Sähköyliherkkyys??!!

Tilanne on nyt todella paha. En pysty enää käyttämään tietsikkaa kuin muutaman minuutin kerrallaan. Hiiri polttaa kättä. Sydän sekoaa. Päänsärky tuntuu räjäyttävän aivot ja tajunnan taso laskee. Samanlaisen reaktion aiheuttaa televisio. Toistaiseksi pystyn katsomaan sitä salin perimmäisestä nurkasta. Tekstit tosin erottuvat 42 neliöisen huoneen toiselta reunalta kehnosti.

Jalat meinaavat pettää alta myös eteiskäytävässä, jossa on etäluettava sähkömittari, modeemi ja katossa säteilevä palohälytin.

Mitään en mikroaalloista sun muusta säteilystä ymmärrä. Paljon en tiedä sähköallergiastakaan, kun en oikein kykene netistä tässä voinnissa tietoa haalimaan.

Sellaiseen käsitykseen olen kuitenkin päätynyt, ettei tällaista vaivaa taitaisi kukaan lääkäri ottaa tosissaan, jos lähtisin sitä jollekin valittelemaan.

Luontaishoitojen verkko puolestaan on niin sotkuinen, ettei minun resursseillani sieltä lähdetä apua etsimään. Aikoinani olen joitain semmoisia hoitoja kokeillut. Rahaa paloi, eikä sieltä sen kummempaa apua löytynyt kuin koululääketieteenkään piiristä (sitäpaitsi, jos joku vielä kerrankin käskee minua poistattamaan suustani amalgaamipaikat, saatan vaikka puraista sitä neuvojaa - mikäli hän sattuu olemaan puraisuetäisyydellä...näin netitse neuvominen on siis suht turvallista).

Ilomielin kaikki ystävälliset neuvot nyt vastaanotan. Omat konstit kun ovat tällä hetkellä vähissä. Tuntuu, että olen tästä havainnosta edelleen shokissa. En käsitä kuinka tällaisen vaivan kanssa voi edes elää - varsinkaan tällainen ihminen, jonka pääasialliset huvit ovat jo vuosia olleet sähköisiä, eikä terveys tosiaankaan kestäisi minnekään erämaamökkiin muuttamista. 

Vielä en blogejani poista. Toivoskelen tässä jotain ihmeparantumista, mutta ellei sitä tapahdu, nämä sivut hiljenevät lopullisesti. Nyt olen jo valitettavasti joutunut vähentämään toisten blogien lukemista.

Tänne poikkeaville toivottelen kuitenkin HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ ja kauniita kevätpäiviä!

Kinttu ja keppi

Sisko putosi portaita perjantaina. Jalkaterä pyörähti lännestä itään ja sattui kovasti. Pienen paikkakunnan terveyskeskuksesta löytyi kyllä tohtori, mutta röntgen naapurikunnassa oli jo kiinni. Kepit kainalossa systeri ohjattiin kotiin odottamaan maanantaita ja tutkimuksia.

Kotona puolitoistavuotias tytär pelästyi keppejä ja sanoi alkujärkytyksestä toivuttuaan "mummu" , mummulla kun on usein mukanaan yksi kappale moisia.

Eilen kuvattiin jalka. Saman tien taksilla 80 kilometrin päähän keskussairaalaan. Ristiside poikki ja sääriluu pirstaleina. Yöllä leikattiin. Luuhun 7 naulaa.

Kotona  isovanhemmat riensivät ensihätään. Toiset hoitivat päivän ja minun vanhempani menivät "iltavuoroon". "Äiti" , hihkaisi pikkutyttö nähdessään vuorostaan mummun kepin.

Toisin kuin minä, siskoni on peruspositiivinen, eikä turhista valittele. Huumorintajukin on kohdillaan, tai sitten kipulääke aiheutti mukavia hallusinaatioita, kun tupa oli kuulemma täynnä päiväkodista karanneen skeittarin näköisiä, komeita kirurginplanttuja. 

