Kylmää ja pimeää

Täydellinen lamaannus. Superdepis ja syvä uupumus. Pääkopassa olo kuin joku olisi kaatanut sinne sementtiä. Kivutkin haalenevat tämmöisessä olotilassa jonnekin taustalle. Siitä voisi olla kiitollinen, mikäli tässä tilassa kykenisi jotain tuntemaan. Kylmää, mustaa, jähmeää hiljaisuutta koko olemus täynnä. Voimaton itku luomien takana. Huuto suljettuna jonnekin syvälle, kuilun pohjaan.

Posti toi perjantaina uusia puutarhakirjoja. Niitä tänään selailin ja yritin olla katsomatta ikkunasta ulos. Ällöttävää, kylmää, valkoista höttöä kaikkialla.

Naapurin kissa kökötti lintulaudan alla, kun lähdin hakemaan puita. Selitin sille, ettei meillä lintuja syödä vaan ruokitaan ja niin se tassutteli seurakseni tontin toiselle reunalle, entiseen kanalaan, puunhakuun. Höpötti kissankielellä jotain koko matkan ja minä kumarruin sitä aina välillä silittämään. Fiksu kissa muisti heti, että vielä puoli vuotta sitten ulkorakennuksessa asui lammas ja viimeinen kana. Kävi kurkkaamassa häkkiin ja karsinaan. Nyt ei ollut enää ketään. Lammaskin kuoli kesällä vanhuuteen.

Kaikki hauska tapahtuu jossain muualla

Suvaitsihan se taivaallinen valoilmiö tänäänkin näyttäytyä. Valoisia tunteja on silti päivässä edelleen valitettavan vähän ja meikäläisen pään sisällä vielä vähemmän. Väsyn hurjan nopeasti ja väsyessäni muutun entistäkin masentuneemmaksi ja ärtyisämmäksi (ämmäksi).

Jouluvalot keräilin pois jo muutama päivä sitten, mutta niin synkältä näytti ympäristö ilman kynttelikköjä ja ulkovaloja, että tänään virittelin edes parit koristevalot pimeää huushollia piristämään.

Plääh. Miksi kaikki hauska tapahtuu aina jossain muualla?

Tunnustuksia

Sain Häivähdykseltä Kotipoluilta-blogista haasteen ja tuommoisen hurjan kauniin tunnustusnapin. Kiittelen kovasti.  Melkoinen etana minusta kyllä on tullut, kun näihin vastaaminen on "niin pitkissä kantimissa" (mahdetaanko tuota sanontaa käyttää muualla kuin täällä Etelä-Pohjanmaalla?), mutta parempi kai myöhään kuin ei ollenkaan.

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat - jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle ja ilmoita siitä heille
- kerro itsestäsi kahdeksan asiaa

Tässä niitä tulee:

1. Minulla on kaksi tatuointia: kuuta ulvova susi olkavarressa ja kämmenselkään ristiä roikotteleva rukousnauha ranteessa. Lohikäärmettä persuksiin en ottanut, kun aviomies ennusti, että näky voisi olla pelottava, kun takamus iän myötä leviää..Nyt se aiheuttaisi jo kauhua ja vavistusta ;)

2. Meillä on tällä hetkellä viisi kissaa ja kolme koiraa. Tykkään kaikista 
eläimistä ihan hirmuisesti.

3. En ole kahteenkymmeneen vuoteen syönyt muuta lihatuotetta kuin kalaa.

4. Olen kokeillut (liian) monta ammattia. Viimeisimmässä (psykologian, filosofian ja uskonnon ope + opo) tunsin viimein olevani omalla alallani.

5. Asun 150 vuotta vanhassa talossa.

6. Persoonallisuuteni on kummallinen kokoelma toisilleen näennäisesti vastakkaisia piirteitä. Siitä on koitunut elämän varrella ongelmia.

