Joululahjonnasta

Aviomiehellä oli työasioita naapurikaupunkiin. Pääsin mukaan ostoksille. Suurin osa joululahjoista on nyt hankittu, paria hankalaa tapausta lukuun ottamatta. Jostain syystä tytöille ja naisille on paljon helpompi keksiä jotain kivaa, ainakin jos tuntee saajan tarpeeksi hyvin. Miehet ovat tässäkin asiassa ongelma (vitsi*vitsi* ei kannata hermostua),  tai ainakin minun lähipiirini miehet.

Näin joulun alla julkaistaan lehdissä sekä "inhokkilahjalistoja" että "hyviä" lahjaideoita. Minun näkökulmastani moiset listat ovat äärimmäisen typeriä. Aivan kuin kaikki naiset tai  miehet olisivat keskenään yhdenmukaisia ja pitäisivät samanlaisista lahjoista. Kuten äitienpäivän alla, naisille varoitellaan antamasta mitään siivous- tai keittiökapineita, ryppyvoiteita tai laihduttamiseen liittyviä juttuja. Joidenkin mielestä suklaarasia on aivan ala-arvoinen lahjus, mutta alusvaatteita, hajuvesiä ja koruja sopii muka naiselle aina antaa.

Itse tykkäisin kyllä uudesta pölynimurista ja ylipäätään kaikenlaisista käytännöllisistä lahjoista (jopa niistä suklaarasioista. Tässä taloudessa ne eivät ainakaan jäisi happanemaan). Koruille ei juuri ole käyttöä ja hajuvesistä saan päänsärkyä. Siitä suorastaan kiusaantuisin ja ahdistuisin, jos aattona paketista paljastuisi alushepeneitä. Ne kun ovat mielestäni henkilökohtainen juttu, eikä istuvien rintaliivien ostaminen sovittamatta onnistu aina asianomaiselta itseltäänkään..saati henkilöltä, joka ei mahdollisesti itse edes moisia käytä.

Yleisesti ottaen lahjojen antaminen on minusta hurjan mukavaa - vielä mukavampaa kuin niiden saaminen. Lahjon mielelläni läheisiäni ympäri vuoden. Joulu tarjoaa kuitenkin suloisen tekosyyn muistaa sellaisiakin, jotka eivät ole aina ihan käden ulottuvilla.

Millaisia lahjoja sinä tykkäät antaa ja saada, vai harrastetaanko teillä lahjontaa jouluna lainkaan?

Karvainen syy elää

Taivaalta tipahtelee kevyttä lunta. Olo on eilisen, hyvän päivän, jälkeen huononemaan päin. Vastapäisellä koululla on lippu puolitangossa. En tiedä miksi.

Tämän uusimman sairauden ilmaannuttua olen tajunnut, että nyt viimeistään on ryhdyttävä itseään hoitamaan, jos löydän edes jonkinlaisen syyn pysyä vielä jonkin aikaa hengissä. Kissa sylissä ja (mahdollisesti) pentuja odottava koira kainalossa tajusin pari päivää sitten, että tässä ovat ne syyt. Nämä omaksi ottamani karvaiset rakkaat tarvitsevat minua.

Ei riitä, että pysyn hengissä. Pitäisi saada itsensä myös sen verran kuntoon, että kykenen hoitamaan ne edelleen kunnolla. Aviomies ulkoiluttaa koirat, mutta paljon muutakin tarvitaan. Yksin hän ei jaksaisi koko katraasta huolehtia.

Ainu, nuorin koiristamme on vasta puolitoistavuotias. Usma ja Seita, vanhemmat koiramme ja Muskakissa ovat syntyneet samana syksynä vuonna 2008. Kissat saattavat elää hyvinkin pitkään...Löytyisiköhän tästä ajatuksesta tarpeeksi kimmoketta ponnistella vielä kerran lääkäriavun löytämiseksi ja siihen vielä paljon suurempaan ja pitkäkestoisempaan ponnistukseen, eli terveellisemmän elämäntavan aloittamiseen..

Ruusuhurahdus

Pitkästä aikaa jaksoin tänään tehdä jotain. Innostuin jopa pesemään muutaman ikkunan ulkopuolelta. Siihen ei ehkä kuitenkaan olisi kannattanut ryhtyä, sillä intoni vimmassa kiskaisin vahingossa ikkunankarmin reiästä ulos tulevaa antenninjohtoa. Jotain taisi irrota ja nyt on telkkari pimeänä. 

Itse en ylety vialle mitään tekemään, enkä kehtaa mankua aviomiestä pihalle pimeään, korjaamista yrittämään. Hän kun potee raisua influenssaa jo neljättä päivää.

