Jonkun täytyy haluta tätä

Eilen osuin katsomaan dokumenttia hotellin kerroshoitajista. Surkealla palkalla, äärimmilleen kilpailutetuilla hinnoilla operoivien yritysten palveluksessa, ihmiset paahtoivat töitä aivan liian kovalla tahdilla.

Iäkkäämmät työntekijät olivat kokeneet senkin ajan, kun siivoojat olivat "talon omaa väkeä". Ajalla on tapana kullata muistot, mutta uskon silti, että työ oli mielekkäämpää, kun pääpaino oli palvelun laadussa, ei suoritettujen yksikköjen määrässä ja halvoissa hinnoissa. 

Työpsykologian tutkimuksissa on havaittu se, että työssä jaksamista parantaa työviihtyvyys. Sen kannalta olennaista on mahdollisuus sitoutua työhön, kokea ylpeyttä aikaansaannoksistaan, tuntea olevansa arvostettu ja tärkeä osa työyhteisöä. Kovin vaikeaa on, ainakin kuvauskohteen kaltaisessa paikassa, kokea yhteyttä työtovereihin, jos aikaa keskusteluihin ei ole, kun tavoitteen saavuttamiseksi on ruokatunnitkin jätettävä pitämättä..

Kannanottonsa alleviivaamiseksi oli dokumentin tekijä leikannut työnjohtajien puheista mehevimmät palat. Asiat kuulemma vaan ovat niin kuin ovat. Niille ei mahda mitään. Omistajat päättävät. Jos työntekijä ei pysy tahdissa tai ryhtyy kapinoimaan, alkaa työsuhteen loppu häämöttää. Kokeneemmat työntekijät ovat kalliita. Hinta on tärkeämpi kuin työn laatu. Siksi kannattaa ottaa vain vähän aikaa alalla olleita ja yrittää savustaa vanhemmat ulos. Karu totuus kuulemma joka tapauksessa on, etteivät vanhemmat työntekijät pysy kremppojen lisääntyessä kaiken aikaa kovenevassa tahdissa. 

Erityisen tragikoomiselta näytti se, kun työnjohtajan paheksuttua työntekijöitä, jotka eivät viitsi vapaa-ajallaan hoitaa kuntoaan esim. kuntosalilla (jotta jaksaisivat paremmin töissä) , näytettiin nopeutettua kuvaa kerroshoitajien työstä. Minun silmääni näytti jo sinänsä melkoiselta jumpalta..

Ohjelman jälkeen kurkkuun jäi kuristava tunne. Tätäkö elämä tosiaan monien kohdalla on: pakkotahtista työtä päivästä toiseen niin pienellä palkalla, ettei se riitä kunnolla elämiseen. Syyllistämistä ja vaikutusmahdollisuuksien puutetta...Sellaistahan se todellakin on sekä täällä meillä että vielä useammin monissa muissa maissa.

Kuvottavimmalta tuntuu huomata, että jonkun/joidenkin täytyy todella haluta tätä. Jotenkin voin käsittää, että tuosta todellisuudesta etäällä elävät (toisten selkänahasta osinkonsa kiskovat tai työntekijöihin verrattuna kaksisataakertaisia palkkoja nostavat johtajat) pystyvät unohtamaan noiden ihmisten todellisuuden.  Ahdistavalta tuntuu se, että myös ne, jotka näkevät sen läheltä, pitävät tilannetta hyväksyttävänä. Pelottavan paljonhan meillä Suomessa on kapitalismiin lujasti uskovia ihmisiä, kun suurin puolue on se, mikä on ja siihen ideologiaan kuuluu ajatus, joka lähentelee kohtaloon ja karmaan uskomista, eli ihminen saa, mitä ansaitsee. Miksi siis sääliä köyhiä ja vaivaisia. Jotainhan heidän on täytynyt mokata, kun ovat siihen jamaan itsensä saattaneet.

