Valtaussuunnitelmia

Aviomiehellä on oma huone, jota suureellisesti työhuoneeksikin kutsutaan. Harvoin hän siellä mitään töitä tekee, eikä juuri muutakaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sinne kunnolla mahdu.  Tavaraa on kekoina lattialla korkeimmillaan metrin kerrostumina (juuri niin kuin hänen lapsuudenkotinsa huoneessa, jonka näkeminen aiheutti minun kaltaisellenikin sottapytylle kylmiä väreitä). Vain kapea polku kulkee ovelta sen läjän luo, jonka alta löytyy kirjoituspöytä.

Minun ongelmani, näin keväisin, on taimikasvatustilan puute. Aviomiehen huoneessa olisi valoisaan ilmansuuntaan avautuva ikkuna ja ovi, jonka saisi kissatuhojen välttämiseksi tiukasti kiinni. Aviomies ei vaan ole suostunut ehdotukseeni laittaa ikkunan alle ikkunalauta. Semmoinen veisi kuulemma muutoinkin ahtaasta huoneesta liikaa tilaa (!!!) (Hyllyjä seinille tai katon rajaan ei ole saanut laittaa samasta syystä. Koko henkilökohtaisen omaisuuden säilytys sujuu ilmeisesti parhaiten lattialla. Jostain syystä huoneen haltija ei vaan koskaan meinaa löytää mitään etsimäänsä...).

Pentutoiveiden ollessa ajankohtaisia mies sai sentään siivottua lattian ja rakennettua lämpimään paikkaan pentulaatikon. Nyt, kun koiranpalleroita ei, ainakaan vähään aikaan, tule, ikkunalaudan vieressä on hmm...erittäin houkutteleva, autio tila. 

Posti toi tänään taas lisää siemeniä ja viimeistään huomenna aion aloittaa kuukausimansikoiden taimikasvatuksen. Niin ilkeään henkilökohtaisen tilan loukkaukseen en sentään ryhdy, että menisin omine lupineni pykäämään hänen huoneeseensa taimikasvatustelineen,,,en ainakaan heti...enkä ainakaan neuvottelematta..Epätoivoiset ajat vaativat kuitenkin epätoivoisia keinoja, vai miten se amerikkalainen sanonta menikään.

Liian pienet piirit

Yritin vaihtaa tunnuskuvaa sähköpostitiliini. Sormi lipsahti väärään kohtaan ja tulin vahingossa perustaneeksi Google+ -tilin (tai mikä mokoman nimi nyt lieneekään. En ymmärrä, enkä jaksa ottaa selvää). 

Keskittymiskykyä ei nykyään ole nimeksikään, enkä jaksa perehtyä minkäänlaisiin käyttöohjeisiin. Raivostuttaa erityisesti se, että monien internetpalvelujen ohjeet on saatavilla vain englannin kielellä, enkä minä niistä mitään tolkkua vieraalla kielellä saa, kun en tunne käsitteitä suomeksikaan. Sitäpaitsi nykyisten sähköisten viestimien käyttöliittymät (televisiota myöten) ovat kaltaiselleni visuaalisrajoitteiselle sekavia, levottomia ja ahdistavan täynnä ihme sälää.  Kuvakkeista en ymmärrä mitään. Vanhanaikainen dos-järjestelmä taisi olla ainoa, jonka äärellä en ahdistunut. Siinä kun oli pelkkää tekstiä.

Yritin sitten nokka harmista sikkaralla rakentaa itselleni jonkinlaisen profiilin ja vastasin niihin pariin "piireihinmerkintäkutsuun", jotka minulle on joskus (todennäköisesti vahingossa) joku lähettänyt.

Parin päivän päästä mokoma sivu heitti hävyttömän henkilökohtaisuuksiin menevän huomatuksen. Kehtasi arvella, että mahdan olla yksinäinen, kun piireissäni on niin vähän ihmisiä. Ehdotteli, että liittyisin seuraamaan ties kenen julkkiksen (ja Amerikan presidentin!!) jakamia juttuja. No, ei kiitos!

Voi, tätä nykyaikaa. Kaiken aikaa pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa. On FB:tä, Twiittiä, Netlogia, Google plussaa, blogeja, kännykät ja ties mitä muita  verkostoitumisvälineitä. Silti yksinäisyyttä valitetaan enemmän kuin koskaan.

En minä jaksa. Enhän jaksa pitää riittävästi yhteyttä edes lähimpiin sukulaisiini, jotka kuitenkin ovat minulle hyvin tärkeitä. Kummalliselta vaikuttaa myös se, että läsnäolo näyttää verkkokeskusteluissa olevan usein tärkeämpää kuin se, että on jotain rakentavaa sanottavaa...

No, tästä veneestä olen tipahtanut jo kauan ennen kuin se usein mainittu eno...

Pihalla tupruttaa lunta. Elikot olivat yöllä katkaisseet puukaktukseni. Menenpä kokeilemaan saisinko katkotut oksat kasvattamaan vesilasissa juuria.