Johonkin telkkarin katsomisesta vapaaksi jäänyt aika ja olon helpottumisesta johtuva energisyys täytyi suunnata. Viisaamminkin sen olisi voinut sijoittaa ( olen melko varmasti sitä mieltä, kun huomenna, päivänvalolla, katson kätteni jälkiä), mutta värkkäsin kasvihuoneessa leikkaamastani viinistä kranssin ja liimailin viimeinkin väliovessa olevan ruman reiän peitoksi sisustustarraa.

Ovessa on joskus historiaan hämärissä (talo on 150 vuotta vanha ja ovi näyttää vähintään 50 vuotta vanhalta. Vuokralaisia talossa on ehtinyt olla joka lähtöön) ollut ovikello. Kuka lie kellon poistanut, mutta reikää ei ole viitsinyt paikata. Minään ruusufanina en itseäni pidä, mutta muitakaan sopivia tarroja en varastoistani löytänyt.  "Voi, ei!!", pääsi Aviomieheltä, hänen nähdessään kukat ja perhoset. Taitaa isäntä fanittaa ruusuja vielä emäntääkin vähemmän..

Yllättäen tuli kranssistakin kovin ruusuinen, vaikka jouluista ajattelin tehdä. Jossain vaiheessa tuli mieleen, mahtaako se muistuttaa enemmän hautajaisseppelettä tai juhannusneidon kukkaista päähinettä kuin joulunajan koristetta.

Katson tarkemmin sitten huomenna, jos päivä suvaitsee edes hetkeksi valjeta.

Siitä, mistä ei voi puhua..

Voisin kertoa turhasta lääkärireissusta ja odotushuoneessa käydystä koskettavasta keskustelusta. Tekisi mieleni pohtia kuolemaa (jota hiljattain tehdyn kyselyn mukaan 40% suomalaisista ei ajattele juuri koskaan). Helppoa olisi taas lipsahtaa valittamaan kipua, uupumusta ja rajoituksia, joita uusi krooninen sairaus taitaa tuoda tullessaan.

Jätän kuitenkin tällä kertaa väliin. Jos ei ole mitään mukavaa tai edes kiinnostavaa sanottavaa, on parasta pitää suunsa kiinni ja sormet poissa näppikseltä.

Muskakissan kanssa on vähän sisustettu. Siitä joskus myöhemmin. Ihan en saanut selvää, oliko tuo hänen kommenttinsa tyynyistä hyväksyvä vai moittiva...

Taivas oli kiinni tänään

Soitin aamulla terveyskeskukseen. Kerroin, että viime viikolla syömäni antibioottikuuri auttoi hetken. Sitten vaiva palasi ja toi kavereita mukanaan.."Ei meillä ole päivystysaikoja", narisi hoitaja tuskastuneena ja kirjoitti lähetteen minimaaliseen määrään laboratoriokokeita.

Labrassa sama tahti jatkui. Näytteen ottaja oli tyly, ärtyisä, jopa ylimielinen, komenteli potilaita kuin vajaavaltaisia. Kun mainitsin, että suoneni ovat vähän hankalat, hän suutahti ja sanoi kyllä osaavansa homman, kun on sitä jo 26 vuotta harjoitellut ja työskennellyt oikein yliopistosairaalassakin. Yritin paikata sanomistani selittämällä, että mainitsen asian yleensä vain siksi, ettei hoitajaparka kuvittelisi vian olevan hänessä, kun verta ei useamman pistämisenkään jälkeen heru. 

Se ei tuntunut hoitajan kiukkua liennyttävän. Jostain syystä hänellä oli tarve purkaa pahaa oloaan tiuskimalla ja yrittämällä saada asiakas tuntemaan olonsa mahdollisimman tukalaksi.

Kotiin palasin kyyneleitä nieleskellen ja manaillen mielessäni yliherkkyyttäni. Täällä kotona, yksikseen, sitä helposti unohtaa, millaista on elää ja toimia toisten ihmisten kanssa. Kaikki eivät ole luonnostaan empaattisia tai hyvän kotikasvatuksen koulimia. Hoitotyöhön ja asiakaspalvelualoille hakeutuu sellaisiakin ihmisiä, joille jokin muu ammatti saattaisi olla sopivampi.  

Kaikkea ei  myöskään kannattaisi ottaa itseensä. Toki metsä useimmiten vastaa niin kuin sinne huudetaan, eli kärsivällisyydellä ja ystävällisyydellä voi saada kiukkupussinkin kesyyntymään. Kipeänä, peloissaan ja uupuneena ei vaan voimat tahdo riittää pahantuulisten hoitajien paapomiseen...eikä se kesyttäminen välttämättä ihan muutamassa minuutissa onnistukaan.