Ainakin tässä vaiheessa, pieni kummityttöni näyttää perineen samat, ihailtavat ominaisuudet. Helppoa ei silti tule arki olemaan seuraavien viikkojen aikana pyörätuolin, keppien ja vauhdikkaan, monenlaista hoivaa tarvitsevan puolitoistavuotiaan kanssa. Onhan lapsella toki aikaansaapa isäkin, mutta hän on päivät töissä.

Tällaisissa tilanteissa, aivan erityisesti, toivoisin olevani paremmassa kunnossa, jotta voisin olla enemmän avuksi.

Jälleen kerran kävi mielessä myös se, kuinka olisi mahtanut hoitoon hakeminen pitkien etäisyyksien takaa onnistua ihmiseltä, jolla ei olisi niin hyvää tukiverkkoa kuin systerillä. Kovin alkaa nimittäin olla harva ja hapertunut tämä yhteiskunnan turvaverkko, kun kotiin lähetetään useammaksi päiväksi luu palasina..

Kuluttajapaneeleista

Pakkovieroitus tietokoneesta on tuonut mukanaan hyvääkin..Olen muun muassa joutunut sanoutumaan irti kuluttajapaneeleista, joihin on tullut ilmoittauduttua (alunperin siitä syystä, että halusin niitä asioita tutkivien muistavan, että ihmisiä on nykyään monenlaisia, eivätkä kaikki välitä ostaa sitä mitä eniten tarjotaan). 

Enimmäkseen ihan pöhköjähän ne kyselyt olivat (enkä minä kovin moneen  päässyt eriävää mielipidettäni ilmaisemaan, kun en liian vähän tienaavana ja vääriä asioita kuluttavana kelvannut vastaajaksi)

Tänään tuli sitten yksi kysely peräti vanhanaikaisena paperiversiona. Siihen vastaillessa jälleen kerran ihmettelin, kuvittelevatko niiden laatijat tosiaan, että kuluttajat vaivautuvat painamaan mieleensä tusinan verran vaikkapa eri muromerkkejä (syövätpä sellaisia tai eivät), muodostavat vankan mielipiteen eri matkanjärjestäjistä ja automerkeistä, vaikka eivät olisi kuunaan ulkomailla käyneet, eivätkä autoa omistaneet ynnä muuta, ynnä muuta.

Mainoksiakin olisi pitänyt muistaa ja osata arvioida, millaista mielikuvaa ne tuotteista luovat. Hankalaa oli, varsinkin kun pääkoppani tuntuu automaattisesti suodattavan näkymättömiin kaiken eteen tulevan mainonnan. Haen mediasta aivan jotain muuta kuin kuluttamiseen ja materiaan liittyviä juttuja...siitä huolimatta, että kuluttaminen tuntuu nykyään olevan elämisen keskiössä hyvin monin tavoin. Se näkyy selvästi lehtijutuissa, televisio-ohjelmissa ja blogeissa.

Tämänpäiväinen kysely käsitteli vaihteeksi aihepiiriä, jonka tunnen, eli terveyttä ja sairautta. Nauruntyrskähdyksiä ja huokauksia, vuorotellen,  kirvoittivat silti kysymykset, joihin olisi pitänyt osata vastata milloin mikäkin sairaus on todettu ja kuinka kauan mitäkin lääkettä on tullut käytettyä..Vähänpä on sellaisella ihmisellä mieleen painettavaa, joka moisesta lukua pitää - vaikkei olisi edes yhtä paljon kremppoja kuin meikäläisellä.

Tykkäänhän minä tavaroista. Tykkäisin varmasti elämyksistäkin, kun vaan jaksaisin niitä kuluttaa. Elämän tarkoitukseksi ja pääasialliseksi sisällöksi kuluttaminen ei mielestäni kuitenkaan riitä. Mikä sitten riittää? Siitä täytyy varmaan kirjoittaa ihan erillinen juttu.

Ei oo heleppua..