Ennen yhteiskuntatieteiden opiskeluakin itselleni oli päivänselvää, että maailmassa on asioita, joita voimme muuttaa ja niitä, joille emme mahda mitään. Luonnonlait ja ihmisen luomat järjestelmät ovat kaksi eri asiaa. Infantiililta, itsekkäältä, suorastaan pirulliselta vaikuttaa se, että itseään ihan täysipäisinä pitävät ihmiset puhuvat vapaasta markkinataloudesta aivan kuin se olisi luonnonlaki, jolle emme mahda mitään. 

Mahtaisimme, jos tahtoisimme. Jonkun, ei vaan aivan liian monen, täytyy vaan haluta tätä. Muutenhan tämä ei voisi jatkua.

Häntiä pöydällä ja pyllistävä tirppa

Minä sitten tykkään katella, kun pienet eläimet syö..

Aamut alkavat meillä siten, että koiramerkkiset karvakorvat kömpivät vuoteeseen kysymään olisiko aika jo herätä. Tassun tuuppauksiin ja korvan taa suunnattuihin pehmeisiin koiranpusuihin (ei yhtään kuolaa, kiitos) on mukava herätä.

Ensin ruokin aina kissat, koirat ja linnut. Vasta sitten kaadan itselleni kahvikupillisen.

Siirsin yhden lintujen ruokintapaikoista viimevuotiselta paikaltaan keittiön ikkunan alle, jotta voin siinä aamukaffetta keitellessä katsella siivekkäiden puuhia ja hoksaan heti, jos siemenet ovat loppumaan päin. Kuvanottohetkellä yksi näyttää pyllistävän kameralle. Lieneekö kannanotto tarjoilun laatuun.

Keittiön pöydällä meillä on aamuisin tämmöisiä häntiä. Kaikki viisi eivät edes mahdu yhtä aikaa kupille. Vieraille meillä katetaan aina salin pöydälle. Itse syömme kyllä tuolla samalla pöydällä noiden kakkatassujen kanssa. Huiskaisemme vain kissat lattialle ja pöydän rätillä puhtaaksi ennen lautasten asettelua..

Olenhan minä aina ollut toisista huolta pitävä persoona. Sellaiseksi minut on kasvatettu. Nuorempana huolenpitoni tosin rajoittui enemmän henkisiin ja sosiaalisiin yhteyksiin. Seurassa pyrin, esimerkiksi, aina pitämään huolta siitä, ettei kukaan kokenut itseään ulkopuoliseksi. Lähihoitajaksi minusta ei olisi ollut. Käytännön taidot puuttuvat.

Vanhemmiten hoivaaminen on tullut ihan uudella tavalla tärkeäksi. On mukavaa jopa siivota kissojen vessoja, kun näkee, miten ne nauttivat puhtaudesta ja siitä, että niitä palvellaan.

Luultavasti jokaisella on tarve olla tärkeä jollekin. Tänään olen kiitollinen noista siivekkäistä, hännistä pöydällä ja koirista, jotka olen hemmotellut pilalle antamalla niille lähes kaiken, mitä ne keksivät pyytää ( ja juu-u, kyllä koirat osaavat puhua, kun niiden kieltä vaan oppii ymmärtämään).

Juuri nyt tuntuu hyvältä olla näitä varten..

Palelee

Kymmenen astetta pakkasta ja huima tuuli. Nenänpää kohmettuu pelkästä ulos vilkaisusta. Tuommoisen kuvan Aviomies sai toissa iltana järven rannalta. Järvi kuulemma jäätyi äänekkäästi.

Sitä olen miettinyt, miksi en muista lapsena koskaan sisällä, kotona, palelleeni. Ensimmäiset 9 vuotta asuimme vanhassa puutalossa, jonka asuntoja lämmitettiin öljykamiinoilla ja puuhellalla. Pihan perällä, puisissa telineissään, köllötteli rivistö öljytynnyreitä. Sieltä polttoöljyä haettiin kanisterilla sisään. Taisin olla liian pieni sitä kamiinaan kaatamaan, mutta noutamaan joskus pääsin ja sainpa joskus yrittää kamiinan sytyttämistäkin. Se osoittautui odotettua vaikeammaksi.