                                     - - -         - - -              - - -           - - -

No, asiasta ihan toisaalle. Kotiin tultuani asetuin hetkeksi katsomaan tuota lempitauluani, joka pölyisenä riippuu ulko-oven yläpuolella. Se jotenkin sopii tämänhetkiseen olotilaani. Se on on äitini ystävän, minullekin hyvin tärkeän ihmisen, vaasalaisen taiteilijan, Marita Södergårdin tekemä. Hahmot ovat suolataikinasta ja taulun nimi on "Taivas oli kiinni tänään".

Maritan töitä on tällä hetkellä nähtävillä Iittalan vanhalla puukoululla ja juuri eilen kuulin, että hänet on kutsuttu Iittalan ensi kesän taiteilijaksi. Suosittelen lämpimästi tutustumista hänen töihinsä. Minulle ainakin niistä tulee hyvä mieli. 

Maritan kotisivu löytyy täältä. Kuvat suurenevat klikkaamalla ja ne tosiaan kannattaa suurentaa, sillä yksityiskohdat hänen kuvissaan ovat usein herkullisia ja kertovat humoristisella tavalla arjen ilmiöistä.

Viikko viikon jälkeen

Viime viikolla vietettiin ajattelun viikkoa. Itselleni se selvisi vasta keskiviikkona. Ensimmäinen ajatus uutisesta oli se, että jo on aikoihin eletty, kun moista varten täytyy erillinen viikko nimetä. Milloinkahan joku keksii perustaa hengittämiselle omistetun viikon.

Meneillään oleva viikko on puolestaan mielenterveyden viikko. Sen kuulin äsken televisiouutisista. Tärkeä teema, kun mielenterveyden häiriöt ovat kovaa vauhtia kirimässä kärkipaikalle kansantautiemme listalla. 

Tuntuu vaan, että se on aihe, joka on mediassa esillä muutenkin joka ikinen päivä. Hyvähän se on, että keskustellaan, mutta jääkö se siihen? Mitä tarkoittaa käytännössä tällainen teemaviikko ja vaikuttaako se mihinkään?

Toteutuneita unelmia

Saretskan suloinen blogikirjoitus pisti pohdiskelemaan, miten mielenkiintoisen hahmon toteutuneet unelmat voivat lopulta saada.

Jos osaisi katsoa oikeasta kulmasta, voisi väittää, että olen saanut elämässäni melkein kaiken, mitä olen keksinyt haluta (paljon eläimiä, paljon rakkautta, samanaikaisen mahdollisuuden elää yksin ja yhdessä, juuri sellaisen kodin, jollaisesta nuorena haaveilin, mielenkiintoisia elämänkokemuksia ja joksikin aikaa jopa työn, joka täytti kaikki toiveeni).

Hassua, suorastaan paradoksaalista on se, että samaan aikaan, kun Elämä on antanut toisella kädellä, se on ottanut toisella pois. Miten monesti onkaan käynyt niin, että olen saanut hienon lahjan, haasteen tai tehtävän. Ei vaan ole ollut voimia vastata siihen.

Useimmiten ihmiset löytävät syyn epäonnistumisiinsa ja vastoinkäymisiinsä itsensä ulkopuolelta. Olisikohan se helpompaa kuin tämä minun pulmani? Muistan vieläkin sen kauhun, suoranaisen paniikin, kun yli 10 vuotta sitten tajusin, että suurin ongelmani, ylipääsemättömin esteeni tavoitteitten toteutumiselle ja hyvinvoinnille tässä elämässä olen minä itse, minun kehoni ja mieleni. Niitä en pääse pakoon - ainkaan tässä ajassa.

Energiakriisi

Miten paljon suunnittelinkaan saavani aikaan tänä viikonloppuna. Mies on työmatkalla ja kuvittelin nauttivani ajasta, jota ei rytmitä toisen työ ja harrastukset. En nauttinut. Olin kipeä ja masentunut. Antibiootit rikkoivat sisuskalut ja saivat näkemään omituisia unia. Kun puoli neljän aikoihin olin nukahtanut, en jaksanut osoittaa asianmukaista kiitollisuutta, kun karvaiset herätyskellot puoli kymmeneltä aamulla tukkivat peiton alle ja lipaisivat koiranpusun korvaan kertoakseen, että nyt olisi korkea aika herätä heitä palvelemaan.

Yksi kropassa jylläävistä tulehduksista on kuitenkin selvästi hellittämässä. Ei siis ollut turhaa tämä vaiva. Kaukoparannusta harrastamaan laitettu hoitaja osui ilmeisesti oikeaan. Olen kiitollinen.

