Ikä on mielenkiintoinen juttu. Siinä on vuosista kysymys vähemmän kuin arvaisikaan. Ainakin talon ja ihmisen ikä on kovin suhteellinen käsite. Almanakathan vaihtuvat, mutta paljon riippuu siitä rapiseeko rappaus, iskeekö (latva)laho ja rupeaako (ajatukset?) homehtumaan.
Erakoksi heittäydyttyäni olen entistä selvemmin kokenut sen, että ikä näkyy parhaiten katsojan silmistä. Itse tuntee iän myötä kertyvät krempat ja kilot, mutta sisäinen kokemus voi poiketa paljonkin siitä, mitä muut näkevät.
Nuorten mielestähän jo kolmeakymppiä kolkuttelevat alkavat "olla iällä" kuten Etelä-Pohjanmaalla sanotaan. Omassa tuttavapiirissäni ovat tutut tytöt ja pojat alkaneet täyttää 50v. Äiti muistaa silti vähän väliä mainita, kuinka olen vielä "niin nuori".
Itse olen jo pitkään tuntenut itseni kahdeksankymppiseksi. Hyvin vähän aikaa olenkin elämässäni kokenut itseni juuri sen ikäiseksi kuin olen. Kaksikymppiseksi saakka olin pikkuvanha ja palautteen perusteella myös näytin vanhemmalta. Parikymppisestä vähän alle kolmikymppiseksi (sairastumiseeni saakka) minua luultiin jatkuvasti vuosiani nuoremmaksi. Sen jälkeen ikääntyminen onkin ottanut nopeasti pitkiä harppauksia.
Siinä vaiheessa, kun en teininä vielä ollut oivaltanut ominaislaatuani, luin paljon 1900-luvun alussa eläneiden taiteilijoiden elämänkertoja. Niissä "suuret taiteilijat" älysivät kuolla nuorena, ennen kuin naama pilaantui ja ura alkoi hiipua (useimmat tosin eivät ehtineet päästä työssään alkua pidemmälle ennen kuin kuolo korjasi. Mainetta ja mammonaa alkoi kertyä taiteen tuotoksista vasta perikunnalle, mutta sen tietenkin jätin huomiotta. Samoin kuin sen, että 1900-luvun alussa suomalaisten keskimääräinen elinaika oli 44 vuotta). Ulkonäkö sinänsä ei ollut tärkeää. Pääpointti tuumailuissani oli siinä , että kuvittelin tahtovani "palaa täydellä liekillä", elää voimakkaasti, tehdä paljon työtä silläkin uhalla, että palan nopeasti loppuun.
Niin vähän sitä nuorena tiesi ja ymmärsi...onneksi, sillä olisikohan rohkeus riittänyt tähän matkaan, jos jo alkupäässä olisi tiennyt, mitä on tulossa.
Joo, kynttilää molemmist päist polttaneena tiiän just ton saman ku sä. :) Auts.
VastaaPoistaKai se on myönnettävä, että töitä tuli tehtyä loppuun palamiseen asti. Sitten olikin työttömyys liikaa ja masennus paheni sen myötä salakavalasti vieden koko työkyvyn. Ikä tuo sitten oheen muita kremppoja.
VastaaPoistaSisällä mielessäni en voi mitenkään uskoa sitä numeroa mitä ikä näyttää. Omasta sisimmästäni löytyy aina joku nelikymppinen akka (kunhan en katso peiliin vahingossa).
On se armollista, ettei tulevasta tiedä.
VastaaPoistaPakko vastata, kun luin tuon lauseesi Aila, niin kyyneleet tuli. Se on niin totta. Jos etukäteen olisi tiennyt, ei elämästä olisi tullut mitään.
PoistaJostain syystä minä pidän keski-ikäistymisestäni ja hihittelen välillä sisäisesti kun minulle kaupassa teititellään!
VastaaPoistaMinä olen reilusti vanha. Täytän 55 huhtikuussa. Apua, jo puolessa välissä kuuttakymmentä.
VastaaPoistaJos kaiken tämän olisin tiennyt etukäteen, en olisi rohjennut tätä kaikkea elää. Luultavasti olisin väistynyt varjoihin.
Tämä yksinäisyys ja erakoituminen on minullakin aiheuttanut väsyneen ja vanhan katseen silmiin. Olenkin usein miettinyt miksi vanhenen nopeammin kuin muut. Tosin ms-taudista sanotaan sen olevan ennenaikaistettua vanhuutta, mutta olen kai muutenkin aina ollut vanha.
Toinen kerta toden sanoo... minulla Firefox ja Blogger kenkkuilevat keskenään, enkä aina saa kommentteja perille.
VastaaPoistaOlen kai syntynyt tätinä, joten tunnen oloni vihdoin kotoisaksi ja varmaksi ilman nolouden tunnetta, joka henkiseen tätiyteen liittyi teini-iässä ja alle nelikymppisenä. Vanheneminen ei ole tähän asti pelottanut vaan tuntunut arvokkaalta, mutta ikääntymiseen liittyvät krempat ja rappeutumisilmiöt ovat saaneet pohtimaan asiaa konkreettisemmin. Ehkä kannattaa luovuttaa tuosta arvokkuuden odotuksesta, kun luonne ei tähän mennessä ole ehtinyt kovin jalostua eikä vanhenemisen merkit kropassakaan ole odotetun yleviä.
Nuorena sitä jaksoi ja energiaa riitti mennä vaikka samoilla silmillä bailaamasta aamulla pirtsakkana luennoille. Nyt ei voi (ei tosin ole halujakaan) bailata, kun toipumiseen menisi puoli viikkoa.
VastaaPoistaPari-kolmekymppisenä muistelen olleeni mielestäni kovinkin aikuinen ja tiesin niin hirveästi elämästä. Jooperis joo. Nykyisin olen ihan keskenkasvuinen ja käyttäydynkin usein tosi lapsellisesti. Odotan niin kovin aikuiseksi kasvamista. Lienee turha toivo.
Kiitos mukavista kommenteista. Paljon on samaa tämän ikäisten kokemuksissa. Silti jokaisella omanlaisensa persoona ja historia. Kuten olen joskus ennenkin täällä sanonut, tuntuu kivalta vanheta yhdessä oman ikäistensä kanssa.
VastaaPoistaJoku on joskus sanonut. "Kukaan viisas ei ole koskaan toivonut olevansa nuorempi". Minusta se kuulostaa hyvältä asenteelta vuosien kertymiseen.