Aviomies on löytänyt facebookin ilot. Työvelvoitteista kimmokkeen saanut naamakirjaan liittyminen on, ainakin näin alkuhuumassa, riistäytymässä näpeistä, kun mies istuu kaiken vapaa-aikansa koneella villi virne naamalla.
Itselläni on meneillään pahin masennuskausi naismuistiin (ainahan kimpussa oleva vaiva tuntuu pahimmalta. Viimeistään sitten se alkaa tuntua siedettävältä, kun uusi riesa iskee).
Olen pahoittanut erään läheiseni mielen ja eilisestä saakka miettinyt, olisiko parempi valehdella, ettei tarkoittanut sitä, mitä sanoi ja pyytää anteeksi, vai kestää avautumisensa seuraukset ja odottaa, että toisen loukkaantumisen tunne (mahdollisesti) joskus hälvenee.
Molemmat tapahtumat lähipiirissäni ovat taas muistuttaneet siitä, miksi näissä olosuhteissa on ihan hyvä ratkaisu pysytellä maailmalta piilossa ja rajoittaa kaikki kanssakäyminen kaksijalkaisten kanssa minimiin.
Kaksijalkaiset ovat arvaamattomia, vaativia ja vaikeita, enkä ole alkuunkaan varma siitä, että panostus ihmissuhteisiin sittenkään maksaisi (puhun nyt vaan itsestäni) vaivaa. Hyvää toisille ihmisille voi yrittää tehdä kauempaakin, eikä minusta tässä kunnossa ole kovin vaativiin kontakteihin.
Nelijalkaiset ovat paljon helpompia. Ne eivät jaksa kantaa loputtomasti kaunaa (paitsi Villiminttukissa, joka on katkeroitumaan päin johtuen Muskan pomotteluyrityksistä). Koirat eivät vatvo asioita, eivätkä kissat tahallaan loukkaa toisia (paitsi se Muskaryökäle, joka pönkittää egoaan kiusaamalla muita tyttökissoja)..
Jatkan siis eristäytymistäni ja yritän olla tästä valinnanvapaudestani kiitollinen.
Aurinko pyrkii esiin pilvipeiton takaa. Enää...hmmm..kolme kuukautta kevääseen..
Lopetin facebookin joulukuun alussa, kun kyllästyin lopullisesti siihen pinnallisuuteen. Jatkuvasti pahoitin mieleni joistain tölväisyistä tai tulin kaamean kateelliseksi kavereille, kun he kehuskelivat saavutuksillaan, joten ajattelin, että parempi kun en tiedä mistään mitään. Onkin ollut mukavampi mieli sen jälkeen :D Enkä meinaa palata naamakirjaan.
VastaaPoistaHelpompaa on seurustelu nelijalkaisten kanssa kuin ihmisten. Minustakin tuntuu, että sanon aina jotain väärin tai liikaa, kun ihmisten kanssa puhun. Sitten vatvon ja kadun sanomisiani.
Tuommoinen pois jättäytyminen vaatii rohkeutta, varsinkin, jos on ollut siellä pidemmän aikaa. Helposti tulee olo, että jää paitsi ja ulkopuolelle kaikesta tärkeästä ja kaveritkin saattavat ihmetellä, että mikäs sille nyt tuli. Oman mielenrauhan takia ratkaisu ehkä silti kannattaa :)
PoistaMinunkin elämäni on varsinkin viimeisimpien vuosien aikana mennyt koko ajan epäsosiaalisemmaksi. Pari ystävää on jäljellä, mutta hekin asuvat satojen kilometrien päässä. Aviomies on, mutta jos Sinun miehesi istuu Naamakirjan parissa, on täällä taas mies, joka on aina ollut epäsosisaalinen ja itseriittoinen. Hän istuu tuon tutkimustyönsä parissa tietokoneella iltaan myöhään joka päivä. Hän käy myös Tamperella ja Helsingissä sen puitteissa aina joskus. Hoitaa kyllä talon työt (lämmitys yms) ja käy hiihto/juoksulenkillä aamuisin. Lounas yleensä syödään yhdessä, muuta seuraa ei meillä useinkaan toisistamme ole.
VastaaPoistaIhmisiä en millään meinaa jaksaa minäkään. Välillä mietin sitä ystävääni, jonka viini-iltaan en mennyt silloin toissa syksynä (kirjoitin siitä) ja hän suuttui. Kumminkin juuri ystävän tulisi ymmärtää näitä huonojakin aikoja.
Toisaalta ilahdun kun joku joskus käy, mutta itse en jaksaisi enää käydä missään, kahvikutsu-kyläilyjä en jaksa yhtään. Kaikki ihmiset tuntuvat niin tarmokkailta ja saavat aikaiseksi vaikka mitä. Koen olevani surkimus ja epäonnistunut, enkä jaksa kertoa 'mitä kuuluu' kun mitään ei kuulu.