Tänä viikonloppuna olen viimeinkin myöntänyt itselleni, että itsesäätelykeinoissani (tarkoittaa tunteiden hallintaa, esim. pahan mielen pois hätistämistä tekemällä jotain kivaa) on petrattavaa. Toisaalta kaikki ongelmani kiertyvät saman, käytännöllisen, puutteen ympärille: ei ole energiaa. Itseään ruokkivassa kehässä energian puute pahentaa kaikkia ongelmia ( Kunto huononee, kun en jaksa sitä hoitaa. Sosiaalinen verkosto rapautuu, kun en pidä yhteyksiä yllä. Huuholli ja kaikki muukin repsahtaa. Se puolestaan pahentaa syllisyyttä ja heikentää omanarvontuntoa jne.)

Ilman käyttövoimaa ei mikään masiina pelitä. Käytännöllinen ydinkysymys lienee: Mistä ja miten lisää energiaa? (On turha neuvoa, että liikunnasta tai harrastamaan lähtemisestä, koska sellaisiin operaatioihin tarvitsisin niin VALTAVASTI energiaa, että yritys taitaisi jäädä yhteen kertaan)..

Kolmenkymmenen vuoden mittainen energiakriisi ( ensimmäiset 18 sujuivat joten kuten). sellainen tässä taitaa olla meneillään. Millaisista asioista sinä saat energiaa, vai onko sitä sisäsyntyisesti yllin kyllin?

Ensisilmäyksellä

On ihmisiä, jotka tekevät pitkälle meneviä johtopäätöksiä ensivaikutelman perusteella. Heihin kuuluu sellaisia, jotka uskovat omaavansa pettämättömän intuition, ikään kuin jonkinlaisen kuudennen aistin, jonka avulla tavoittavat suoraan asioiden, ihmisten ja ilmiöiden ytimen. Itselläni ei ole niin suurta itsevarmuutta.

Osa ensivaikutelmaan luottavista on yksinkertaisesti henkisesti laiskoja tai tyhmiä. He pitävät kaksin käsin kiinni ennakkoluuloistaan. Yllätykset saattaisivat horjuttaa heidän haurasta henkistä tasapainoaan tai heillä ei  vain ole  kykyä ja kiinnostusta ottaa selvää, miten maailma oikeasti makaa. Tämän kaltaisia "lampaita" on poliitikkojen ja mainosmiesten helppo ohjailla omien intressiensä mukaan. En tahtoisi kuulua tähänkään ryhmään.

Ensivaikutelmasta kuitenkin tiedetään, että se on voimakas muistijälki, jonka muuttamiseksi tarvitaan paljon siitä poikkeavaa informaatiota (ja "suodattimet" jotka päästävät sen havainnoijan aivoissa käsittelyyn asti). Tietenkin ensivaikutelma on joskus myös oikea. Analysoivathan aivomme jatkuvasti valtavan määrän sellaistakin informaatiota, joka ei nouse tietoisuuteemme. Toki saatamme tehdä aivan oikeita johtopäätöksiä esimerkiksi kohtaamamme ihmisen ei-kielellisestä viestinnästä ilman, että osaamme selittää miksi.

Kumoamattomina itsestäänselvyyksinä meille jauhetaan nykyään muun muassa sellaisia väitteitä, että kauniina pidetyt ihmiset saavat parempaa kohtelua, paremmat työpaikat, paremmat tulot ja onnellisemman elämän.. Siihen vedoten on kauneustuotteitten kauppiaiden helppo laajentaa markkinoitaan ( saisivatkohan mummotkin vanhainkodilla parempaa hoitoa, jos olisivat sieviä ja somasti tällättyjä?)

Tutkimuksissa on havaittu, että mielikuvissaan ihmiset yhdistävät edustavan näköisiin ihmisiin muitakin positiivisia määreitä, kuvittelevat heidät esimerkiksi lahjakkaammiksi ja miellyttävämmiksi persooniksi kuin he välttämättä ovatkaan.

Asiat eivät aina ole sitä, miltä näyttävät. Ensivaikutelma on hyvä apuväline ympäristöä hahmotettaessa, sillä tuskin kenelläkään riittää kapasiteettia kaikkien vastaan tulevien ilmiöiden syvällisempään analyysiin.

Hieman avoimempaa ja itsekriittisempää asennetta toivoisin silti monilta kanssaeläjiltä. Aina ei kannattaisi mennä siitä mistä aita on matalin..Sitä olen mietiskellyt (laajempiin yhteyksiin soveltaen) eilisen jälkeen paljonkin, kun olen popsinut antibiootteja vaivaan, joka arvauskeskuksessa pälkähti ensimmäisenä mahdollisena vaihtoehtona hoitajan mieleen. (Vielä ei ainakaan ole vaiva helpottanut. Sivuvaikutuksia kyllä riittää)

Arvaako joku, muuten, mitä tuo ylimmäinen kuva esittää? Minä en ensisilmäyksellä arvannut.