Ei oo heleppua naisihimisen elämä. Koriaa pitääs olla ja aina tukka tällingis... Ihan luvan perästä julukaasen tuan kuvan kummitytöstä teiränkin iloksenna. Isänsä oli huvitellu  piäntä nuan kiusaamalla. Onneksi flikalla on hyvä huumorintaju, vaikkei heti kuvasta hoksaasi ;)

Heleppua ei oo munkaa oloni täs konehen äärellä. Tuntuu, ku pään sisus alakaas kiahua heti, kun käännän virran masiinaan, niin jotta ei tästä mun plokkaalustani ny mitää tuu ennenku keksitähän jonkullaanen ratkaasu tähän vaivahan (oliskohan vaihtopäitä jostaki saatavis..pari muutaki paikkaa vaihtaasin mialuusti samalla).

Aurinko paistaa, mutta mun taimipottini on vankeures metristen kinosten takana, kasvihuanehes. Toki meillä kaikemmoosta jo jätskipurkiis itää, mutta pian pitääs päästä koulimahan. Melekeen joka kevät moon huhtikuus tähän aikahan kylyväny kasvimaalle persiljat ja palsternakat, kun non sellaasia, jokka tarvittoo pitkän itämisaijjan. Ny ei lupaavalta näytä. Paha on tuanne hangelle mennä siämeniä viskomahan.

Taivaalla leimuaa

Viime yönä talon yllä leimusi revontulet. Korvien välissäkin leiskahtelee edelleen heti, kun asetun tietokoneen äärelle. Aamuisin kykenen viipymään näppiksellä hetken, koska särky yltyy sietämättömäksi hitaammin, kun keho on saanut yön levätä.

Eilen yritin ajatella positiivisesti. Tuumailin, että jospa tämä onkin lahja, eikä pelkkä onnettomuus. Olenhan jo pidemmän aikaa tiennyt viettäväni liikaa aikaa netissä - liikaa siinä mielessä, ettei minulla juuri verkon ulkopuolista elämää ole ja paljon tuiki tarpeellistakin jää tekemättä.

Enpä silti kovin paljon muutakaan ole saanut tehtyä, vaikka aikaa olisi nyt ollut...mutta ehkä vähitellen. Rutiinien muuttaminen ei tapahdu käden käänteessä ja tähän koneen äärellehän minä aloin juurtua heti kun sairaslomalle jäin..hirvittävän kauan sitten.

 "Elämä on sitä, mitä meille tapahtuu sillä aikaa, kun teemme muita suunnitelmia", on joku minua viisaampi sanonut. Suunnittelen nyt kuitenkin vielä hetken, kirjoitan vaikka ihan lapulle, mitä toivoisin tänään jaksavani puuhailla. Jospa edes osa niistä lyhyen tähtäimen suunnitelmista muuttuisi sillä tavoin ihka oikeaksi elämäksi.

Hoitoon valmis!?!

Nolottaa kirjoittaakin tällaista. En haluaisi nimittäin uskoa itsekään...Enkä tosiaankaan tiedä, mistä uskaltaisin lähteä hakemaan apua. Todennäköisesti en mistään. Umpihulluahan tämä on. Ei kukaan täysjärkinen lääkäri edes uskoisi..eikä ainakaan osaisi auttaa. Passittaisivat todennäköisesti suljetulle osastolle. 

No, kerron nyt kuitenkin teille, sillä pahimmillaan tämä tarkoittaa blogiharrastuksen loppua..

Siltä varalta, että joku on kokenut edes jotain samankaltaista tässä lyhyesti koko stoori: pari vuotta sitten tietokoneen hiiri alkoi aiheuttaa pistelyä kämmenessäni. Sitten alkoi turvota sormet ja lopulta ylimmät nivelet painuivat koukkuun. Tutkittiin. Ei löytynyt selitystä. Oireet lievittyvät vain pysyttelemällä kaukana tietokoneesta.

