70's nightmare

Eilen käytiin katsomassa ehkä ruminta taloa, jonka olen koskaan nähnyt: Harmaa mineriittilevy päällä (juuri se, jonka purkaminen on taitamattomalle hengenvaarallista, kun siinä on asbestia.) Sisäseinät 40 v sitten ohuesti pohjamaalattua lastulevyä. Lattiat muovimattoa ja kellarikerroksessa kosteusvaurion turmelemaa "harrastetilaa". Vaikka unohdettaisiin kaikkien pintojen keskeneräisyys, rikkinäisyys, likaisuus ja navetanhaju, joka leijaili talossa, vaikka karjanpito oli lopetettu jo 90-luvulla, en usko, että olisin viihtynyt siellä uutenakaan.

70-luku oli kokemistani vuosikymmenistä ehdottomasti rumin (käsittääkseni myös rakentamisen laatu oli niihin aikoihin pohjalukemissa). Inhosin senaikaista arkkitehtuuria, vaatteita ja jopa hiustyyliä (vaikkei se minulla niistä ajoista ole tainnut paljon muuttua. Kuontalo hasottaa edelleen pitkänä ja vapaana).

Pienistä tuloista ja sairauksista huolimatta olen tähän saakka pitänyt itseäni ihan onnekkaana ja hyvin toimeentulevana. Talonosto-operaatio paljastaa kuitenkin karun totuuden. Emmehän me mammonan perässä ole koskaan laukanneet, eikä vaivaisella ole ollut siihen liiemmin mahdollisuuksiakaan. Tällaisessa tilanteessa se kostautuu. Asumusten hinnat ovat täällä periferiassakin sitä luokkaa, ettei nirsoiluun taida olla varaa.

Ylihuomenna meillä on lehdessä ilmoitus. Vielä elättelen toivetta, ettei sinne navetanhajuiseen seitsenkymmenluvun painajaiseen sentään tarvitsisi muuttaa.

Millainen on sinun unelmatalosi ja millaiseen et suin surminkaan tahtoisi asumaan?

Olen havainnut että...

...en enää voi nukkua omassa vuoteessani (seinän takana ahkeroiva ilmavesilämpöpumppu aiheuttaa virrankäyttönsä mukaan aaltoilevan pääkivun. Nukun nyt patjalla olohuoneen lattialla).

..en voi käydä kaupassa (kylmälaitteet ja loisteputket vievät jalat alta).

..en voi ulkoiluttaa koiria, en hoitaa puutarhaa, enkä viedä jätteitä hyötykäyttöasemalle. (Muutamaa minuuttia pidempi ulkoilu kotinurkilla, linkkitornin katveessa, aiheuttaa sietämätöntä tuskaa).

..en voi pitää valoja päällä!! (Useimmissa valaisimissamme on kanta, johon ei sovi vanhanaikainen hehkulamppu, joka kuulemma aiheuttaisi vähemmän oireita kuin nykyaikaiset ledit ja energiansäästölaput. Naama senkun komistuu, kun yritän aamuhämärissä meikkailla kylppärissä taskulampun valossa ;).

..on viisainta harkita tarkkaan kenelle tästä vaivasta kertoo. Edes kaikki läheiseni eivät usko sähköyliherkkyyttä olevan olemassa ( minulle on sinänsä ihan se ja sama, mikä nimi tälle vaivalleni annetaan, kunhan saisin kamalat oireet loppumaan. Psykiatrisella hoidolla se ei onnistu. Sen verran sentään entisenä psykologian opena tajuan).

Eilen kävimme katsomassa myytävää taloa naapurikunnassa. Hinta olli laihalle kukkarollemme kohdallaan, mutta kunto sen mukainen ja sijainti mahdoton. Jatkamme etsimistä.....

.. ja juu-u tämä on tosiaan kirjoitettu kuuden jälkeen aamulla. Stressi ja kipu valvottaa. Tulisi edes kesä, mutta ei. Lumisadetta lupasivat täksi päiväksi.

Paniikkinappula pohjassa

Nyt on paniikkinappula pohjassa. Oireet senkun pahenevat. Sydämen rytmihäiriöt alkavat olla sitä luokkaa, että kohta saattaa koko sähköyliherkkyysongelma lakata meikäläisen kohdalla luonnollisen poistuman kautta.

Uutta kotia etsitään kuumeisesti. Joudumme siis myymään ihanan Kanttorilamme. Vaikka oma kotimme sähkösaneerattaisiin täysin, ulkoa tulevalle säteilylle emme mahda mitään, kun linkkitorni kököttää ihan ikkunan takana.

Eilen pääsin kokeilemaan oloa siskolikan kotona, joka liikuskelee vielä muutaman viikon pyörätuolilla. Heidän pihallaan olo oli autuas. Päänsärky ja rintakipu loppui ja viimeisimpänä ilmaantunut ihon aristus ja polttelukin lakkasi.

Tästä unelmieni talosta ja puutarhasta luopuminen tuntuu niin vaikealta, että jätän sen surun käsittelemisen hamaan tulevaisuuteen. Nyt täytyy vaan yrittää selvittää eteen tulevat käytännön ongelmat yksi kerrallaan (jos sopiva uusi koti löytyy ja saamme tämän myytyä, millä edes kykenen pakkaamaan ja muuttamaan tässä kunnossa??!!).

Toivottavasti teillä menee paremmin.

Lisää näitä, kiitos!

Eilen käytiin paikallisen kylpylähotellilla katsomassa Marita Södergårdin näyttelyä. Ihania iloisia tauluja taas.

Työt oli aseteltu aulaan katsottavaksi. Yhtäkkiä, eräässä portaikossa, tuli niin huono olo, että jalat pettivät alta ja piti napata kaksin käsin kaiteesta kiinni. Aviomies sitten muutaman metrin päästä bongasi kyltin, jossa luki, että aulassa toimii langaton verkko. Itse huomasin pariskunnan penkillä parhaillaan näppäilevän kännyköitään ja telkkarikin siellä pauhasi katon rajassa.

Koko edellisen päivän olin surrut sitä, että mahdollisuuteni pitää yhteyttä ystäviin kapenee tämän vaivan myötä entisestään. Nyt tajusin, että (mahdollinen) sähköallergia rajoittaa myös kykyäni liikkua ihmisten ilmoilla. Eihän se käy laatuun, että rupean noin vain hoippumaan ja kaatuilemaan julkisilla paikoilla heti, jos joku vieressä aukaisee puhelimensa.

Kävimme kuitenkin hotellin ravintolassa syömässä. Avarassa salissa oli ihanasti tilaa asettua kauas muista ruokailijoista.

Harvinaisen aktiivisen päivän kruunuksi Aviomies sai minut vielä houkutelluksi koirien kanssa mukaan metsäretkelle. Enimmän aikaa tosin istuakököttelin pilkkijakkaralla moottorikelkkareitin ja metsäautotien risteyksessä säästelemässä voimiani sillä aikaa kun Aviomies koirien kanssa vei auton sopivalle pysähdyspaikalla.

Metsässä olo hiljakseen parani. Päänsärky poistui ja sydämen rytmi tasaantui. Itsekseni tosin siinä hihittelin arvaillessani mitä mahtaisi kohdalle osunut moottorikelkkailija ajatella, jos sattuisi kohtaamaan keskellä korpea ypöyksin jakkaralla  kököttelevän, autuaasti hymyilevän akan...Ei onneksi osunut kököttelyvaiheessa, myöhemmin kyllä..

Erinomaisen mukava päivä, päässä risteilevistä ahdistavista kysymyksistä ja uuden ongelman aiheuttamasta stressistä huolimatta. Lisää näitä, kiitos.

Sähköyliherkkyys??!!

Tilanne on nyt todella paha. En pysty enää käyttämään tietsikkaa kuin muutaman minuutin kerrallaan. Hiiri polttaa kättä. Sydän sekoaa. Päänsärky tuntuu räjäyttävän aivot ja tajunnan taso laskee. Samanlaisen reaktion aiheuttaa televisio. Toistaiseksi pystyn katsomaan sitä salin perimmäisestä nurkasta. Tekstit tosin erottuvat 42 neliöisen huoneen toiselta reunalta kehnosti.