Hyvää palvelua vai vaarallista säästöä

Useampaa kroonista sairautta pitkään poteneena olen jonkin verran joutunut perehtymään lääketieteeseen ja omaan kroppaani, vaikken vähääkään välittäisi kummankaan parissa puljata.

Edellisellä kotipaikkakunnalla ehti muutaman lääkärin kanssa syntyä niin luottamuksellinen suhde, että usein menin vastaanotolle valmiin diagnoosin ja hoitoehdotuksen kanssa. Jos asiantuntijalla ei ollut parempaa vaihtoehtoa tarjota, se toteutettiin sellaisenaan.

Tällä paikkakunnalla olen nyt asunut kolme vuotta ja käynyt terveyskeskuslääkärillä kolme kertaa. Useampaan käyntiin olisi ollut aihetta, mutta en ole välittänyt pyrkiä vastaanotolle, kun aikoja joutuu jonottamaan viikkokaupalla ja  kohtelu on ajoittain hieman...hmm..nihkeää (ymmärtäähän sen, kun lääkäreitä ei pikkupaikkakunnille tahdo saada ja se lisää muunkin henkilökunnan stressiä).

Tänä aamuna oli kuitenkin pakko soittaa päivystykseen. En tarjonnut valmista diagnoosia, mutta kerroin päällimmäiset asiaan liittyvät faktat. Potilasta näkemättä ja ennalta tuntematta  sairaanhoitaja määräsi, ilman mitään tutkimuksia, antibioottikuurin. Nyt en oikein osaa päättää pitäisinkö tällaista hyvänä palveluna vai säästöpakosta johtuvana potilaan laiminlyöntinä.

Minun kaltaiselleni itsetuhoiselle erakkoluonteelle tämmöinen käytäntö sopii erinomaisesti. En missään tapauksessa hingu tutkimuksiin, joista osaan pitäisi hankkiutua naapurikaupunkiin asti. Sellaiselle potilaalle, jolla on tarve pysyä terveenä ja hengissä tällainen hoitokäytäntö tuskin on paras mahdollinen. Sen viikon aikana, jonka mahdollisesti turha antibioottikuuri kestää, voi pahanlaatuinen vaiva pahentua merkittävästi.

Kovin riemuissaan antibiooteista ei ole myöskään minun yliherkkä sisuskalustoni. Pelkästään kokeilumielessä ei tekisi mieli itselleen kovia kipuja ja mahaverenvuotoa aiheuttaa, mutta tätä kai tämä nykyään on, suomalainen, tasokas terveydenhuolto..

Odotuksia ja pettymyksiä

Olin viritellyt herätyskellon aamuksi soimaan. Soihan se, mutta ei se minuun tehonnut. Nukuin pari tuntia pommiin, enkä ehtinyt Aviomiehen työkeikalle mukaan naapurikaupunkiin.

Aluksi ketutti, mutta kun virkosin sen verran, että huomasin keuhkoputkien rahisevan täynnä limaa ja pään särkevän kuin moukarin jäljiltä, totesin, ettei kotiin jääminen tällä kelillä ollut niin kehno juttu. Sataa nimittäin kaatamalla. Taas vaihteeksi.

Flunssan lisäksi olen saanut jostain joulutustartunnan, vaikka luulin, ettei semmoista fiilistä enää tulisi. Lahjoja on tullut hankittua. Kortitkin jo odottelevat kaapin päällä kirjoittamista. Ulkovalot ajattelin viritellä ensi viikonloppuna - satoi tai paistoi. Ehkä riehaannun peräti jonkin asteisiin joulusiivouksiin tänä vuonna. Kaappeja ainakin voisi jo ryhtyä raivaamaan.

Osaisikohan sitä kerrankin nauttia sekä juhlavalmisteluista että itse juhlasta turhia hötkyilemättä ..pilaamatta fiilistään liian suurilla odotuksilla, sillä siihen meikäläisen ilo yleensä kaikissa asioissa kompastuu: odotuksiin, joita itse asetan itselleni ja muille, sellaisiin, joihin kukaan ei kuitenkaan yllä.

Plaseboa vai ei

Kuukauden verran olen nyt käyttänyt noita kirkasvalokuulokkeita sen suositellun 8 minuuttia päivässä. Aina en ole muistanut tökätä nappeja korviini heti aamusta (eikä meikäläisen aamu edes ala vielä silloin kuin kunniallisten, töissä käyvien, kansalaisten. Menenhän nukkumaankin yleensä vasta lähempänä kahta yöllä, eikä Nukkumatti välttämättä silloinkaan suvaitse ilmaantua vielä pariin tuntiin..

