perjantai 14. joulukuuta 2012

Jonkun toisen kotona

Tasan kolme vuotta sitten heräsimme tässä talossa ensimmäistä kertaa muutettuamme edellisenä päivänä lähes kolmenkymmenen asteen pakkasessa.

Tänään toi postitäti kotiinkuljetuksella paketin. Ihmettelin, kun hän ei ilmaantunut sille ovelle, jonka edustalta portaat oli lakaistu vaan rämpi hangessa ylös puhdistamattomia portaita sille toiselle ovelle, jonka lukko jämähti taannoin pysyvästi jumiin.

Kun menin vastaanottamaan laatikkoani ja ihmettelin ystävällisesti hänen lumessa kahlailuaan, hän selitti asuneensa joskus tässä talossa ja "meillä tuo toinen oli pääovi".

Rouvan mentyä hymyilin ensin hetken sille, miten meillä useimmilla tosiaan on taipumus olettaa, että kaikkien muidenkin kuuluu "pitää pääovena"  elämän valinnoissa sitä vaihtoehtoa, joka omasta mielestämme on sopivin. 

Seuraavaksi hymyilin sille, miten moni onkaan jo ehtinyt käydä kertomassa asuneensa tässä talossa joskus aiemmin. Se on tuntunut minusta ihan mukavalta varsinkin siksi, että kukaan entisistä asukkaista ei ole tätä taloa omistanut, vaan on ollut vuokralaisena. Se on tuonut kommentteihin hieman kohtuullisempaa sävyä, (vaikka hämmentävän monien puheista on silti välittynyt se irrationaalinen vivahde, joka vihjaa, että entisinä asukkaina heillä on taloon eräänlainen ikuinen kotipaikkaoikeus).

Toki 150 vuotiaan talon historiaan mahtuu paljon. Tässäkin rakennuksessa on tietääkseni asunut ainakin kymmenen perhettä ja toiminut joitakin konttoreita. Paikkakunnalle en ole näiden vuosien aikana edes alkanut kotiutua. Talo sen sijaan tuntui kodikkaalta ensi hetkestä alkaen. Se tuntui ottavan uudet asukkaat ystävällisesti ja yllättävän lämpimästi vastaan. Jos Kanttorila olisi ihminen, se olisi luultavasti ryppyinen ja hauras, mutta huumorintajuinen, elämää nähnyt ja lämminsydäminen pieni mummo.

Tuntuu ihan hyvältä olla yhtenä lenkkinä tässä pitkässä ketjussa. Vaikka tietääkseni olemme vasta talon kolmannet omistajat, aavistelen ettemme tule jäämään viimeisiksi. Jos mahdollisuus avautuisi, olisin valmis lähtemään tältä paikkakunnalta vaikka heti. Samaan aikaan tunnen olevani tässä talossa kotonani enemmän kuin missään aiemmassa asunnossani aikaisemmin ...ja niitä on ollut PALJON.

8 kommenttia:

  1. Tää on mun neljäs koti, jos lapsuudenkotia ei oteta lukuu. Ekassa asuin ½v, tokassa vuoden, kolmannessa viis ja nykyses on menossa kaheskymmenes...toinen. Ei ku kolmas. Kerran viel haluisin muuttaa. Noi 32 rappuu alaovelt kotii on joinain päivinä NIIN r a s k a a t.

    Yleensä vanha talo osaa ottaa uudet asukkaansa hienosti, eli kotoisasti vastaan. Uudella talolla ei viellä sellasta sielua oo.

    VastaaPoista
  2. Puutalo on kodikas, meilläkin on puutalo. Tämä on vasta 31 vuotta vanha ja ollut meillä niistä 23 vuotta. Itse asuin opiskeluaikoina vaikka kuinka monessa paikassa, lapsuuden ja nuoruuden vietin omakotitalossa, jonka isäni oli rakentanut. Ja nyt täällä, tämä on alkanut tuntua eniten kodilta, ja koko paikkakuntakin, onneksi.
    Mutta joskus ajatelen, että vanhempana , jos ei jaksa tehdä lumitöitä, lämmityksiä yms, sitten haluaisin muuttaa. Mutta en ole ollenkaan varma, että aviomies haluaa täältä koskaan pois.