Nykyään palelee aina, vaikka sisälämpömittari näyttäisi kahtakymmentäviittä. No, anemialla lienee osuutta asiaan ja muutamalla muulla vaivalla..

Eilen yritin, taas vaihteeksi. saada aikaa lääkärille. Sata on kuulemma terveyskeskukseen jonossa ennen minua. Pari viikkoa sitten otetuissa labrakokeissa niin monta juttua oli pielessä, että pääsin sentään jonon jatkoksi ja sain kolmannen (!!) antibioottikuurin kuukauden sisällä. Uskalsivat (jälleen potilasta näkemättä) määrätä, vaikka munuaiset alkavat kuulemma pettää.

Hiljattain luin jutun, jossa kerrottiin, että Suomessa kuolee hoitovirheisiin vuosittain huomattavasti enemmän ihmisiä kuin liikenneonnettomuuksissa. Mistähän se mahtaa johtua...

Joululahjonnasta

Aviomiehellä oli työasioita naapurikaupunkiin. Pääsin mukaan ostoksille. Suurin osa joululahjoista on nyt hankittu, paria hankalaa tapausta lukuun ottamatta. Jostain syystä tytöille ja naisille on paljon helpompi keksiä jotain kivaa, ainakin jos tuntee saajan tarpeeksi hyvin. Miehet ovat tässäkin asiassa ongelma (vitsi*vitsi* ei kannata hermostua),  tai ainakin minun lähipiirini miehet.

Näin joulun alla julkaistaan lehdissä sekä "inhokkilahjalistoja" että "hyviä" lahjaideoita. Minun näkökulmastani moiset listat ovat äärimmäisen typeriä. Aivan kuin kaikki naiset tai  miehet olisivat keskenään yhdenmukaisia ja pitäisivät samanlaisista lahjoista. Kuten äitienpäivän alla, naisille varoitellaan antamasta mitään siivous- tai keittiökapineita, ryppyvoiteita tai laihduttamiseen liittyviä juttuja. Joidenkin mielestä suklaarasia on aivan ala-arvoinen lahjus, mutta alusvaatteita, hajuvesiä ja koruja sopii muka naiselle aina antaa.

Itse tykkäisin kyllä uudesta pölynimurista ja ylipäätään kaikenlaisista käytännöllisistä lahjoista (jopa niistä suklaarasioista. Tässä taloudessa ne eivät ainakaan jäisi happanemaan). Koruille ei juuri ole käyttöä ja hajuvesistä saan päänsärkyä. Siitä suorastaan kiusaantuisin ja ahdistuisin, jos aattona paketista paljastuisi alushepeneitä. Ne kun ovat mielestäni henkilökohtainen juttu, eikä istuvien rintaliivien ostaminen sovittamatta onnistu aina asianomaiselta itseltäänkään..saati henkilöltä, joka ei mahdollisesti itse edes moisia käytä.

Yleisesti ottaen lahjojen antaminen on minusta hurjan mukavaa - vielä mukavampaa kuin niiden saaminen. Lahjon mielelläni läheisiäni ympäri vuoden. Joulu tarjoaa kuitenkin suloisen tekosyyn muistaa sellaisiakin, jotka eivät ole aina ihan käden ulottuvilla.

Millaisia lahjoja sinä tykkäät antaa ja saada, vai harrastetaanko teillä lahjontaa jouluna lainkaan?

Karvainen syy elää

Taivaalta tipahtelee kevyttä lunta. Olo on eilisen, hyvän päivän, jälkeen huononemaan päin. Vastapäisellä koululla on lippu puolitangossa. En tiedä miksi.

Tämän uusimman sairauden ilmaannuttua olen tajunnut, että nyt viimeistään on ryhdyttävä itseään hoitamaan, jos löydän edes jonkinlaisen syyn pysyä vielä jonkin aikaa hengissä. Kissa sylissä ja (mahdollisesti) pentuja odottava koira kainalossa tajusin pari päivää sitten, että tässä ovat ne syyt. Nämä omaksi ottamani karvaiset rakkaat tarvitsevat minua.