Aluksi kuumenevat lamput sattuivat korviin. Hoidon jälkeen päätä kivisteli ja sydän otti muutaman jenkka-askeleen. Ensimmäisen viikon aikana herkkä ihoni paloi  korvakäytävästä ihan ruvelle, mutta pian nahka parkkiintui ja  pääsin nauttimaan valohoidon paremmista puolista.

Meikäläisen kohdalla vaikutus on kiistaton. Alakuloinen mieliala ja ajoittainen ahdistus ei ole kaikonnut minnekään, mutta energiataso ja vireystila on huomattavasti kohonnut. Sen näkee konkreettisesti siitä, että olen jaksanut pitää huushollin siistimpänä, enkä ole  juuri tarvinnut päiväunia. (Se puolestaan kohottaa hieman omaakin mielialaa, kanssaeläjistä puhumattakaan).

Mistä vaikutus sitten johtuu? Siihen en osaa vastata. Luultavasti olen aikamoisen altis plasebovaikutukselle, koska toivon niin kovasti löytäväni ihmelääkkeen vaivoihini.

Kivut ovat tietenkin ennallaan. Samoin kaikki muut vauhtia hidastavat vaivat, mutta ainakin näin aluksi, kun energisoituminen on uusi juttu, tämä tuntuu huikean hienolta. Olen päättänyt iloita siitä vaivaamatta sen kummemmin itseäni pohdinnoilla vaikutuksen syistä. Plaseboa tai ei. Jos ei siitä ole haittaa, pääasia, että toimii.

Ahneet kakkiaiset

Tähän ikään mennessä en ole tarvinnut asianajopalveluita. Toivoakseni en tule tarvitsemaankaan. Ei nimittäin olisi varaa. Annetaanhan sitä ymmärtää, että Suomi olisi oikeusvaltio, mutta kyllä näillä hinnoilla toiset ovat jälleen tasa-arvoisempia kuin toiset. 

Tulee mieleen eräskin ystäväni, joka tultuaan petetyksi talokaupassa haastoi vastapuolen oikeuteen. Prosessi kesti vuosia. Vakuutuksen korvauskatto ylittyi roimasti. Maallikon silmin katsottuna päivänselvältä näyttävä petosyritys muuttui oikeussalissa ostajan tarkastusvelvollisuuden laiminlyönniksi. Ystävällemme lankesi maksettavaksi omien ja vastapuolen oikeudenkäyntikulujen lisäksi ostamansa hometalon valtavat korjauskulut.

Kerran on Aviomieheni joutunut myös todistajaksi rikosoikeudellisessa asiassa ja kokemus oli vähintään yhtä epämiellyttävä. Kohtelu viranomaisten taholta oli tylyä, ellei peräti epäasiallista. Kuuden tunnin töistä poissaolon ja  turhan käytävällä odottelun jälkeen tuomari totesi, ettei asiaa voida sillä kertaa ottaa käsiteltäväksi, kun syytetty ei ollut suvainnut saapua oikeuteen.

Pistää miettimään, ennen kuin seuraavan kerran sivullisina puutumme tekeillä olevaan rikokseen ja vapaaehtoisesti ilmoittaudumme todistajiksi.

Pöyristyttävää on mielestäni tämä nyt noussut keskustelu siitä, ettei asianajajia kiinnosta puolustaa vähävaraisia, kun valtio maksaa puuhasta niin kehnoa korvausta. Luulen kuitenkin, että se kehnoksi mainittu korvaus on moninkertainen vaikkapa sosiaalityöntekijän tuntipalkkaan verrattuna. 

En kertakaikkiaan käsitä, miksi lakimiesten ja lääkäreiden pitäisi saada kymmenkertaista tuntipalkkaa verrattuna vaikkapa lastentarhanopettajiin. Kaikilta kolmelta vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto, jonka Suomen valtio meidän verorahoillamme heille kustantaa. Miksi ihmeessä toisten työ olisi niin paljon arvokkaampaa kuin toisten?

-----              -------        --------

Ja postauksen kuvassa on sitten ne ahneet kakkiaiset( jotta ei kukaan kuvittelisi minun  nimittelevän mitään tiettyä ammattikuntaa sellaisiksi ;) Nuo suloiset siivekkäät syövät pihallamme kaksi litraa siemeniä ja vähintään yhden rasvapallon päivässä ja välillä tuntuu, ettei sekään riitä. Niiden ruokkimiseen meillä onneksi, toistaiseksi, varat riittää.

Ohivilistävä onni

Tällä nimenomaisella hetkellä olen onnellinen. Se tunne vilistää niin vikkelästi ohi, että tekee mieli merkitä tämmöinen ihme muistiin.

Aurinko paistaa. Maata peittää ohut lumikerros. Posti toi ensimmäiset nettikaupasta tilaamani joululahjat. Mihinkään ei satu yli sietokyvyn. Untuvanpehmoinen Muskakisu kehrää sohvan käsinojalla, sopivasti rapsutusetäisyydellä. Seitakoirallani oli sulhanen yökylässä. Jos toiveeni toteutuu, loppiaisen tienoilla pääsen paapomaan koiranpoikasia.