Jalat meinaavat pettää alta myös eteiskäytävässä, jossa on etäluettava sähkömittari, modeemi ja katossa säteilevä palohälytin.

Mitään en mikroaalloista sun muusta säteilystä ymmärrä. Paljon en tiedä sähköallergiastakaan, kun en oikein kykene netistä tässä voinnissa tietoa haalimaan.

Sellaiseen käsitykseen olen kuitenkin päätynyt, ettei tällaista vaivaa taitaisi kukaan lääkäri ottaa tosissaan, jos lähtisin sitä jollekin valittelemaan.

Luontaishoitojen verkko puolestaan on niin sotkuinen, ettei minun resursseillani sieltä lähdetä apua etsimään. Aikoinani olen joitain semmoisia hoitoja kokeillut. Rahaa paloi, eikä sieltä sen kummempaa apua löytynyt kuin koululääketieteenkään piiristä (sitäpaitsi, jos joku vielä kerrankin käskee minua poistattamaan suustani amalgaamipaikat, saatan vaikka puraista sitä neuvojaa - mikäli hän sattuu olemaan puraisuetäisyydellä...näin netitse neuvominen on siis suht turvallista).

Ilomielin kaikki ystävälliset neuvot nyt vastaanotan. Omat konstit kun ovat tällä hetkellä vähissä. Tuntuu, että olen tästä havainnosta edelleen shokissa. En käsitä kuinka tällaisen vaivan kanssa voi edes elää - varsinkaan tällainen ihminen, jonka pääasialliset huvit ovat jo vuosia olleet sähköisiä, eikä terveys tosiaankaan kestäisi minnekään erämaamökkiin muuttamista. 

Vielä en blogejani poista. Toivoskelen tässä jotain ihmeparantumista, mutta ellei sitä tapahdu, nämä sivut hiljenevät lopullisesti. Nyt olen jo valitettavasti joutunut vähentämään toisten blogien lukemista.

Tänne poikkeaville toivottelen kuitenkin HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ ja kauniita kevätpäiviä!

Kinttu ja keppi

Sisko putosi portaita perjantaina. Jalkaterä pyörähti lännestä itään ja sattui kovasti. Pienen paikkakunnan terveyskeskuksesta löytyi kyllä tohtori, mutta röntgen naapurikunnassa oli jo kiinni. Kepit kainalossa systeri ohjattiin kotiin odottamaan maanantaita ja tutkimuksia.

Kotona puolitoistavuotias tytär pelästyi keppejä ja sanoi alkujärkytyksestä toivuttuaan "mummu" , mummulla kun on usein mukanaan yksi kappale moisia.

Eilen kuvattiin jalka. Saman tien taksilla 80 kilometrin päähän keskussairaalaan. Ristiside poikki ja sääriluu pirstaleina. Yöllä leikattiin. Luuhun 7 naulaa.

Kotona  isovanhemmat riensivät ensihätään. Toiset hoitivat päivän ja minun vanhempani menivät "iltavuoroon". "Äiti" , hihkaisi pikkutyttö nähdessään vuorostaan mummun kepin.

Toisin kuin minä, siskoni on peruspositiivinen, eikä turhista valittele. Huumorintajukin on kohdillaan, tai sitten kipulääke aiheutti mukavia hallusinaatioita, kun tupa oli kuulemma täynnä päiväkodista karanneen skeittarin näköisiä, komeita kirurginplanttuja. 

Ainakin tässä vaiheessa, pieni kummityttöni näyttää perineen samat, ihailtavat ominaisuudet. Helppoa ei silti tule arki olemaan seuraavien viikkojen aikana pyörätuolin, keppien ja vauhdikkaan, monenlaista hoivaa tarvitsevan puolitoistavuotiaan kanssa. Onhan lapsella toki aikaansaapa isäkin, mutta hän on päivät töissä.

Tällaisissa tilanteissa, aivan erityisesti, toivoisin olevani paremmassa kunnossa, jotta voisin olla enemmän avuksi.

Jälleen kerran kävi mielessä myös se, kuinka olisi mahtanut hoitoon hakeminen pitkien etäisyyksien takaa onnistua ihmiseltä, jolla ei olisi niin hyvää tukiverkkoa kuin systerillä. Kovin alkaa nimittäin olla harva ja hapertunut tämä yhteiskunnan turvaverkko, kun kotiin lähetetään useammaksi päiväksi luu palasina..

Kuluttajapaneeleista

Pakkovieroitus tietokoneesta on tuonut mukanaan hyvääkin..Olen muun muassa joutunut sanoutumaan irti kuluttajapaneeleista, joihin on tullut ilmoittauduttua (alunperin siitä syystä, että halusin niitä asioita tutkivien muistavan, että ihmisiä on nykyään monenlaisia, eivätkä kaikki välitä ostaa sitä mitä eniten tarjotaan). 

Enimmäkseen ihan pöhköjähän ne kyselyt olivat (enkä minä kovin moneen  päässyt eriävää mielipidettäni ilmaisemaan, kun en liian vähän tienaavana ja vääriä asioita kuluttavana kelvannut vastaajaksi)

Tänään tuli sitten yksi kysely peräti vanhanaikaisena paperiversiona. Siihen vastaillessa jälleen kerran ihmettelin, kuvittelevatko niiden laatijat tosiaan, että kuluttajat vaivautuvat painamaan mieleensä tusinan verran vaikkapa eri muromerkkejä (syövätpä sellaisia tai eivät), muodostavat vankan mielipiteen eri matkanjärjestäjistä ja automerkeistä, vaikka eivät olisi kuunaan ulkomailla käyneet, eivätkä autoa omistaneet ynnä muuta, ynnä muuta.

Mainoksiakin olisi pitänyt muistaa ja osata arvioida, millaista mielikuvaa ne tuotteista luovat. Hankalaa oli, varsinkin kun pääkoppani tuntuu automaattisesti suodattavan näkymättömiin kaiken eteen tulevan mainonnan. Haen mediasta aivan jotain muuta kuin kuluttamiseen ja materiaan liittyviä juttuja...siitä huolimatta, että kuluttaminen tuntuu nykyään olevan elämisen keskiössä hyvin monin tavoin. Se näkyy selvästi lehtijutuissa, televisio-ohjelmissa ja blogeissa.

Tämänpäiväinen kysely käsitteli vaihteeksi aihepiiriä, jonka tunnen, eli terveyttä ja sairautta. Nauruntyrskähdyksiä ja huokauksia, vuorotellen,  kirvoittivat silti kysymykset, joihin olisi pitänyt osata vastata milloin mikäkin sairaus on todettu ja kuinka kauan mitäkin lääkettä on tullut käytettyä..Vähänpä on sellaisella ihmisellä mieleen painettavaa, joka moisesta lukua pitää - vaikkei olisi edes yhtä paljon kremppoja kuin meikäläisellä.

Tykkäänhän minä tavaroista. Tykkäisin varmasti elämyksistäkin, kun vaan jaksaisin niitä kuluttaa. Elämän tarkoitukseksi ja pääasialliseksi sisällöksi kuluttaminen ei mielestäni kuitenkaan riitä. Mikä sitten riittää? Siitä täytyy varmaan kirjoittaa ihan erillinen juttu.

Ei oo heleppua..

Ei oo heleppua naisihimisen elämä. Koriaa pitääs olla ja aina tukka tällingis... Ihan luvan perästä julukaasen tuan kuvan kummitytöstä teiränkin iloksenna. Isänsä oli huvitellu  piäntä nuan kiusaamalla. Onneksi flikalla on hyvä huumorintaju, vaikkei heti kuvasta hoksaasi ;)

Heleppua ei oo munkaa oloni täs konehen äärellä. Tuntuu, ku pään sisus alakaas kiahua heti, kun käännän virran masiinaan, niin jotta ei tästä mun plokkaalustani ny mitää tuu ennenku keksitähän jonkullaanen ratkaasu tähän vaivahan (oliskohan vaihtopäitä jostaki saatavis..pari muutaki paikkaa vaihtaasin mialuusti samalla).