    VastaaPoista
  3. En ihmettele yhtään, että viihdytte tuossa talossa, se on ihanan näköinen!
    Meillä on tämä "retrotalo", 40-vuotias, ollut reilut kolme vuotta. Rivareita oikeastaan katseltiin slloin, mutta kun tänne pistäydyimme näyttöön, se oli sillä selvä: tässä on meidän koti. En kuitenkaan usko, että pystymme pitämään tätä loputtomiin, kun lainanmaksukin on vasta alkutekijöissään. Sitten viimeistään, kun lapset muuttavat kotoa, pitää varmaan katsella pienempää kotia.

    VastaaPoista
  4. Minä asun osin 1700-luvulla valmistuneessa talossa. Olen asunut tässä vasta vajaat viisi vuotta, mutta tämä tuntuu kodilta. Tiedän kuitenkin, että puulämmitteinen vanha talo ei sovi sairaille ihmisille, mutta asun tässä niin kauan kuin vaan pystyn. Yksin en täällä pärjäisi, mutta onneksi vielä on tuo mies tuossa mököttämässä.
    Olen muuttanut elämäni aikana yli kaksikymmentä kertaa ja nyt haluaisin jo rauhoittua tähän kotiin.
    Koska asun vanhassa kaupunginosassa, käy meidänkin portilla väkeä. Joskus turisteja, mutta myös niitä jotka ovat talossa joskus asuneet.
    t. elina

    VastaaPoista
  5. Olisi mukava päästä katsomaan entisiä koteja. Jos kehtaisin, olisin juuri tuollainen "oikeastaan tämä on MINUN kotini, minä asuin täällä kauan ennen teitä (mutta toivottavasti tekin viihdytte täällä)"-tyyppi. Harmi, ettette ole kotiutuneet paikkakunnalle. Minäkin asun kolmattakymmenettä vuotta väliaikaisesti nykyisellä paikkakunnallamme. Viihdyn tässä kodissa ja lähimetsissä, mutta mieli haikailee vieläkin KOTIseudulle, josta lähdimme kauan, kauan sitten. Olen monesti miettinyt, rakastanko niin paljon tätä tutuksi tullutta ikävää ja haikumieltä, etten voi siitä luopua. No, kerran pääsen siihen lopulliseen kotiin, jossa ei enää tarvitse haikailla ja koti-ikävöidä minnekään.

    VastaaPoista
  6. Mukavan tuntuinen talo
    lumimaisemassa.

    Vaikka en tykkää muuttamisesta olen
    muuttanut monet kerrat. Yhdessä ainoassa
    asunnossa olen täällä viihtynyt, sen
    remontoin itse kokonaan. Siinä ei ollut
    kylpyhuonetta eikä lämmintä vettä, vaan
    piti käydä pesulla kellarin pyykkituvassa,
    ja lämmitellä vettä isossa pyykkipadassa.

    Lapset kylvetettiin keittiössä isossa punkassa.
    Onneksi sisävessa oli ja kylmää vettäkin tuli.
    Mies opiskeli siihen aikaan, eikä rahaa ollut
    suuriin vuokriin, tykkäsin siitä kodista.

    Nyt täällä maaseudun rauhassa ja maisemissa
    viihdyn, mutta asunnon vaihtaisin jos
    jaksaisin muuttaa.
    Vai onkohan sitä jo tullut niin vanhaksi, ettei
    enää kotiudu, täällä, vaan kaipaa sinne, mistä
    ei tarvitse enää muuttaa...

    VastaaPoista
  7. Mitäpä sitä turhaan valmista tietä pitkin kulkemaan, jos on aina mennyt toista kautta, niin tokihan sen täytyy olla oikea tie! Vaikka sitten kahlaisi miten lumessa :) Kiva logiikka!

    VastaaPoista
  8. Satuin selailemaan Akan blogia pitkästä aikaa, ja törmäsin hänen ennustukseensa: "Vaikka tietääkseni olemme vasta talon kolmannet omistajat, aavistelen ettemme tule jäämään viimeisiksi." Tämän postauksen kirjoittaessaan Akka oli asunut Kanttorilassa tasan kolme vuotta. Nyt me olemme omistaneet Kanttorilan myös reilut kolme vuotta. Minä en uskalla arvailla, kuinka kauan me saamme vielä nauttia elosta ja olosta täällä. Jääkö Kanttorila kenties lapsillemme, ja mitä he sille sitten päättävät tehdä...
    Nyt Kanttorilassa on molemmat ulko-ovet uusittu ja molempia ovia myös käytetään. Tosin paraatioven edessä on trukkilavoista kyhätyt väliaikaiset portaat, mutta jospa kesällä mies ehtisi rakentaa pysyvämmät.

    VastaaPoista

Sano vaan