Jonkun täytyy haluta tätä

Eilen osuin katsomaan dokumenttia hotellin kerroshoitajista. Surkealla palkalla, äärimmilleen kilpailutetuilla hinnoilla operoivien yritysten palveluksessa, ihmiset paahtoivat töitä aivan liian kovalla tahdilla.

Iäkkäämmät työntekijät olivat kokeneet senkin ajan, kun siivoojat olivat "talon omaa väkeä". Ajalla on tapana kullata muistot, mutta uskon silti, että työ oli mielekkäämpää, kun pääpaino oli palvelun laadussa, ei suoritettujen yksikköjen määrässä ja halvoissa hinnoissa. 

Työpsykologian tutkimuksissa on havaittu se, että työssä jaksamista parantaa työviihtyvyys. Sen kannalta olennaista on mahdollisuus sitoutua työhön, kokea ylpeyttä aikaansaannoksistaan, tuntea olevansa arvostettu ja tärkeä osa työyhteisöä. Kovin vaikeaa on, ainakin kuvauskohteen kaltaisessa paikassa, kokea yhteyttä työtovereihin, jos aikaa keskusteluihin ei ole, kun tavoitteen saavuttamiseksi on ruokatunnitkin jätettävä pitämättä..

Kannanottonsa alleviivaamiseksi oli dokumentin tekijä leikannut työnjohtajien puheista mehevimmät palat. Asiat kuulemma vaan ovat niin kuin ovat. Niille ei mahda mitään. Omistajat päättävät. Jos työntekijä ei pysy tahdissa tai ryhtyy kapinoimaan, alkaa työsuhteen loppu häämöttää. Kokeneemmat työntekijät ovat kalliita. Hinta on tärkeämpi kuin työn laatu. Siksi kannattaa ottaa vain vähän aikaa alalla olleita ja yrittää savustaa vanhemmat ulos. Karu totuus kuulemma joka tapauksessa on, etteivät vanhemmat työntekijät pysy kremppojen lisääntyessä kaiken aikaa kovenevassa tahdissa. 

Erityisen tragikoomiselta näytti se, kun työnjohtajan paheksuttua työntekijöitä, jotka eivät viitsi vapaa-ajallaan hoitaa kuntoaan esim. kuntosalilla (jotta jaksaisivat paremmin töissä) , näytettiin nopeutettua kuvaa kerroshoitajien työstä. Minun silmääni näytti jo sinänsä melkoiselta jumpalta..

Ohjelman jälkeen kurkkuun jäi kuristava tunne. Tätäkö elämä tosiaan monien kohdalla on: pakkotahtista työtä päivästä toiseen niin pienellä palkalla, ettei se riitä kunnolla elämiseen. Syyllistämistä ja vaikutusmahdollisuuksien puutetta...Sellaistahan se todellakin on sekä täällä meillä että vielä useammin monissa muissa maissa.

Kuvottavimmalta tuntuu huomata, että jonkun/joidenkin täytyy todella haluta tätä. Jotenkin voin käsittää, että tuosta todellisuudesta etäällä elävät (toisten selkänahasta osinkonsa kiskovat tai työntekijöihin verrattuna kaksisataakertaisia palkkoja nostavat johtajat) pystyvät unohtamaan noiden ihmisten todellisuuden.  Ahdistavalta tuntuu se, että myös ne, jotka näkevät sen läheltä, pitävät tilannetta hyväksyttävänä. Pelottavan paljonhan meillä Suomessa on kapitalismiin lujasti uskovia ihmisiä, kun suurin puolue on se, mikä on ja siihen ideologiaan kuuluu ajatus, joka lähentelee kohtaloon ja karmaan uskomista, eli ihminen saa, mitä ansaitsee. Miksi siis sääliä köyhiä ja vaivaisia. Jotainhan heidän on täytynyt mokata, kun ovat siihen jamaan itsensä saattaneet.

Ennen yhteiskuntatieteiden opiskeluakin itselleni oli päivänselvää, että maailmassa on asioita, joita voimme muuttaa ja niitä, joille emme mahda mitään. Luonnonlait ja ihmisen luomat järjestelmät ovat kaksi eri asiaa. Infantiililta, itsekkäältä, suorastaan pirulliselta vaikuttaa se, että itseään ihan täysipäisinä pitävät ihmiset puhuvat vapaasta markkinataloudesta aivan kuin se olisi luonnonlaki, jolle emme mahda mitään. 

Mahtaisimme, jos tahtoisimme. Jonkun, ei vaan aivan liian monen, täytyy vaan haluta tätä. Muutenhan tämä ei voisi jatkua.