Aurinko paistaa, mutta mun taimipottini on vankeures metristen kinosten takana, kasvihuanehes. Toki meillä kaikemmoosta jo jätskipurkiis itää, mutta pian pitääs päästä koulimahan. Melekeen joka kevät moon huhtikuus tähän aikahan kylyväny kasvimaalle persiljat ja palsternakat, kun non sellaasia, jokka tarvittoo pitkän itämisaijjan. Ny ei lupaavalta näytä. Paha on tuanne hangelle mennä siämeniä viskomahan.

Taivaalla leimuaa

Viime yönä talon yllä leimusi revontulet. Korvien välissäkin leiskahtelee edelleen heti, kun asetun tietokoneen äärelle. Aamuisin kykenen viipymään näppiksellä hetken, koska särky yltyy sietämättömäksi hitaammin, kun keho on saanut yön levätä.

Eilen yritin ajatella positiivisesti. Tuumailin, että jospa tämä onkin lahja, eikä pelkkä onnettomuus. Olenhan jo pidemmän aikaa tiennyt viettäväni liikaa aikaa netissä - liikaa siinä mielessä, ettei minulla juuri verkon ulkopuolista elämää ole ja paljon tuiki tarpeellistakin jää tekemättä.

Enpä silti kovin paljon muutakaan ole saanut tehtyä, vaikka aikaa olisi nyt ollut...mutta ehkä vähitellen. Rutiinien muuttaminen ei tapahdu käden käänteessä ja tähän koneen äärellehän minä aloin juurtua heti kun sairaslomalle jäin..hirvittävän kauan sitten.

 "Elämä on sitä, mitä meille tapahtuu sillä aikaa, kun teemme muita suunnitelmia", on joku minua viisaampi sanonut. Suunnittelen nyt kuitenkin vielä hetken, kirjoitan vaikka ihan lapulle, mitä toivoisin tänään jaksavani puuhailla. Jospa edes osa niistä lyhyen tähtäimen suunnitelmista muuttuisi sillä tavoin ihka oikeaksi elämäksi.

Hoitoon valmis!?!

Nolottaa kirjoittaakin tällaista. En haluaisi nimittäin uskoa itsekään...Enkä tosiaankaan tiedä, mistä uskaltaisin lähteä hakemaan apua. Todennäköisesti en mistään. Umpihulluahan tämä on. Ei kukaan täysjärkinen lääkäri edes uskoisi..eikä ainakaan osaisi auttaa. Passittaisivat todennäköisesti suljetulle osastolle. 

No, kerron nyt kuitenkin teille, sillä pahimmillaan tämä tarkoittaa blogiharrastuksen loppua..

Siltä varalta, että joku on kokenut edes jotain samankaltaista tässä lyhyesti koko stoori: pari vuotta sitten tietokoneen hiiri alkoi aiheuttaa pistelyä kämmenessäni. Sitten alkoi turvota sormet ja lopulta ylimmät nivelet painuivat koukkuun. Tutkittiin. Ei löytynyt selitystä. Oireet lievittyvät vain pysyttelemällä kaukana tietokoneesta.

Kuukausi sitten aloin potea jatkuvaa päänsärkyä. Aluksi arvailin syyksi niskavaivoja. Silmäsäryn ja valonarkuuden pistin migreeninpoikasen tiliin. Viikko sitten aloin testata pahinta pelkoani. Avasin tietokoneen vain tunniksi pari kertaa päivässä. Päänsärky (ja sydämen rytmihäiriöt) alkoivat jo muutaman minuutin tietokoneen äärellä oleilun jälkeen ja helpottivat noin tunnin kuluttua koneen sulkemisesta.

En haluaisi uskoa, että tämmöinen on edes mahdollista... ja jos on, niin miksi ihmeessä mokoma vaiva pitää meikäläiseen iskeä. Iloja ja aktiviteetteja kun elämässä ei enää ole kovin paljon jäljellä. En tiedä, mitä teen, jos en enää voi käyttää konetta.

Sitäpaitsi mistä tämmöinen voi johtua? Sähköallergian olemassaolosta kun en ole vielä ihan vakuuttunut. Tietääkseni sitä ei ainakaan ole tutkimuksilla todistettu..

Nyt särkee jo niin kovasti, että tuntuu kuin pää kohta räjähtäisi. Pakko pistää ruutu pimeäksi.

Valoisampia aikoja odotellessa hyvää kevättä kaikille!

Ilonpilaaja

Jassoo. Tänään on sitten se kolmas, virallinen  naisten lahjomispäivä. Voisi kuvitella, että saan jotain perverssiä tyydytystä tästä ilmapiirin latistamisesta, mutta en aikakaan tunnusta.

Vähän silti ärsyttää tämä innokas heittäytymisemme kaupallisen riehan pauloihin aina, kun pienintäkin syynpoikasta ilmaantuu (ja vaikkei ilmaantuisikaan). Erityisesti naisten lahjominen niin äitienpäivänä, ystävänpäivänä kuin naistenpäivänäkin tuntuu olevan normi. Miesten lahjominen ei kauppiaiden ponnisteluista huolimatta näytä ottaneen samanlaista tuulta alleen. 

Suomessahan naistenpäivän vietto on varsin nuori perinne. Enemmän kuin Venäjällä vuodesta 1913 vietettyyn naistenpäivään, sen juuret juontavat meillä YK:n naisten oikeuksien vuoteen 1975. Olihan sen alkuperäinen nimikin ”Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”. Jotenkin  tasa-arvo ja kaltoin kohdeltujen naisten oikeudet tuppaavat vaan jäämään taka-alalle, kun tästä(kin) päivästä leivotaan jonkinlaista yleistä ja yhtäläistä feminiinien hemmottelupäivää.

Itse en tosiaankaan näe mitään onnittelemista siinä, että olen sattunut syntymään kahden x-kromosomin kantajana. Ymmärrän syntymäpäivät, joululahjomiset, jopa nimipäivät ja hääpäivät (joita meillä ei ole koskaan vietetty), mutta en sitä, että toista sukupuolta kuuluisi hemmotella yhtenä päivänä vuodessa (siksikö, että he jaksaisivat hemmotella miehiään ne kaikki muut päivät vuodessa?).

Maailmassa edelleen tytöt ja pojat ovat eriarvoisessa asemassa jo ennen syntymäänsä. Tyttöjä ja naisia tapetaan, myydään, välineellistetään ja pahoinpidellään sukupuolensa vuoksi monissa maissa. Tasa-arvosta ollaan edelleen kaukana myös meillä niin arjessa kuin virallisten tunnuslukujen valossa, eikä tämänhetkinen mennyttä maailmaa ihannoiva, uusoikeistolainen ajattelu, sitä edistä.

Lahjat ja hemmottelu lienee tervetullutta itsekullekin silloin tällöin. Irvokasta on mielestäni tämä tärkeän asian vesittäminen yhdeksi kukittelu-kakuttelupäiväksi muiden joukossa.

Niillon tassutkin

 Nymmä ne sain. Tai no, en vasiten saanu. Kyllä ne tartti ostaa..ja tolokullisempiaki raharreikiä olis ollu, kun pitääs lujaa remonttiaki teherä. Moon kumminki nuata kolome vuatta jaakannu. Ku lankomiäs toissailtana laittoo sähköpostia, notta nyt olis viheriät chippenraalit myyynnis aiva tuas nurkan takana, emmä voinu muuta ku riahaantua.

Aviomiäs ne kaverinsa kans kiltisti kävi hakemas. Ku molin saanu ne paikoollensa tuli kiirus ottaa potrettia ennenku piti tällätä trasua päälle, jottei elikot niitä karvaa ja kraaputa.

Vanahathan ne on, muttemmä 150 vuaren ikääsehen tupahan oikee moternia tahtoosikkaa. Enkä mä muutenkaa tykkää mistää nykyaikaasesta ja kulumikkaasta, retrosta ny puhumattakaan. Siitä kauhiasta oranssin ja ruskian kukertavasta seittemänkymmentäluvusta ku jo kerran selevittihin, en varmana enää roikota ikkunoohini mitää hevosenpään kokoosia kukkakuvioota.

