottorikelkkailija ajatella, jos sattuisi kohtaamaan keskellä korpea ypöyksin jakkaralla  kököttelevän, autuaasti hymyilevän akan...Ei onneksi osunut kököttelyvaiheessa, myöhemmin kyllä..

Erinomaisen mukava päivä, päässä risteilevistä ahdistavista kysymyksistä ja uuden ongelman aiheuttamasta stressistä huolimatta. Lisää näitä, kiitos.