Huonojen uutisten päivä

Tänään oli päivä, jolloin silmille hyppäsi netistä ja televisiosta kaikki huonoimmat uutiset. En käsitä, miksi on niin paljon sellaisia, jotka näyttävät ihan tahallaan pyrkivän vahingoittamaan toisia: ihmisiä, eläimiä ja luontoa.

Ymmärrän sen, että ihminen on varsin alkeellinen olento. Kasvamme ihmisiksi ympäröivän kulttuurin muovaamina. Jos ei ole kuin lusikalla annettu, kaikki eivät aikuistuttuaankaan pysty kauhalla itsestään ammentamaan.Tietynlainen pyrkyryys on mahdollisesti jopa välttämätöntä lajin säilymisen kannalta. Vähintään yhtä tarpeellinen on kuitenkin kykymme yhteistyöhön ja altruismiin.

Omassa lähipiirissäni vaikuttaa pääasiassa sellaisia ihmisiä, joiden mielestä on palkitsevampaa antaa muille kuin kahmia itselle, ilahduttavampaa hoivata kuin tulla itse hoivatuksi.Enkä halua olla minkäänlaisissa tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka käyttävät henkistä tai fyysistä väkivaltaa päämääriensä ajamiseen.

Nuorempana olin vääryyttä kohdatessani valmiimpi barrikadeille. Johtuneeko oman kehon ja mielen haurastumisesta vai siitä, että tietoa ja ymmärrystä on enemmän, mutta nyt maailman pahuus pelottaa.

Tippiä tirpoilta ja ahnehdintaa

Tänä aamuna lintujen ruokintatelineessä odotti vekkuli yllätys. Joku tintti oli kai jättänyt tippiä, kun yhdestä muovisesta kaukaloista löytyi kymmensenttinen..

Todennäköisempää tietenkin on, että kolikko on tipahtanut linnunruuan sekaan jo ennen kuin olen siemeniä sekoitusastiasta ammentanut. On kuitenkin paljon hauskempaa ajatella, että siivekkäät ovat olleet tarjoiluun tyytyväisiä. Ehkä asialla on ollut peräti maailmaa nähnyt muuttolintu, sillä Suomessa tipin jättäminen ei ole kovin yleistä.

Puukaktus pukkasi tuommoisen punaisen, uuden verson. Se on varma merkki lähestyvästä keväästä...Kuten sekin, että meikäläinen inventoi yökaudet siemenvarastojaan. 

Viime yönä, kun Nukkumatti ( se epäluotettava lurjus) huiteli taas ties missä, kaivoin 50 x 80 cm kokoisen aarrelootani framille ja ryhdyin suunnittelemaan taimien esikasvatusta. Melkoinen hamsteri olen tässäkin harrastuksessa. Maata pitäisi olla kolme kertaa enemmän, mikäli meinaisin kaikki nämä kylvää ja kasvattaa...

Eihän ahneus mitenkään puolusteltavissa ole, mutta toteanpa silti, että onneksi en ole keksinyt ryhtyä keräämään traktoreita.

Keltaista ja bling blingiä

 Keltainen ei ole ollut minun värini koskaan. Ei missään muodossa. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut katselemaan sitä, kun Aviomies on vaihtanut garderoobinsa mustasta värikkäämpään suuntaan. Ilmeisesti siedätys alkaa tuottaa tulosta, kun huusholliin on alkanut vähitellen ilmaantua muutakin saman sävyistä.

Tänään tarttui kauppareissulla mukaan keltaisia ja oransseja esikoita. Vaihdoin myös tummanpunaisen päiväpeiton kermankeltaiseen. Se on odotellut jo hyvän tovin varastossa inspiraatiota ja hetkeä, jolloin uskallan ottaa sen esille. Kun aikoinaan ostin sen huutiksesta, oli ilmoituksessa hyvin vähän informaatiota, enkä tiennyt, että se on koristeltu tuommoisin bling bling paljetein. Kissat ja koirathan ne kiskovat leikkeihinsä alta aikayksikön..No, onneksi hankintahinta ei ollut korkea.Nautitaan nyt kimalluksesta niin kauan kuin se kestää.

 Erakoitumiseni on niin totaalista, että jopa kauppareissu naapurikaupunkiin tuntuu hurjalta hulinalta ja merkkitapaukselta. Nyt kroppaa väsyttää, mutta korvien välissä olisi vielä virtaa. Johonkin hyödylliseenhän se pitäisi käyttää, mutta ei tällä kertaa imuroimiseen. Pölynimuri on nyt varattu.

Vanhenemisesta

Tänään on Aviomiehen ja meikäläisen 27. hääpäivä. Kumpikaan ei sitä muistanut (kuten tavallista) ennen kuin koneen aukaistessani bongasin päivämäärän. Tälle lukemalle en löytänyt mitään erityistä nimeä. Hopeahääpäivä meni jo ja helmihäihin on vielä aikaa.