No, kukin tavallansa. Kotonansa saa olla niin päin ku tykkää ja minoon ny näin päin: aiva onnesta mykkyrällä nuaren uusien kalujeni kans. Niillon kuulkaa tassukki!

Inhimillinen tekijä

Tänään oli Inhimillisessä tekijässä puheenaiheena CFS eli (latteasti ilmaistuna) krooninen väsymysoireyhtymä. Yhtenä haastateltavana oli Haaviston Maija, jonka blogiin löytyy linkki tuosta sivupalkista...ja jonka kirja "Hankala potilas vai hankala sairaus" sattuu juuri olemaan minulla kesken.

Kyseisestä sairaudesta en ole paljon tiennyt ennen Maijan blogiin törmäämistä. Kovin tutuilta kuulostavat kuitenkin oireet.  Ehkä osittain siitä syystä huomasin kesken, sinänsä valoisaa, ohjelmaa itkeväni kuin vesiputous.

Itsellänihän krooninen kuumeilu, epämääräiset vatsavaivat ja käsittämätön uupumus alkoivat jo hieman yli parikymppisenä pitkäaikaisen stressin ja tulehduskierteen jälkeen. Suurin osa elämää on siis kulunut jatkuvasti lisääntyviä vaivoja vastaan taistellessa..sillä taudeilla on ikävä tapaa tuoda mukana kavereitaan..

Tuota ohjelmaa katsoessa nousi yllättäen mieleen kysymys, jota en ole halunnut  ajatella. Jossittelu ja jälkiviisaus on nimittäin suurta ajanhukkaa, joka pahimmassa tapauksessa kasvattaa katkeruutta tai hukuttaa jossittelijan itsesääliin.

Huomasin kuitenkin pohtivani, olisiko minäkuvani ja sen myötä ehkä koko elämäni muodostunut toisenlaiseksi, jos olisin kohdannut enemmän ohjelmassa haastatellun kaltaisia lääkäreitä ja vähemmän niitä, jotka pyrkivät ratkaisemaan ratkaisemattoman ongelman psykologisoimalla ja patologisoimalla (suomeksi sanottuna leimaamalla fyysisiä oireita valittavan potilaan korvien välistä vinksahtaneeksi)

Olenhan minä ollut vakavasti masentunut jo pitkään, mutta ennen masennuksen puhkeamista oli takana toistakymmentä vuotta kipua, jaksamattomuutta, sairaalakierrettä, unelmien murenemista ja oireiden vähättelyä.

No, joka tapauksessa ohjelma oli hyvä. Kannattaa katsoa vaikka Ylen Areenasta...Melko pian minäkin nokkani niistin, lakkasin säälimästä itseäni ja olin kiitollinen siitä, että tuollaisistakin aiheista ohjelmia tehdään. Antaa perspektiiviä nähdä ja kuulla, ettei ole ainoa, jolla ei elämä ole mennyt niin kuin Strömsössä..

"Tämä ei ole tästä elämästä"..

"Tämä ei ole tästä elämästä", toteaa islantilaisen elintarvikefirman edustaja kuultuaan, ettei heidän yrityksensä valmistamasta lihapiirakasta löytynyt testeissä lihaa lainkaan. Linkin takaa löytyvää lehtijuttua lukiessa purskahdin raikuvaan nauruun.

Eihän omavalvonnan pettäminen ja asiakkaiden tahallinen tai tahaton harhaanjohtaminen sinänsä mikään naurunaihe ole. Enemmän riemastutti tuo lainattu kommentti, sillä se jos mikään on virhepäätelmä. Nimenomaan arvaamattomuus, ennustamattomuus, asioiden lipsahtaminen väärille laduille, on tyypillistä tälle elämälle. 

Kaikki vinksahdukset eivät johdu edes pahuudesta, ahneudesta tai piittaamattomuudesta. Asioita vaan tapahtuu. Siksi mitään ei pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä. Joitakin ajatus ahdistaa. Onhan se tietenkin raskasta, jos tulee tunne, että kaikki täytyy aina varmistaa, eikä mihinkään voi luottaa.

Omalta kohdaltani olen ratkaissut asian niin, että "tärkeät asiat hoidetaan. Muutoin ollaan kuin Ellun kanat", eli hyväksyn epävarmuuden, joskus suorastaan otan sen avosylin vastaan kaikkine mahdollisuuksineen. 

Optimisti en ole, mutta en suostu pessimismiinkään. Kaikkea voi sattua, eivätkä ikävältä tuntuvat tapahtumat ole Jumalan kosto tai osa universumin salaliittoa meikäläistä vastaan. Arvaamattomuus nyt vaan kuuluu elämän olemukseen - ainakin ihmisen näkökulmasta katsottuna. Moniin asioihin voi vaikuttaa, muttei läheskään niin paljoon kuin haluaisimme uskoa.

                               -----------------------------------------------------------------

Äsken kävin lisäämässä vaikeakulkuisimpaan ruokintapisteeseemme tirpoille ruokaa. Kieli keskellä suuta kahlasin syvässä hangessa. Sovittelin kenkäni tarkasti vanhoihin saappaanpainaumiin, jotten kaatuisi upottavassa lumessa. Telineelle ja takaisin  selvisin, ihme kyllä, pystyasennossa. Eteisessä huimaus  pääsi yllättämään ja mössähdin suorilta jaloilta pepulleni Aviomiehen uusien talvisaappaiden päälle. Kun elopainoa on päässyt kertymään enemmän kuin lääkäri määrää, aloin heti kuvitella, kuinka miehen kenkien varret olivat persukseni alla painuneet haitarille. Mielikuva nauratti niin hervottomasti, etten päässyt enää ylös ja se nauratti kahta kauheammin.

Juuri, kun siinä ähersin, yritin pungertautua tolpilleni ja nauraahekotin hillittömästi, ovikello soi...ja tietysti siellä piti tällä kertaa olla se komein postipoika.. "Tämä ei ole tästä elämästä", lainasin mielessäni äsken lukemaani juttua, vaikka onhan se..

Heikkous

Viime päivinä olen (taas) pohdiskellut blogien kirjoittamisen mielekkyyttä omalla kohdallani. Jo pitkään olen ollut astia, josta ei paljon ole ammennettavaa, kun uudelleen täyttyminen tapahtuu niin hitaasti ja tihkumalla.

Toisista ihmisistä, tapahtumista ja muiden ajatuksistahan itse ainakin saan ajatusteni siemenet ja kimmokkeen kirjoittaa. Oma luovuus on nyt melko vähissä, puhumattakaan ajattelukyvystä ja energiasta, joilla tekstiä tuottaa.

Toinen toistaan nasevammin kirjoitettuja, hauskoja, syvällisiä, oivaltavia tai esteettisiä blogeja lukiessani olen viime aikoina yhä useammin miettinyt onko minulla mitään, mitä kannattaisi verkossa jakaa.

Tänään, yllättäen, nousi mieleen ystävän tekemä laulu parinkymmenen vuoden takaa. Asuimme silloin tämän saman järven päinvastaisella rannalla. Olin jo sairastunut, joutunut sanoutumaan irti silloisesta työstäni, ja melko masentunut. Aurinkoisena kevätpäivänä, auringonnousun aikaan, lähdin linja- autolla ja junalla Etelä- Suomeen laulamaan taustoja ja yhden soolon ystäväni tekeillä olevalle levylle.

Kaikista levyn kappaleista tämä teksti kosketti eniten. Enpä olisi toivonut, että siitä tulee niin totta omalla kohdallani...mutta ehkä kaikenlaisia tarvitaan..myös minun kaltaisiani heikkoja, joilla ei ole jaettavaksi sen paremmin tietoa, taitoa kuin viisauttakaan. Jos blogimaailmakin olisi täynnä vain pelkkiä kuvankauniita menestyjiä, kuinka surkeaksi itsensä tuntisivatkaan ne, jotka eivät koe yltävänsä ihannemittoihin..Sijansa siis meillä rimanalittajillakin.


