Vanhenemisesta

Tänään on Aviomiehen ja meikäläisen 27. hääpäivä. Kumpikaan ei sitä muistanut (kuten tavallista) ennen kuin koneen aukaistessani bongasin päivämäärän. Tälle lukemalle en löytänyt mitään erityistä nimeä. Hopeahääpäivä meni jo ja helmihäihin on vielä aikaa.

Eilen pysähdyin telkkarin äärellä tuijottamaan hämärästi tutulta näyttävää hahmoa. Kun ruutuun ilmestyi nimi, hoksasin viimein, että sukulaispoikahan se siinä. Oli vain ehtinyt "aikuistua" viitisentoista vuotta sitten viime näkemän. Lohdullista, että se tapahtuu (useimmille) muillekin.

Vanhetessa aika kuluu nopeammin. Sen kuulevat kaikki jo nuorena. Silti se yllättää. Varsinkin, kun olen tavannut kasvokkain hyvin harvoja sukulaisia ja entisiä tuttaviani viimeisen kymmenen vuoden aikana, mieleen on piirtynyt mielikuva heistä sellaisina kuin he olivat viimeksi tavatessa. Siksi on helppoa kuvitella, että ainoat, jotka ikääntyvät, (rupsahtavat ja raihnaantuvat) löytyvät meidän vessan peilistä.

Vielä kymmenen vuotta sitten tuntui, että nautin vanhenemisesta. Se tuntui jollain tavalla vapauttavalta. Ei tarvinnut enää niin kelvata, kiirehtiä ja ponnistella. Viime aikoina olen alkanut kohdata enemmän ikääntymisen negatiivisia puolia, jotka tuntuvat olevan kaiken lisäksi sukupuolisidonnaisia. Naiset eivät vanhetessaan muutu pelkästään näkymättömiksi, vaan monien mielestä myös ärsyttäviksi ja vastenmielisiksi, epämääräiseksi mummomassaksi, joka tukkii hidastelullaan liikennevälineet ja kauppojen käytävät, kyttäävät naapureita ja valittavat kaikesta..

No, itse en tänään tämän enempää valita, vaan nautin kohtuullisen hyvästä päivästä. Äiti  kuulosti pitkästä aikaa puhelimessa pirteämmältä. Turvotus murtuneessa varpaassanikin on laskemaan päin. Nyt taidan mennä keittämään juhlan kunniaksi vahvat kahvit.