Kuukausi sitten aloin potea jatkuvaa päänsärkyä. Aluksi arvailin syyksi niskavaivoja. Silmäsäryn ja valonarkuuden pistin migreeninpoikasen tiliin. Viikko sitten aloin testata pahinta pelkoani. Avasin tietokoneen vain tunniksi pari kertaa päivässä. Päänsärky (ja sydämen rytmihäiriöt) alkoivat jo muutaman minuutin tietokoneen äärellä oleilun jälkeen ja helpottivat noin tunnin kuluttua koneen sulkemisesta.

En haluaisi uskoa, että tämmöinen on edes mahdollista... ja jos on, niin miksi ihmeessä mokoma vaiva pitää meikäläiseen iskeä. Iloja ja aktiviteetteja kun elämässä ei enää ole kovin paljon jäljellä. En tiedä, mitä teen, jos en enää voi käyttää konetta.

Sitäpaitsi mistä tämmöinen voi johtua? Sähköallergian olemassaolosta kun en ole vielä ihan vakuuttunut. Tietääkseni sitä ei ainakaan ole tutkimuksilla todistettu..

Nyt särkee jo niin kovasti, että tuntuu kuin pää kohta räjähtäisi. Pakko pistää ruutu pimeäksi.

Valoisampia aikoja odotellessa hyvää kevättä kaikille!

Ilonpilaaja

Jassoo. Tänään on sitten se kolmas, virallinen  naisten lahjomispäivä. Voisi kuvitella, että saan jotain perverssiä tyydytystä tästä ilmapiirin latistamisesta, mutta en aikakaan tunnusta.

Vähän silti ärsyttää tämä innokas heittäytymisemme kaupallisen riehan pauloihin aina, kun pienintäkin syynpoikasta ilmaantuu (ja vaikkei ilmaantuisikaan). Erityisesti naisten lahjominen niin äitienpäivänä, ystävänpäivänä kuin naistenpäivänäkin tuntuu olevan normi. Miesten lahjominen ei kauppiaiden ponnisteluista huolimatta näytä ottaneen samanlaista tuulta alleen. 

Suomessahan naistenpäivän vietto on varsin nuori perinne. Enemmän kuin Venäjällä vuodesta 1913 vietettyyn naistenpäivään, sen juuret juontavat meillä YK:n naisten oikeuksien vuoteen 1975. Olihan sen alkuperäinen nimikin ”Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”. Jotenkin  tasa-arvo ja kaltoin kohdeltujen naisten oikeudet tuppaavat vaan jäämään taka-alalle, kun tästä(kin) päivästä leivotaan jonkinlaista yleistä ja yhtäläistä feminiinien hemmottelupäivää.

Itse en tosiaankaan näe mitään onnittelemista siinä, että olen sattunut syntymään kahden x-kromosomin kantajana. Ymmärrän syntymäpäivät, joululahjomiset, jopa nimipäivät ja hääpäivät (joita meillä ei ole koskaan vietetty), mutta en sitä, että toista sukupuolta kuuluisi hemmotella yhtenä päivänä vuodessa (siksikö, että he jaksaisivat hemmotella miehiään ne kaikki muut päivät vuodessa?).

Maailmassa edelleen tytöt ja pojat ovat eriarvoisessa asemassa jo ennen syntymäänsä. Tyttöjä ja naisia tapetaan, myydään, välineellistetään ja pahoinpidellään sukupuolensa vuoksi monissa maissa. Tasa-arvosta ollaan edelleen kaukana myös meillä niin arjessa kuin virallisten tunnuslukujen valossa, eikä tämänhetkinen mennyttä maailmaa ihannoiva, uusoikeistolainen ajattelu, sitä edistä.

Lahjat ja hemmottelu lienee tervetullutta itsekullekin silloin tällöin. Irvokasta on mielestäni tämä tärkeän asian vesittäminen yhdeksi kukittelu-kakuttelupäiväksi muiden joukossa.