Heikkous säv. & san. Jari Kekäle

Heikkous ei ole kaunista
vaan usein tosi rumaa
heikkous ei ole tehokasta,
eikä kovin osuvaa.

Heikkous ei ole hauskaa
useimmiten se masentaa.
Heikkoutta ei kukaan tahdo,
silti Jumala antaa

Heikkoutta voimaksi
evääksi toisille viedä
heikkoutta viisaudeksi,
josta vahvat, josta vahvat
eivät tiedä.

Heikkous pukee narrin vaatteet
se riisuu omista rikkaat.
heikkous testaa hienot aatteet
se särkee lahot tikkaat.

Heikkous on päälle kaatuva seinä
se musertaa mahdollisuudet
heikkous on huono jaettu käsi
se pyytää kortit uudet

Heikkoutta voimaksi...

Kerran heikkous avasi ovet
Nyt se sulkee niitä.
Kerran kaikki tekivät parhaansa
nyt ei sekään riitä

Kerran heikkous oli lähtökohta
Nyt se on päätepiste
heikkouteen ei kukaan suostu
paitsi Jumala itse

Ylellisiä aistimuksia

Aamu alkoi tänään ihanasti. Kissa oli kiivennyt tyynylle, ihan liki, ja kehräsi pehmoinen kylki poskeani vasten. Selän takaa kuului koiran tuhinaa. Aviomies oli jo ehtinyt jalkeille. Keittiöstä leijui houkutteleva kahvin tuoksu.

Illalla olin tunnustellut oloani ja havainnut hengittämisen olevan hieman helpompaa. Tänään muutos oli ilmeinen. Miten ylellistä onkaan saada happea ponnistelematta, kävellä olohuoneesta keittiöön hengästymättä ja portaat ylös pysähtymättä välillä lepäämään. Veren rauta-arvot alkavat ilmeisesti kohentua. Eläköön nokkosuute!

Onnea kokeakseen ei selvästikään tarvitse saada lottovoittoa tai Nobelin palkintoa. Joskus riittää se, että paha olo hetkeksi väistyy ja arkiset asiat luistavat. Onnellisuuden kesto onkin sitten eri juttu, mutta sitä en murehdi tänään ..

Kevään merkkejä

Kevään merkkejä alkaa näkyä meillä ensimmäisenä keittiön ikkunalla. Sinne ilmaantuu maiseman peittävä määrä purkkeja ja potteja (en vaivautunut kuvausta varten käärimään muovipusseja siististi. Energia säästetään edelleen olennaiseen).

Koska, sinänsä sopivan kookkaassa, torpassamme on vain kaksi valoisaa ikkunaa (muut ovat konkreettisesti ja vertauskuvallisesti mettään päin) taimikasvatus on lievästi haasteellista. Siksi retuutan kevääksi keittöön molemmat kenkätelineemme. Niiden hyllyistä pääsee valo läpi ja pikkutaimet pääsevät mukavasti alkuun.

Toinen yhtä varma kevään merkki on Aviomiehen viikon kestävä työreissu tässä talviloman aikana. Koirille ja minulle se tietää tuskaisia päiviä - ainakin tällaisina aikoina, kun olen huonossa kunnossa...(ja kai se on hyväksyttävä, ettei parempia ole enää tiedossa). Karvakorvat, kun ovat tottuneet useamman tunnin päivittäiseen ulkoiluun, eikä sen järjestäminen minulta onnistu. Huonosti hoidetusta viihdepuolesta ne reklamoivat niin, että epäkohta tulee emännälle varmasti selväksi.

Kolmatta kevään merkkiä lupailivat säätiedotuksessa. Väittivät, että ensi viikolla lämpötila kiipeäisi koko maassa plussan puolelle ja aurinkokin suvaitsisi näyttäytyä. En usko ennen kuin näen, mutta odotan toiveikkaasti.

Jotkut masentuvat keväisin. Minulle tämä on vuoden parasta aikaa. Ruohonleikkuu ei vielä rasita. Suunnitelmissa perennapenkit kukoistavat aina virheettöminä, eikä kirvoista ja porkkanakempeistä ole tietoakaan. Auringon lämpö hellii särkeviä jäseniä, eikä viime kesän kaltaista sadekautta tietenkään ole tulollaan..

Riippuvuudesta

Aina ei ole helppoa tietää paljonko on paljon ja milloin liika on liikaa. Ihminen voi tulla huonolla tavalla riippuvaiseksi monista sellaisistakin asioista, jotka kohtuullisesti harrastettuna ovat hyviä tai peräti välttämättömiä.

Syömishäiriöt ovat olleet jo pitkään tapetilla. Liiallisen liikunnan harrastamisen vaaroista en ole nähnyt yleisemmin puhetta, vaikka silläkin tavoin saa terveytensä ja ihmissuhteensa tietääkseni tärvättyä. Päihde- ja peliriippuvuus on tuhonnut monta elämää. Todennäköisesti myös shoppailuriippuvuus. Läheisriippuvuudesta kirjoitettiin kymmenisen vuotta sitten vino pino kirjoja. Nyt on havahduttu nettiriippuvuuden vaaroihin.

Viime päivinä on osunut näkökenttääni artikkeleita, joissa liiallinen netin käyttö on yhdistetty ainakin  ylipainon kertymiseen, fyysisen kunnon heikkenemiseen. peliriippuvaisuuden kehittymiseen ja sosiaalisten verkostojen haurastumiseen. Kaikkea kanssakäymistä kun ei voi, eikä ole hyvä, verkon kautta hoitaa.

Mistä sitten tietää olevansa haitallisella tavalla riippuvainen? Todennäköisesti monet eivät totuutta tilanteestaan pysty näkemään. Ongelman myöntämisestä, edes itselleen, kun seuraisi automaattisesti tukala kysymys: "Mitä aiot asialle tehdä?"

Itse olen pitkään puolustellut yletöntä netissä notkumista itselleni sillä, että en jaksa muutakaan. Onhan tämä sentään jossain määrin vuorovaikutteista toimintaa, eikä vaadi sen paremmin liikuntakykyä kuin ihmisiksi käyttäytymistä.

Liika on kuitenkin liikaa. Muutakin pitäisi elämässä olla, enkä taida tällä menolla mitään muuta löytää, ellen joskus vääntäydy pois tästä sohvan ja näytön välistä.

Rötkötystä

 

Viime päivinä meillä on rötkötetty, pötkötetty, podettu ja laiskoteltu. Koirat sentään pääsivät Aviomiehen kanssa viikonloppuna kahdelle useamman tunnin hiihtoretkelle. Meikäläinen on haahuillut ympäriinsä kuin nukkuneen rukous ja ihmetellyt kun hengittäminen tuntuu niin vaikealta, pyörryttää, päätä särkee ja heikottaa.

Sen verran sain netistä itse lukemalla selvyyttä labrakokeitteni tuloksiin, että ferritiini -niminen rauta-arvo ( joka meikäläisellä oli 1 kun sen pitäisi olla vähintään 6) ja kutistuneet punasolut selittävät nämä oireet. Hapenpuutteesta on konkreettisesti kysymys. Sitä vaan ei tiedä kukaan, miksi meikäläisen elimistössä ei rauta (eikä ilmeisesti monet muutkaan ravintoaineet imeydy)..eikä läski lähde, vaikka päivittäinen kalorimääräni harvoin ylittää 1200.

Tänään on pitkästä aikaa vähän parempi päivä. Koko aamun hoitelin rästiin jääneitä kotitöitä. Nyt kerään blogien äärellä voimia vaativimpaan koitokseen, eli räjähdysmäisesti kasvaneen villakoirapopulaation kesyttämiseen. Tähän aikaan vuodesta, kun otuksilla on pahin karvanlähtö, kaikki matot, pohjaväristä riippumatta, muuttuvat parissa päivässä harmaaksi mohairiksi, ellei kukaan jaksa kävelyttää imuria.

Alimmainen kuva on otettu viisi minuuttia sitten. Nyt on imuri jo vapaana. Kokeilenpa jaksaisinko surauttaa sen käyntiin.