Eihän maailma täydellinen ole. Ei tässä ajassa koskaan sellaiseksi tulekaan. Se, että maailmassa on iso virhe, tuskaa, pimeyttä ja vääryyttä, ei kiellä meiltä näitä hetkiä. Nautin tästä nyt.  Pohdin maailman pahuutta myöhemmin.

Kohtuutonta

Tässä lehtijutussa kerrotaan tarina, joka ei ole ainutlaatuinen nykypäivän Suomessa. 60 vuotta yhdessä elänyt aviopari on pakotettu asumaan erillään, koska toinen heistä on byrokraattien mielestä liian hyväkuntoinen palvelutaloon.

Ainutkertaisia eivät ole myöskään ne tapaukset, joissa pitkään eläneet puolisot ovat masentuneet, heidän kuntonsa on romahtanut ja pian on edessä hautajaiset sen jälkeen, kun heidät on pakotettu tuonkaltaisiin muutoksiin.

Suomea pidetään sivistysvaltiona. Hiljattain sijoituimme seitsemänneksi maailman vauraimpia valtioita luettelevalla listalla. Jotain on kuitenkin pahasti pielessä, jos järjestelmän etu ajaa ihmisarvoisen elämän edelle.

Kunnallisvaalit on nyt pidetty. Vanhustenhoito oli yksi keskeisistä vaaliteemoista. Saa nähdä jäävätkö puheet pelkäksi retoriikaksi,  vai ryhdytäänkö jossain sanoista tekoihin. Aina ei nimittäin ole kyse pelkästään rahasta. Pienelläkin budjetilla voi asiat hoitaa hyvin, jos asenne on kohdallaan.

Ryppyjä

Hautajaisista palatessaan Aviomies kävi kotona vaihtamassa vaatteet. Otti WC-pöntöstä pois käynnissä olevan pesukoneen poistoputken ja lähti töihin. Hetken päästä kömpi vessasta hyvin närkästynyt, märkätassuinen ja -massuinen koira + pari vähintään yhtä harmistunutta kissaa. Osa eläinkunnasta oli tapansa mukaan lekotellut keväällä remontoidun kylppärin lattialla ja yllättynyt ikävästi, kun pesuvesi koneesta ryöppysi lattialle.

Olisihan se mukavaa, kun poistoputki olisi asianmukaisesti liitetty viemäriin. Samoin se, että seinässä olisi suihkukahvalle tanko ja pidike, jottei sitä tarvitsisi pidellä kädessä hiuksia vaahdotellessakin. Bideetäkin olisi joskus mukava käyttää, mutta kun se on ahdettu pöntön ja allaskaapin väliin niin ahtaasti, ettei sitä mahdu sieltä ottamaan. Mukavaa olisi myös se, että remonttimiesten toukokuussa seinään jättämä avonainen ilmastointikanavan reikä tulisi viimein sadesuojalla peitettyä. Linnut jo kiskoivat sieltä vuorivillatäytteet pitkin pihaa.

Aikaansaavempi nainen tietysti hoitaisi tuommoiset pienet remonttihommat itse - vaan kun minä en ole ollut kovin aikaansaava edes tervekätisenä. Toinen vaihtoehto olisi kutsua paikalle ammattilainen, mutta kun ne ammattikuntansa "muka parhaat" edustajat juuri nuo hommat tyrivät, mutta perivät kyllä työpanoksestaan niin huikean korvauksen, että tilimme on nyt tyhjä.

Aviomieshän niitä töitä valvoi...tai piti valvoa. On myös luvannut yrittää tehdä asialle jotain - tai ainakin osalle niistä..

Sitä odotellessa kuivasin koiran (kissat lupasivat hoitaa kuivaushommat itse) ja tuunasin muutaman kenkälaatikon uusiokäyttöä varten.

Ryppyjähän niihin tuli (kuten mainitsin, en ole koskaan ollut kätevä käsistäni), mutta ryppyistähän se on tämä koko elämäni ... Kai se on vaan kestettävä, kun ei voimavaroja muutokseen ole.

Halloween

Mies lähti tätinsä hautajaisiin. Onneksi se loppui, kuolemankuu. Milloinkaan en muista saman kuukauden sisään osuneen niin monta tutun ihmisen kuolemaa kuin tämän vuoden lokakuussa.