Naamakirjassa en ole ollut enkä missään nimessä aio mennä. Kehukoot muut siellä erinomasta elämäänsä.
Kyllä, olen katkera(kin), mutta jos toivoa paremmasta on olemassa, niin se pienikin muru otetaan vastaan...
Kun työ ei ole enää suurin osa elämää, arki tosiaan muuttuu radikaalisti. Itse en tosin töissä ollessakaan jaksanut olla sosiaalinen. Olen sairastanut niin pitkään. Yksin on useimmiten ihan hyvä olla, mutta jollain tavoin sitä kuitenkin haluaisi olla toisille hyödyksi ja jollain tavoin vuorovaikutuksessa..
PoistaTuo toivon vastaanottamisen ajatus kommentissasi kolahti. Nimenomaan se on minusta hyvä, jos ihminen on valmis ottamaan avun, muutoksen tms. vastaan. Kun on asioille avoin, voi joskus saada jotain hyvääkin. Pelkään, että minä olen jo sulkenut toivolta liian monta ovea..
Vaikka tuskin, Millan, olet neuvoja vailla pohdinnoissasi, niin silti mainitsen mielipiteenäni asiaa yhtään enempää tuntematta, että kestä ja odota mieluummin. Ongelma lienee mielensäpahoittajan eikä sinun?
VastaaPoistaOlen minä neuvoja vailla. Päivä päivältä neuvottomampi melkein asiassa kuin asiassa. Helpostihan sitä kiistatilanteissa molemmat osapuolet ovat sitä mieltä, että vika on toisessa. Tässä tapauksessa taidan ottaa neuvostasi vaarin :)
PoistaNetin syövereihin kun sukeltaa, niin se kyllä koukuttaa. Toivottavasti on vain alkuinnostusta.
VastaaPoistaItselleni Facebook-maailma on liian hektistä, kertakäyttöistä. Ei ole minun lajini. Blogeissa on se hyvä puoli, että juttuihin voi palata myöhemmin, kommentoida rauhassa. Facebookissa hetki on hetkessä ohi.
Lähinnä mainostusmielessä olen itse siellä, jonkin verran on poikinut töitä.
Ihmiset ovat hankalia ja kun oma pääkoppa on sitä, mitä on, erakoituminen tuntuu olevan se paras ratkaisu. Näin ainakin omalla kohdallani.
Olet itsellesi tärkein.
Kontaktien kannalta se Facebook tosiaan taitaa olla kelpo keksintö. Siitä syystä Aviomiehenikin sinne sukelsi ja toisaalta hyvä niin, kun ei vaan polta itseään siinä hommassa loppuun. Informaation ja juuri mainitsemasi kertakäyttöisen kommunikaation virrassa olennaisen erottaminen turhasta voi olla vaikeaa.
PoistaSinulla on onneksi kaunis henkireikä maailmaan, Susu. Taiteesi kautta me muutkin pääsemme kurkistamaan mielesi maisemiin.
Kaksijalkaiset ovat kaikkea sitä mitä sanoit, ja vielä vähän enemmän. Kun yhteisymmärrys syntyy ja ihmiset ymmärtävät toistensa eriävätkin mielipiteet, muuttuu kohtaaminen myös palkitsevaksi.
VastaaPoistaNiinhän se on. Joskus ennen sellaiset kohtaamiset olivat minulle tärkeintä elämässä. Kaikenlaiset ihmiset olivat parasta niissä monissa eri ammateissa, joissa olen saanut toimia. Sitä taustaa vasten on itsellenikin ikävä yllätys, että olen nyt tämmöinen.
PoistaNiin herttaisesti Kissit siinä.
VastaaPoistaPitäisi jo itsestään tajuta,
että sallittais edes sairaan
olevan sosiaalisessa
tilassa omilla ehdoillaan.
Harvinaista se on, siksi
on jaksettava vaan pitää
puolensa, ettei luhistu.
Helmi sinun nimimerkkinäsi pitäisi olla, Herne, sen verran viisaita ajatuksia kirjoittelet :)
PoistaTuo puolensa pitäminen on vaan niin hurja ajatus kiltiksi kasvatetulle, että siihen sopeutuakseen täytyy ajautua melkein hengenhätään. Vasta voimien äärirajoilla sitä on valmis luopumaan kaikista naamioistaan ja hädissään ottamaan sen oman, pienen, tilansa vaikka epäkohteliaasti ja puoliväkisin.
Se on harmillista ku on paha mieli.
VastaaPoistaKevät alkaa viikko salppurin kisojen jälkee, eli maaliskun puolenvälin huippeilla. Ai nii, en muistannu ennen ku nyt et tehän ootte pohjosempana. No, onhan ainaki jotain ootettavaa, niin sulla kun mulla. :)
Niin, tänne taitaa tulla kevät just jotakuinkin pari viikkoa myöhemmin kuin sinne..Sitten on taas mukavaa, kun pääsee "pihalle leikkimään" ja te pääsette nelitassuisten kanssa maalle :)
Poista