Vatupassiasennossa

Usmakoiralla puhkesi epilepsia. Äidin kunto huononee päivä päivältä. Muskakissallakin on flunssa. Omien laboratoriotutkimusten tuloksia soitin eilen. Kaikki muu on mennyt edelleen huonompaan suuntaan paitsi ne munuaisarvot, joista olin eniten huolissani. Mitään ei silti ilmeisesti tehdä siitä simppelistä syystä, että sijaislääkäri lähtee taas parin viikon päästä, eikä uudesta ole tietoa. 

Hengästyn jo keittiön ja olohuoneen välillä. Päivät kuluvat enimmäkseen sohvalla vatupassiasennossa. En oikeastaan enää jaksa edes ajatella avun hakemista jostain yksityiseltä lääkäriasemalta, vähintään 40 kilometrin päästä, varsinkin, kun pitäisi löytää jostain lääkäri, joka ottaisi tosissaan vähän oudommatkin vaivat. Mitään tavallista kun tästä kropasta ei tunnu löytyvän..

 Odotellaan ja katsellaan. Jos ei suurempiin muutostöihin ole paukkuja, elämä on parasta opetella ottamaan sellaisena kuin se eteen tulee..Piisku osaa jo. Se on meidän toiseksi vanhin kissamme. Täyttää kesällä 11v.

Mitä tekee, kun **tuttaa?

Olen miettinyt mitä oikeastaan on se, kun v*tuttaa. Joskus ihmistä väsyttää, itkettää, suututtaa, surettaa, ahdistaa, masentaa, harmittaa, turhauttaa (niin kuin erästä täällä nyt). Toisinaan taas riemastuttaa, naurattaa, hymyilyttää, kutittaa, kiljuttaa ja vaikka halituttaa, mutta mitä tarkoittaa, kun v*tuttaa?

Itse en sitä ilmaisua käytä. Aivan liian epämääräinen ja perustelematon käsite minulle. Kuka lie keksinyt. Ei varsinainen sanankäytön mestari ainakaan. Olisihan se näppärää, jos olisi sana, johon tehokkaasti tiivistää kaikki nuo edellä mainitut negatiivisen tunnetilan määreet. Säästyisi aikaa ja kirjaimia. Olisi se joku silti voinut keksiä jonkin muun kuin naisen ruumiinosaan viittaavan ilmaisun...Toisaalta, mitä pahaa on potuissa ja ketuissakaan. Silti tällä hetkellä tuntuu, että aika lailla potuttaa ja ketuttaa..

Molempia tarvitaan

Perinteisesti on ajateltu, että äärimaskuliininen tapa asiassa kuin asiassa on suuntautua suoraviivaisesti päämäärään (ne putkiaivot nääs). Feminiinisenä taas on pidetty matkan arvostamista yhtä paljon kuin perille pääsyä, jopa pikkuasioiden parissa näpertelyä niin, että suuret linjat unohtuvat.

Jostain syystä tuo naistutkimuksen luennoilla oppimani linjaus palasi mieleen, kun luin tämän uutisen. Siinä väitetään, että tavallisen kansalaisen ympäristöteot (esim. jätteiden lajittelu) Suomessa ovat turhaa näpertelyä maapallon tulevaisuuden kannalta, kun niitä tarkastellaan esim. Kiinan ratkaisemattomien ympäristöongelmien valossa. (Eikä yksin Kiinan, sillä kehittyneimmät maathan sinne kehittyviin maihin ovat tehtaansa siirtäneet, eikä jokaiselle valtiolle ole tuhlattavaksi omaa maapalloa. Yhdessä mennään, kun/jos mennään..)

Olennaista on huomata, että asioita voi tarkastella monesta näkökulmasta. "Turha elää, kun kumminkin kuolee" tai "En siivoa ennen kuin kaikki muutkin siivoaa" -mentaliteetti harvoin johtaa rakentavaan lopputulokseen.

Paljon pieniä tekoja yhdessä yhdessä voi vaikuttaa suuriin asioihin. Päämäärään ei päästä ottamatta askel kerrallaan. Toisaalta matkanteko saattaa tyssätä kokonaan, jos aika loppuu kesken ja elämän edellytykset ehtyvät tällä pallolla.

Jotain on pakko tehdä. Se on ilman muuta selvää. Itse kannattaisin silti niiden jokapäiväisten ympäristötekojen jatkamista. Niiden lisäksi tarvitaan kuitenkin laaja-alaisempaa ajattelua: itsekkyydestä ja kulutuskeskeisestä elämäntavasta luopumista, päättäjiin vaikuttamista ja hyvien asioiden puolesta työskentelemistä. 

Ikä

Ikä on mielenkiintoinen juttu. Siinä on vuosista kysymys vähemmän kuin arvaisikaan. Ainakin talon ja ihmisen ikä on kovin suhteellinen käsite. Almanakathan vaihtuvat, mutta paljon riippuu siitä rapiseeko rappaus, iskeekö (latva)laho ja rupeaako (ajatukset?) homehtumaan.

Erakoksi heittäydyttyäni olen entistä selvemmin kokenut sen, että ikä näkyy parhaiten katsojan silmistä. Itse tuntee iän myötä kertyvät krempat ja kilot, mutta sisäinen kokemus voi poiketa paljonkin siitä, mitä muut näkevät.

Nuorten mielestähän jo kolmeakymppiä kolkuttelevat alkavat "olla iällä" kuten Etelä-Pohjanmaalla sanotaan. Omassa tuttavapiirissäni ovat tutut tytöt ja pojat alkaneet täyttää 50v. Äiti muistaa silti vähän väliä mainita, kuinka olen vielä "niin nuori". 

Itse olen jo pitkään tuntenut itseni kahdeksankymppiseksi. Hyvin vähän aikaa olenkin elämässäni kokenut itseni juuri sen ikäiseksi kuin olen. Kaksikymppiseksi saakka olin pikkuvanha ja palautteen perusteella myös näytin vanhemmalta. Parikymppisestä vähän alle kolmikymppiseksi (sairastumiseeni saakka) minua luultiin jatkuvasti vuosiani nuoremmaksi. Sen jälkeen ikääntyminen onkin ottanut nopeasti pitkiä harppauksia.

Siinä vaiheessa, kun en teininä vielä ollut oivaltanut ominaislaatuani, luin paljon 1900-luvun alussa eläneiden taiteilijoiden elämänkertoja. Niissä "suuret taiteilijat" älysivät kuolla nuorena, ennen kuin naama pilaantui ja ura alkoi hiipua (useimmat tosin eivät ehtineet päästä työssään alkua pidemmälle ennen kuin kuolo korjasi. Mainetta ja mammonaa alkoi kertyä taiteen tuotoksista vasta perikunnalle, mutta sen tietenkin jätin huomiotta. Samoin kuin sen, että 1900-luvun alussa suomalaisten keskimääräinen elinaika oli 44 vuotta). Ulkonäkö sinänsä ei ollut tärkeää. Pääpointti tuumailuissani oli siinä , että kuvittelin tahtovani "palaa täydellä liekillä", elää voimakkaasti, tehdä paljon työtä silläkin uhalla, että palan nopeasti loppuun.

Niin vähän sitä nuorena tiesi ja ymmärsi...onneksi, sillä olisikohan rohkeus riittänyt tähän matkaan, jos jo alkupäässä olisi tiennyt, mitä on tulossa.

Tekemättä jättämisestä

Vaikka energian puute on suurin yksittäinen ongelmani, erinäisten asioiden tekemättä jättäminen tuntuu olevan häkellyttävän paljon vaikeampaa kuin tekeminen. 

On vaikeaa olla purkamatta pahaa oloaan puhumalla, kun jokin painaa mieltä (siitä huolimatta, ettei ketään kiinnosta kuunnella). On vaikeaa jättää herkut kaappiin, vaikka tiedän, etteivät ne ole minulle hyväksi. On lähes mahdotonta jättää vastaamatta avunpyyntöön, kun kohtaan tarvitsijan kasvokkain (silläkin uhalla, että siitä koituu itselle ja läheisille kohtuuttomasti vaivaa).