Eilen pysähdyin telkkarin äärellä tuijottamaan hämärästi tutulta näyttävää hahmoa. Kun ruutuun ilmestyi nimi, hoksasin viimein, että sukulaispoikahan se siinä. Oli vain ehtinyt "aikuistua" viitisentoista vuotta sitten viime näkemän. Lohdullista, että se tapahtuu (useimmille) muillekin.

Vanhetessa aika kuluu nopeammin. Sen kuulevat kaikki jo nuorena. Silti se yllättää. Varsinkin, kun olen tavannut kasvokkain hyvin harvoja sukulaisia ja entisiä tuttaviani viimeisen kymmenen vuoden aikana, mieleen on piirtynyt mielikuva heistä sellaisina kuin he olivat viimeksi tavatessa. Siksi on helppoa kuvitella, että ainoat, jotka ikääntyvät, (rupsahtavat ja raihnaantuvat) löytyvät meidän vessan peilistä.

Vielä kymmenen vuotta sitten tuntui, että nautin vanhenemisesta. Se tuntui jollain tavalla vapauttavalta. Ei tarvinnut enää niin kelvata, kiirehtiä ja ponnistella. Viime aikoina olen alkanut kohdata enemmän ikääntymisen negatiivisia puolia, jotka tuntuvat olevan kaiken lisäksi sukupuolisidonnaisia. Naiset eivät vanhetessaan muutu pelkästään näkymättömiksi, vaan monien mielestä myös ärsyttäviksi ja vastenmielisiksi, epämääräiseksi mummomassaksi, joka tukkii hidastelullaan liikennevälineet ja kauppojen käytävät, kyttäävät naapureita ja valittavat kaikesta..

No, itse en tänään tämän enempää valita, vaan nautin kohtuullisen hyvästä päivästä. Äiti  kuulosti pitkästä aikaa puhelimessa pirteämmältä. Turvotus murtuneessa varpaassanikin on laskemaan päin. Nyt taidan mennä keittämään juhlan kunniaksi vahvat kahvit.

Piirileikkiä oman navan ympärillä

Pitkästytti. Avasin television. Yhdeltä kanavalta tuli ruokaohjelmaa, toiselta urheilua, kolmannelta jotain ylipainoisten ihmisten hoikaksikidutusviihdettä. Ei napannut.

Käänsin toiveikkaan katseeni blogilistalle ja aloin etsiskellä itselleni uutta luettavaa. Muotia, laihdutusta, meikkejä, kuntoilua. Haetuimmat aiheet hakusanalistassa pro ana ja seksiblogit. Justiinsa.

Talouteemme tulee hyvin vähän lehtiä. Puutarha- ja kameralehdissä ei onneksi kuntoiluvinkkejä tyrkytetä, mutta kasan päällimmäisinä lojuneista ilmaisjakelulehdistäkin bongasin heti sekä liikuntavinkkejä että laihduttajalle sopivia ruokaohjeita, aiheisiin liittyvistä mainoksista puhumattakaan.

Kaikille vähänkin psykologisia lainalaisuuksia pohtineille on tuttua se, että esimerkiksi raskaana oleva nainen alkaa bongata kaikkialla lastenvaunuja ja pyöreävatsaisia lajitovereita, uuden auton hankintaa miettivä huomaa kaikki automainokset jne.

Tämän seikan tiedostettuanikaan en usko subjektiivisen katsomistapani vääristävän sitä havaintoa, että nykypäivän ihmiset näyttävät pyörivän kiivaasti  piirileikkiä oman napansa ympärillä. Hyvä terveys,  ulkonäkö ja fyysisiä nautintoja tarjoava elämäntyyli mielletään jokaisen ihmisen kyseenalaistamattomaksi tavoitteeksi, jopa kansalaisvelvollisuudeksi ja hyveellisen elämän perustaksi. Sen ympärille on rakentunut ennennäkemätön tuotteiden ja palvelujen teollisuudenhaara.

Eiväthän ne välttämättä huonoja tavoitteita ole. Paljon haitallisempiinkin asioihin ihminen voi aikansa ja varansa tuhlata. Kyse on mielestäni lähinnä siitä, että resurssit ovat rajalliset ja muitakin kohteita olisi, joihin niitä voitaisiin jakaa. Pintaa (ulkonäköä, kuluttamista, organisaatiorakenteita, imagoa) korostettaessa on sisältö jäänyt monissa tapauksissa ohueksi. 

Tietenkin on olemassa lukemattomia tapoja tanssia polkkaa oman napansa ympärillä. Vertauskuvallisessa mielessä se onnistuu myös meiltä liikuntarajoitteisilta. Kyse onkin mielestäni arvojen kohdalleen asettamisesta, ihmiskuvasta ja kokonaisuuksien tajuamisesta.

Jos olemassa ei ole muuta kuin tämä materiaalinen todellisuus, on ymmärrettävää, että vain liha, pinta, aineellinen ja ajallinen on tärkeää. Itse uskon, että on olemassa enemmän.