Ei riitä, että pysyn hengissä. Pitäisi saada itsensä myös sen verran kuntoon, että kykenen hoitamaan ne edelleen kunnolla. Aviomies ulkoiluttaa koirat, mutta paljon muutakin tarvitaan. Yksin hän ei jaksaisi koko katraasta huolehtia.

Ainu, nuorin koiristamme on vasta puolitoistavuotias. Usma ja Seita, vanhemmat koiramme ja Muskakissa ovat syntyneet samana syksynä vuonna 2008. Kissat saattavat elää hyvinkin pitkään...Löytyisiköhän tästä ajatuksesta tarpeeksi kimmoketta ponnistella vielä kerran lääkäriavun löytämiseksi ja siihen vielä paljon suurempaan ja pitkäkestoisempaan ponnistukseen, eli terveellisemmän elämäntavan aloittamiseen..

Ruusuhurahdus

Pitkästä aikaa jaksoin tänään tehdä jotain. Innostuin jopa pesemään muutaman ikkunan ulkopuolelta. Siihen ei ehkä kuitenkaan olisi kannattanut ryhtyä, sillä intoni vimmassa kiskaisin vahingossa ikkunankarmin reiästä ulos tulevaa antenninjohtoa. Jotain taisi irrota ja nyt on telkkari pimeänä. 

Itse en ylety vialle mitään tekemään, enkä kehtaa mankua aviomiestä pihalle pimeään, korjaamista yrittämään. Hän kun potee raisua influenssaa jo neljättä päivää.

Johonkin telkkarin katsomisesta vapaaksi jäänyt aika ja olon helpottumisesta johtuva energisyys täytyi suunnata. Viisaamminkin sen olisi voinut sijoittaa ( olen melko varmasti sitä mieltä, kun huomenna, päivänvalolla, katson kätteni jälkiä), mutta värkkäsin kasvihuoneessa leikkaamastani viinistä kranssin ja liimailin viimeinkin väliovessa olevan ruman reiän peitoksi sisustustarraa.

Ovessa on joskus historiaan hämärissä (talo on 150 vuotta vanha ja ovi näyttää vähintään 50 vuotta vanhalta. Vuokralaisia talossa on ehtinyt olla joka lähtöön) ollut ovikello. Kuka lie kellon poistanut, mutta reikää ei ole viitsinyt paikata. Minään ruusufanina en itseäni pidä, mutta muitakaan sopivia tarroja en varastoistani löytänyt.  "Voi, ei!!", pääsi Aviomieheltä, hänen nähdessään kukat ja perhoset. Taitaa isäntä fanittaa ruusuja vielä emäntääkin vähemmän..

Yllättäen tuli kranssistakin kovin ruusuinen, vaikka jouluista ajattelin tehdä. Jossain vaiheessa tuli mieleen, mahtaako se muistuttaa enemmän hautajaisseppelettä tai juhannusneidon kukkaista päähinettä kuin joulunajan koristetta.

Katson tarkemmin sitten huomenna, jos päivä suvaitsee edes hetkeksi valjeta.

Siitä, mistä ei voi puhua..

Voisin kertoa turhasta lääkärireissusta ja odotushuoneessa käydystä koskettavasta keskustelusta. Tekisi mieleni pohtia kuolemaa (jota hiljattain tehdyn kyselyn mukaan 40% suomalaisista ei ajattele juuri koskaan). Helppoa olisi taas lipsahtaa valittamaan kipua, uupumusta ja rajoituksia, joita uusi krooninen sairaus taitaa tuoda tullessaan.

Jätän kuitenkin tällä kertaa väliin. Jos ei ole mitään mukavaa tai edes kiinnostavaa sanottavaa, on parasta pitää suunsa kiinni ja sormet poissa näppikseltä.

Muskakissan kanssa on vähän sisustettu. Siitä joskus myöhemmin. Ihan en saanut selvää, oliko tuo hänen kommenttinsa tyynyistä hyväksyvä vai moittiva...