Niillon tassutkin

 Nymmä ne sain. Tai no, en vasiten saanu. Kyllä ne tartti ostaa..ja tolokullisempiaki raharreikiä olis ollu, kun pitääs lujaa remonttiaki teherä. Moon kumminki nuata kolome vuatta jaakannu. Ku lankomiäs toissailtana laittoo sähköpostia, notta nyt olis viheriät chippenraalit myyynnis aiva tuas nurkan takana, emmä voinu muuta ku riahaantua.

Aviomiäs ne kaverinsa kans kiltisti kävi hakemas. Ku molin saanu ne paikoollensa tuli kiirus ottaa potrettia ennenku piti tällätä trasua päälle, jottei elikot niitä karvaa ja kraaputa.

Vanahathan ne on, muttemmä 150 vuaren ikääsehen tupahan oikee moternia tahtoosikkaa. Enkä mä muutenkaa tykkää mistää nykyaikaasesta ja kulumikkaasta, retrosta ny puhumattakaan. Siitä kauhiasta oranssin ja ruskian kukertavasta seittemänkymmentäluvusta ku jo kerran selevittihin, en varmana enää roikota ikkunoohini mitää hevosenpään kokoosia kukkakuvioota.

No, kukin tavallansa. Kotonansa saa olla niin päin ku tykkää ja minoon ny näin päin: aiva onnesta mykkyrällä nuaren uusien kalujeni kans. Niillon kuulkaa tassukki!

Inhimillinen tekijä

Tänään oli Inhimillisessä tekijässä puheenaiheena CFS eli (latteasti ilmaistuna) krooninen väsymysoireyhtymä. Yhtenä haastateltavana oli Haaviston Maija, jonka blogiin löytyy linkki tuosta sivupalkista...ja jonka kirja "Hankala potilas vai hankala sairaus" sattuu juuri olemaan minulla kesken.

Kyseisestä sairaudesta en ole paljon tiennyt ennen Maijan blogiin törmäämistä. Kovin tutuilta kuulostavat kuitenkin oireet.  Ehkä osittain siitä syystä huomasin kesken, sinänsä valoisaa, ohjelmaa itkeväni kuin vesiputous.

Itsellänihän krooninen kuumeilu, epämääräiset vatsavaivat ja käsittämätön uupumus alkoivat jo hieman yli parikymppisenä pitkäaikaisen stressin ja tulehduskierteen jälkeen. Suurin osa elämää on siis kulunut jatkuvasti lisääntyviä vaivoja vastaan taistellessa..sillä taudeilla on ikävä tapaa tuoda mukana kavereitaan..

Tuota ohjelmaa katsoessa nousi yllättäen mieleen kysymys, jota en ole halunnut  ajatella. Jossittelu ja jälkiviisaus on nimittäin suurta ajanhukkaa, joka pahimmassa tapauksessa kasvattaa katkeruutta tai hukuttaa jossittelijan itsesääliin.

Huomasin kuitenkin pohtivani, olisiko minäkuvani ja sen myötä ehkä koko elämäni muodostunut toisenlaiseksi, jos olisin kohdannut enemmän ohjelmassa haastatellun kaltaisia lääkäreitä ja vähemmän niitä, jotka pyrkivät ratkaisemaan ratkaisemattoman ongelman psykologisoimalla ja patologisoimalla (suomeksi sanottuna leimaamalla fyysisiä oireita valittavan potilaan korvien välistä vinksahtaneeksi)

Olenhan minä ollut vakavasti masentunut jo pitkään, mutta ennen masennuksen puhkeamista oli takana toistakymmentä vuotta kipua, jaksamattomuutta, sairaalakierrettä, unelmien murenemista ja oireiden vähättelyä.

No, joka tapauksessa ohjelma oli hyvä. Kannattaa katsoa vaikka Ylen Areenasta...Melko pian minäkin nokkani niistin, lakkasin säälimästä itseäni ja olin kiitollinen siitä, että tuollaisistakin aiheista ohjelmia tehdään. Antaa perspektiiviä nähdä ja kuulla, ettei ole ainoa, jolla ei elämä ole mennyt niin kuin Strömsössä..