7. Pidän paljon elokuvista 

8. Haluaisin tehdä enemmän tämän maailman, ihmisten, eläinten ja luonnon hyväksi.

Haasteen kauniine nappeineen tahtoisin tuupata eteenpäin Hannalle, Rantakasville, Ailalle, Mamma N:lle, Villiviinille, Vilukissille, Annille ja  Saretskalle. Vassokuu ( sanoi rantaruottalaanen)

Partapappaa en haasta, kun ei se yhtään tykkää tämmöisistä ;)

Liilaa ja uskomuksia rakkaudesta

Sopivasti edellisen postauksen teemaa sivuten osui äsken silmiin tämä. Siinä pohditaan, mielestäni ihan hauskalla tavalla sitä, millaisia uskomuksia parisuhderakkaudesta nykyihmisillä näyttää olevan.

Itse olen nuoresta saakka ihmetellyt sitä, miksi seksuaalisuus ja rakkaus tuntuvat olevan niin monen mielestä elämän tärkein asia ja tarkoitus. Omasta näkökulmastani kun elämässä on niin paljon muutakin mielenkiintoista kuin lisääntyminen ja siihen liittyvä oheistoiminta. Rakkauden näen myös paljon monimuotoisempana kuin pelkästään seksisuhteisiin tai romantiikkaan liittyvänä.

Syvällisempään tuumailuun ei nyt ole aikaa. Verhojen vaihto on kesken. Aika räiväkkäältä näyttää tumma liila vihreän sametin jälkeen, mutta kaipa tuohonkin tottuu. Kävinpähän vain pistämässä itselleni tuon linkin muistiin ja jakamassa mahdollisten kiinnostuneiden kanssa..

Levottomia unia ja auringonpaistetta

 

Tänä aamuna heräsin näin komeaan auringonpaisteeseen. Piti ihan napata kamera mukaan koirien aamupissatukselle.  Kello lähenteli jo puolta päivää, mutta aamuhan se meille oli, kun Nukkumattia piti taas houkutella melkein neljään asti aamuyöllä.

Uniongelmat siis jatkuvat. Toissayönä otin troppia ja katselin siitä hyvästä taas outoja unia. Aviomiehen kanssa olimme päättäneet järjestää uudet häät, semmoisen vihkivalan uusimistilaisuuden ( jollaista ei tulisi kummallekaan mieleenkään haluta. Hyvä kun ensimmäisistä häistämme selvisimme). Kun järjestelyt alkoivat olla loppusuoralla, ilmoitti Aviomies unessa iloisesti, suorastaan yltiöpositiiviseen sävyyn , ettei tahdo sellaista tilaisuutta, eikä ylipäätään enää olla naimisissa kanssani.

 Kun herättyäni tuumailin, mikä moisen ryöpsähdyksen alitajunnasta unitietoisuuteen oli mahtanut aiheuttaa, tajusin, että kerrankin oli meikäläisenkin uni tulkittavissa melkein klassiseen malliin - tosin ilman sen kummempaa symboliikkaa. Pohjalainen suoruus kun tuppaa toteutumaan myös unissani.

Tajusin, että sitten lapsuusvuosien, en ole ollut näin riippuvainen toisesta ihmisestä. Parisuhteessa olen ollut aina joidenkin mielestä liiankin itsenäinen. Aviomies on tosin siitä piirteestä pitänyt ja sehän on tärkeintä. Nyt, kun olen menettänyt sekä psyykkisen että fyysisen toimintakykyni (mutta en pahaa sisuani) taidan olla aika kehnoa seuraa, eikä "pelimerkkejä" parisuhteen yhteiseen kassaan ole paljon tuotavaksi. 

Kun lisäksi eletään aikoja, jolloin eroaminen ei ole enää häpeä ja parisuhteeseen ladataan suorastaan ylimitoitettuja odotuksia, moni muu mies olisi varmasti jo vaihtanut vetreämpään malliin. Alitajuinen huoleni ei siis ole tuulesta temmattu.

Tarkemmin tuumaillessani huomasin kuitenkin lohdullisen seikan: en sentään ole muuttunut aivan vieraaksi itselleni. Pelkoni jätetyksi tulemisesta ei vieläkään johdu huonosta itsetunnosta, vaan siitä, ettei minulla ( ei todennäköisesti kummallakaan meillä) olisi mahdollisuutta yksin huolehtia näistä kaikista lemmikeistämme.