Tänä viikonloppuna olisi sitten pyhäinpäivä - ja Halloween, mitä kukakin tahtoo viettää. Omat juhlallisuuteni rajoittuvat kynttilälyhtyihin portailla ja keittiön pöydällä. Mitäs minä muuta täällä yksikseni (kissat ja koirat eivät taida sen pahemmin edesmenneiden kuin kummitusten tai satovuoden päättymisenkään juhlimisesta perustaa). Hautajaisten jälkeen Aviomies singahtaa koko viikonlopuksi töihin. Ei tule edes öiksi kotiin, joten ehkä katselen läpi yön jotain  tunnelmaan sopivia elokuvia.

 Tahtoisin tykätä Halloweenista. Amerikkalaisissa elokuvissa se näyttää niin hauskalta karnevaalilta. (Amerikkalaiset nyt osaavat tehdä hulabaloon juhlasta kuin juhlasta. Suomalaiseen, perhekeskeiseen jouluun kasvaneena olen aina ihmetellyt tapaa järjestää suuret kutsut jouluaattona).

Harmi vaan, että Pyhäinpäivä ja Halloween (kuuluuko ne kirjoittaa isolla alkukirjaimella? Äidinkielen tunneista alkaa olla jo liian monta vuosikymmentä) osuvat samaan viikonloppuun. Toki kurpitsajuhlan vietto on tulossa Suomeen vaikka väkisin ( niin kuin kaikki muukin amerikkalainen hapatus). Ei taida kuitenkaan minun elinikäni riittää siihen, että tottuisin muistamaan rakkaita vainajiani kurpitsalyhdyin ja koristekummituksin.

Minä , hän ja huononeva muisti

Viime aikoina on käynyt yhä useammin mielessä, että ehkä puoliso kannattaisi valita vasta myöhemmällä iällä, kun viisautta on ehtinyt karttua vähän enemmän..Vai kävisikö siinä sitten niin, että vaatimukset ja varovaisuus lisääntyisivät iän myötä, eikä kukaan enää kelpaisi?  En tiedä, kun Aviomiehen kanssa yhtä on pidetty jo 28 vuotta ja muisti alkaa hapertua niin, ettei mieleensä saa palautettua enää niitä syitä, joiden vuoksi aikoinaan yhteen päädyttiin..

Kovin olemme erilaisia ja juuri niin on käynyt kuin monille muillekin, että ne persoonalliset piirteet , jotka aluksi toisessa tuntuivat viehättäviltä erikoisuuksilta, ovat vanhemmiten muuttuneet ärsyttäviksi omituisuuksiksi, joista toivoisi toisen jo pääsevän eroon.

Erityisen vaikeata meidän liitossamme on se, että vaikka vahvuuksiltamme olemme erilaiset, parin arkielämää hankaloittavan heikkouden osalta olemme täsmälleen samanlaisia (patalaiskoja ja epäsiistejä).

Erilaisuus voi olla myös voimavara silloin, kun toisen vahvuudet paikkavat toisen heikkouksia. Niin meillä on ollut temperamentin ja muistin osalta. Minä olen perustemperamentiltani nopea hosuja, melko äkkipikainenkin  ja malttamaton. Aviomies on pelastanut monta hankalaa tilannetta maltillisuudellaan ja on onnistunut opettamaan minullekin hieman kärsivällisyyttä ( ei tosin aina niin miellyttävin konstein. Joskus tuntuu, että meinaa pää räjähtää, kun joutuu odottelemaan toista ja pidättelemään tunteenilmaisujaan, koska tietää, ettei toinen niistä pidä).

Muistaminen on ollut minun vahvuuteni, kunnes sairaus, lääkkeet ja ikä ovat viime aikoina alkaneet sitä rapauttaa. Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu, että muistaminen on mitä suuremmassa määrin kollektiivista: Puolisot muistavat asioita toistensa puolesta. Ystävät ja sukulaiset pitävät yllä  yhteenkuuluvuuden tunnetta kertaamalla yhteisiä muistoja. Tieto tallentuu yhteiseen muistiin nykyään myös kirjojen ja internetin avulla..

Tilanteet, joissa voimasuhteet parisuhteessa muuttuvat, kuten jomman kumman puolison sairastuessa, vaativat molemmilta joustavuutta ja halua sopeutua.

Minun muistini ei enää riitä meille molemmille, eikä kärsivällisyyteni siihen, ettei puolisoon voi lainkaan luottaa, kun ei hän muista pitää kiinni sovituista asioista. Ei muista, vaikka muistuttaisin useampaan kertaan.

Joskus olen ajatellut, että hän tekee sen tahallaan: jättää huomiotta ja passiivisaggressiivisesti rankaisee minua unohtamalla. Toisinaan niin ehkä onkin. En kuitenkaan usko, että siitä on kovin usein kysymys, sillä hän unohtelee päivittäin myös itselleen tärkeitä asioita ja niin on ollut aina. Se ei ole iän mukanaan tuoma ilmiö.