 Pehmeäturkkista pörrökorvaakaan ei voi jättää silittämättä, kun se käden ulottuville tulee, vaikkei lemmikkejäänkään pitäisi kohtuuttomasti hemmotella. Muuten ei ole kohta kivaa kellään..

Energian lisäksi minulta valitettavasti puuttuu roppakaupalla itsehillintää.

Virhehavaintoja

Lukeminen on enemmän arvailua ja omasta persoonasta lähtevää tulkintaa kuin uskoisikaan. Useinhan sanoista luetaan pelkkä alku ja loppu. Keskiosa arvataan, eikä välttämättä oikein. Allekkaisilta riveiltä saattavat myös lauseet ja sanat hypätä riveiltä toisille. Omat havainnot eivät siis ole läheskään luotettavin tiedon lähde.  Sen hoksasin taas kerran, kun yritin äsken puolihuolimattomasti bongata televisio-ohjelmista jotain katsottavaa.

Tuleekos teidän telkkarista tänään "50 parasta raivaria", "Hurja painonuputus"  ja peräkkäin sarjat "Luksusmuotia" ja "Kierrätysmammat"? Ei tule meidänkään. Luksusmammat ja Kierrätysmuotia taitaa tulla pikapuoliin..50 parasta ravintolaa ja Hurja painonpudotus meni jo..

Villikihara rules, Itella sucks

Hius- ja päänahkaongelmiini olen löytänyt avun yhdestä ainoasta tuotesarjasta. Valitettavasti se on minun budjettiini nähden melko hintava. Siksi hihkuinkin riemusta, kun hiljattain löysin nettikaupan, jossa se maksaa lähes puolet vähemmän kuin täkäläisessä kampaamossa.

Toissapäivänä tilasin toista kertaa. Kun palvelu kyseisessä nettikaupassa on todella nopeata, paketti lähti saman tien tulemaan ja jo seuraavana päivänä sain ilmoituksen, että se toimitetaan tiettyyn kellonaikaan kotiovelle.....vaan eipäs toimitettukaan, eikä vikaa ollut erinomaisessa, nopeasti ja ystävällisesti palvelevassa nettikaupassa, vaan minussa ja Itellassa!

Ensimmäisellä kerralla tilaus oli tullut asianmukaisesti perille, joten en sitten tilaamisen tuoksinassa tullut tarkistaneeksi automaattisesti asiakastilille ilmaantuvia osoitetietoja. Siellä oli postinumero väärin. Kaikki muu oli kyllä, paikkakunnan nimeä myöten, oikein, mutta yksi numero postinumerossa väärin ja siitä syystä sain eilen Itellalta  kännykkääni henkilökohtaisen ilmoituksen, että paketin toimitus viivästyy.

Tänään soitettiin kyseisestä nettikaupasta. Paketti oli palautettu sinne. Kaiken kukkuraksi Itella veloitti heiltä täyden maksun sekä ensimmäisestä lähetyksestä, palautuksesta että uudelleen lähettämisestä. Voi auta armias!! 

Jos Itellasta vaivaudutaan lähettämään minun puhelimeeni ilmoitus, että paketti tuodaan tiettynä aikana ja vielä toinenkin, jossa kerrotaan, että paketin tulo viivästyy, eikö samalla vaivalla, HYVÄN ASIAKASPALVELUN NIMISSÄ, voitaisi tiedustella onko postinumero mahdollisesti väärä, kun katuosoite ja paikkakunta sentään oli tiedossa (kaiken kukkuraksi lajittelukeskus ja kyseinen nettikauppa sijaitsevat tässä samassa maakunnassa).

Nettikauppias palveli paljon paremmin kuin olisi voinut edellyttää. Hän ilmoitti maksavansa ylimääräiset kulut omasta pussistaan, vaikka virhe oli selvästi minun. Itellasta minulla ei ole ollut hyvää sanottavaa enää aikoihin, eikä tämä kokemus totisesti vaikutelmaa positiivisemmaksi muuttanut. Jollain kai sen firman on tulosta tehtävä, kun pääasia on nykyään taloudellinen kannattavuus, ei yhteiskunnan kannalta tärkeiden postipalvelujen tuottaminen...Melko kyseenalaiselta ja lyhytnäköiseltä vaikuttavat silti tämmöiset konstit.

Sitku

Sitku opin ajamaan pyörällä..
Sitku pääsen kouluun..
Sitku saan mopokortin..
Sitku täytän kaheksantoista..
Sitku tapaan "sen oikean"
Sitku saan lapsen..
Sitku saan vakituisen työpaikan..
Sitku laihdun tarpeeksi..
Sitku velat on maksettu..
Sitku pääsen eläkkeelle..
Sitku on aikaa..
Sitku...kuolen.

Valtaussuunnitelmia

Aviomiehellä on oma huone, jota suureellisesti työhuoneeksikin kutsutaan. Harvoin hän siellä mitään töitä tekee, eikä juuri muutakaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sinne kunnolla mahdu.  Tavaraa on kekoina lattialla korkeimmillaan metrin kerrostumina (juuri niin kuin hänen lapsuudenkotinsa huoneessa, jonka näkeminen aiheutti minun kaltaisellenikin sottapytylle kylmiä väreitä). Vain kapea polku kulkee ovelta sen läjän luo, jonka alta löytyy kirjoituspöytä.

Minun ongelmani, näin keväisin, on taimikasvatustilan puute. Aviomiehen huoneessa olisi valoisaan ilmansuuntaan avautuva ikkuna ja ovi, jonka saisi kissatuhojen välttämiseksi tiukasti kiinni. Aviomies ei vaan ole suostunut ehdotukseeni laittaa ikkunan alle ikkunalauta. Semmoinen veisi kuulemma muutoinkin ahtaasta huoneesta liikaa tilaa (!!!) (Hyllyjä seinille tai katon rajaan ei ole saanut laittaa samasta syystä. Koko henkilökohtaisen omaisuuden säilytys sujuu ilmeisesti parhaiten lattialla. Jostain syystä huoneen haltija ei vaan koskaan meinaa löytää mitään etsimäänsä...).

Pentutoiveiden ollessa ajankohtaisia mies sai sentään siivottua lattian ja rakennettua lämpimään paikkaan pentulaatikon. Nyt, kun koiranpalleroita ei, ainakaan vähään aikaan, tule, ikkunalaudan vieressä on hmm...erittäin houkutteleva, autio tila. 

Posti toi tänään taas lisää siemeniä ja viimeistään huomenna aion aloittaa kuukausimansikoiden taimikasvatuksen. Niin ilkeään henkilökohtaisen tilan loukkaukseen en sentään ryhdy, että menisin omine lupineni pykäämään hänen huoneeseensa taimikasvatustelineen,,,en ainakaan heti...enkä ainakaan neuvottelematta..Epätoivoiset ajat vaativat kuitenkin epätoivoisia keinoja, vai miten se amerikkalainen sanonta menikään.

Liian pienet piirit

Yritin vaihtaa tunnuskuvaa sähköpostitiliini. Sormi lipsahti väärään kohtaan ja tulin vahingossa perustaneeksi Google+ -tilin (tai mikä mokoman nimi nyt lieneekään. En ymmärrä, enkä jaksa ottaa selvää). 

Keskittymiskykyä ei nykyään ole nimeksikään, enkä jaksa perehtyä minkäänlaisiin käyttöohjeisiin. Raivostuttaa erityisesti se, että monien internetpalvelujen ohjeet on saatavilla vain englannin kielellä, enkä minä niistä mitään tolkkua vieraalla kielellä saa, kun en tunne käsitteitä suomeksikaan. Sitäpaitsi nykyisten sähköisten viestimien käyttöliittymät (televisiota myöten) ovat kaltaiselleni visuaalisrajoitteiselle sekavia, levottomia ja ahdistavan täynnä ihme sälää.  Kuvakkeista en ymmärrä mitään. Vanhanaikainen dos-järjestelmä taisi olla ainoa, jonka äärellä en ahdistunut. Siinä kun oli pelkkää tekstiä.