No, eipä tässä tietääkseni olla hynttyitä vielä kahteen kasaan jakamassa. Jos ymmärtäisin olla katselematta liikaa amerikkalaista televisioviihdettä ja nappailematta noita nukkumanappeja, ehkä unetkin muuttuisivat realistisemmiksi..

Nyt täytyy kuitenkin hankkiutua arkisiin askareisiin. Aviomies on työmatkalla ja meikäläisen täytyy hoitaa koiratkin kokonaan yksin.

Mitä se tekee?

Kun joulukoristeet oli korjattu pois, siirsin uuteen paikkaan patsaan, jonka hankin pari vuotta sitten. Kaapin päällä näin sen uudesta kulmasta ja yllätyin siitä, miten erilainen vaikutelma hahmosta tuli siinä kuin kirjahyllyssä...(Toisaalta hämmästys saattoi kertoa jotain myös siitä, miten vähän kiinnitän huomiota ympäristööni).

Ensimmäinen yllätyksen aihe oli nimittäin se, ettei hahmo ollutkaan enkeli, kuten muistin, vaan pieni lapsi. Kun ostin patsaan, mielessäni oli päällimmäisenä suru vanhan koirani kuolemasta. Silloin ajattelin, että se itkee. Nyt, uudemman kerran katsoessa alkoi näyttää siltä, että se leikkii jonkun kanssa piilosta tai joku on käskenyt sen peittää silmänsä, kunnes saa katsoa, millaisen yllätyksen toinen on eteen tuonut. 

Kysyin myös Aviomieheltä, mitä hahmo hänen mielestään on tekemässä. Mies vastasi, että näyttää siltä kuin sitä ujostuttaisi ja siksi kädet ovat silmillä. Miten sinä sen asentoa tulkitsisit?

Toivonkarttelija

 Joitakin toivominen kantaa. Minusta tuntuu, että minun pitäisi kantaa toivoa. En jaksa retuuttaa mukana mokomaa, kun ei siitä kumminkaan seuraa muuta kuin pettymyksiä.

 Joidenkin mieli suorastaan lehahtaa lentoon haaveiden ja unelmien siivillä. Meikäläisen jalassa on jo pitkään ollut niin raskas pallo, ettei sen kanssa meinaa jaksaa räpiköidä edes maata myöten, puhumattakaan, että lennokkaisiin aatoksiin heittäytyisi.

 Painovoima kiskoo joka tapauksessa raskaita aineksia alaspäin. Joskus se on hyväkin juttu. Myös painostavat ajatukset, lippaa silmille painavat murheet, sulavat aikanaan pois kuin lumi ja jää vuotavan ovemme yläpuolelta.

Olisipa mukavaa uskaltaa uskoa mahdottomaan, vaikka siihen, että tämä kaunis, aurinkoinen päivä on jo lupausta keväästä. Eihän se ole...

Setäni kuoli. Jossain mielessä se oli kaikille helpotus, Hän oli jo iäkäs ja hyvin sairas.,,mutta miksi hänen lapsenlapsensa piti kuolla myös, aivan yllättäen, tavanomaiselta vaikuttavaan sairauteen, jättäen monta lasta ilman äitiä.

Puutarhassa pupu on käynyt viime yönä etsiskelemässä syötävää. Sitä sentään uskallan toivoa, että lintulaudan antimet ja kukkapenkkeihin jätetyt talventörröttäjät riittävät tupsuhännälle särpimeksi. Nuoret puut on verkoilla suojattu, mutta vanhojakaan ei tarvitsisi järsiä.

Väittävät, että toivossa on hyvä elää. Ei ole, ainakaan meikäläisen. Parasta ottaa asiat ihan sellaisena kuin ne tulevat. Kun ei odota ja toivo mitään, ei pety. Kun ei pety, ei ainakaan sen tähden suutu, turhaudu tai tule surulliseksi.

Parempi pyy pivossa kuin viisi oksalla. Juu..