Yritin sitten nokka harmista sikkaralla rakentaa itselleni jonkinlaisen profiilin ja vastasin niihin pariin "piireihinmerkintäkutsuun", jotka minulle on joskus (todennäköisesti vahingossa) joku lähettänyt.

Parin päivän päästä mokoma sivu heitti hävyttömän henkilökohtaisuuksiin menevän huomatuksen. Kehtasi arvella, että mahdan olla yksinäinen, kun piireissäni on niin vähän ihmisiä. Ehdotteli, että liittyisin seuraamaan ties kenen julkkiksen (ja Amerikan presidentin!!) jakamia juttuja. No, ei kiitos!

Voi, tätä nykyaikaa. Kaiken aikaa pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa. On FB:tä, Twiittiä, Netlogia, Google plussaa, blogeja, kännykät ja ties mitä muita  verkostoitumisvälineitä. Silti yksinäisyyttä valitetaan enemmän kuin koskaan.

En minä jaksa. Enhän jaksa pitää riittävästi yhteyttä edes lähimpiin sukulaisiini, jotka kuitenkin ovat minulle hyvin tärkeitä. Kummalliselta vaikuttaa myös se, että läsnäolo näyttää verkkokeskusteluissa olevan usein tärkeämpää kuin se, että on jotain rakentavaa sanottavaa...

No, tästä veneestä olen tipahtanut jo kauan ennen kuin se usein mainittu eno...

Pihalla tupruttaa lunta. Elikot olivat yöllä katkaisseet puukaktukseni. Menenpä kokeilemaan saisinko katkotut oksat kasvattamaan vesilasissa juuria.

Huonojen uutisten päivä

Tänään oli päivä, jolloin silmille hyppäsi netistä ja televisiosta kaikki huonoimmat uutiset. En käsitä, miksi on niin paljon sellaisia, jotka näyttävät ihan tahallaan pyrkivän vahingoittamaan toisia: ihmisiä, eläimiä ja luontoa.

Ymmärrän sen, että ihminen on varsin alkeellinen olento. Kasvamme ihmisiksi ympäröivän kulttuurin muovaamina. Jos ei ole kuin lusikalla annettu, kaikki eivät aikuistuttuaankaan pysty kauhalla itsestään ammentamaan.Tietynlainen pyrkyryys on mahdollisesti jopa välttämätöntä lajin säilymisen kannalta. Vähintään yhtä tarpeellinen on kuitenkin kykymme yhteistyöhön ja altruismiin.

Omassa lähipiirissäni vaikuttaa pääasiassa sellaisia ihmisiä, joiden mielestä on palkitsevampaa antaa muille kuin kahmia itselle, ilahduttavampaa hoivata kuin tulla itse hoivatuksi.Enkä halua olla minkäänlaisissa tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka käyttävät henkistä tai fyysistä väkivaltaa päämääriensä ajamiseen.

Nuorempana olin vääryyttä kohdatessani valmiimpi barrikadeille. Johtuneeko oman kehon ja mielen haurastumisesta vai siitä, että tietoa ja ymmärrystä on enemmän, mutta nyt maailman pahuus pelottaa.

Tippiä tirpoilta ja ahnehdintaa

Tänä aamuna lintujen ruokintatelineessä odotti vekkuli yllätys. Joku tintti oli kai jättänyt tippiä, kun yhdestä muovisesta kaukaloista löytyi kymmensenttinen..

Todennäköisempää tietenkin on, että kolikko on tipahtanut linnunruuan sekaan jo ennen kuin olen siemeniä sekoitusastiasta ammentanut. On kuitenkin paljon hauskempaa ajatella, että siivekkäät ovat olleet tarjoiluun tyytyväisiä. Ehkä asialla on ollut peräti maailmaa nähnyt muuttolintu, sillä Suomessa tipin jättäminen ei ole kovin yleistä.

Puukaktus pukkasi tuommoisen punaisen, uuden verson. Se on varma merkki lähestyvästä keväästä...Kuten sekin, että meikäläinen inventoi yökaudet siemenvarastojaan. 

Viime yönä, kun Nukkumatti ( se epäluotettava lurjus) huiteli taas ties missä, kaivoin 50 x 80 cm kokoisen aarrelootani framille ja ryhdyin suunnittelemaan taimien esikasvatusta. Melkoinen hamsteri olen tässäkin harrastuksessa. Maata pitäisi olla kolme kertaa enemmän, mikäli meinaisin kaikki nämä kylvää ja kasvattaa...

Eihän ahneus mitenkään puolusteltavissa ole, mutta toteanpa silti, että onneksi en ole keksinyt ryhtyä keräämään traktoreita.

Keltaista ja bling blingiä

 Keltainen ei ole ollut minun värini koskaan. Ei missään muodossa. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut katselemaan sitä, kun Aviomies on vaihtanut garderoobinsa mustasta värikkäämpään suuntaan. Ilmeisesti siedätys alkaa tuottaa tulosta, kun huusholliin on alkanut vähitellen ilmaantua muutakin saman sävyistä.

Tänään tarttui kauppareissulla mukaan keltaisia ja oransseja esikoita. Vaihdoin myös tummanpunaisen päiväpeiton kermankeltaiseen. Se on odotellut jo hyvän tovin varastossa inspiraatiota ja hetkeä, jolloin uskallan ottaa sen esille. Kun aikoinaan ostin sen huutiksesta, oli ilmoituksessa hyvin vähän informaatiota, enkä tiennyt, että se on koristeltu tuommoisin bling bling paljetein. Kissat ja koirathan ne kiskovat leikkeihinsä alta aikayksikön..No, onneksi hankintahinta ei ollut korkea.Nautitaan nyt kimalluksesta niin kauan kuin se kestää.

 Erakoitumiseni on niin totaalista, että jopa kauppareissu naapurikaupunkiin tuntuu hurjalta hulinalta ja merkkitapaukselta. Nyt kroppaa väsyttää, mutta korvien välissä olisi vielä virtaa. Johonkin hyödylliseenhän se pitäisi käyttää, mutta ei tällä kertaa imuroimiseen. Pölynimuri on nyt varattu.

Vanhenemisesta

Tänään on Aviomiehen ja meikäläisen 27. hääpäivä. Kumpikaan ei sitä muistanut (kuten tavallista) ennen kuin koneen aukaistessani bongasin päivämäärän. Tälle lukemalle en löytänyt mitään erityistä nimeä. Hopeahääpäivä meni jo ja helmihäihin on vielä aikaa.

Eilen pysähdyin telkkarin äärellä tuijottamaan hämärästi tutulta näyttävää hahmoa. Kun ruutuun ilmestyi nimi, hoksasin viimein, että sukulaispoikahan se siinä. Oli vain ehtinyt "aikuistua" viitisentoista vuotta sitten viime näkemän. Lohdullista, että se tapahtuu (useimmille) muillekin.

Vanhetessa aika kuluu nopeammin. Sen kuulevat kaikki jo nuorena. Silti se yllättää. Varsinkin, kun olen tavannut kasvokkain hyvin harvoja sukulaisia ja entisiä tuttaviani viimeisen kymmenen vuoden aikana, mieleen on piirtynyt mielikuva heistä sellaisina kuin he olivat viimeksi tavatessa. Siksi on helppoa kuvitella, että ainoat, jotka ikääntyvät, (rupsahtavat ja raihnaantuvat) löytyvät meidän vessan peilistä.

Vielä kymmenen vuotta sitten tuntui, että nautin vanhenemisesta. Se tuntui jollain tavalla vapauttavalta. Ei tarvinnut enää niin kelvata, kiirehtiä ja ponnistella. Viime aikoina olen alkanut kohdata enemmän ikääntymisen negatiivisia puolia, jotka tuntuvat olevan kaiken lisäksi sukupuolisidonnaisia. Naiset eivät vanhetessaan muutu pelkästään näkymättömiksi, vaan monien mielestä myös ärsyttäviksi ja vastenmielisiksi, epämääräiseksi mummomassaksi, joka tukkii hidastelullaan liikennevälineet ja kauppojen käytävät, kyttäävät naapureita ja valittavat kaikesta..

No, itse en tänään tämän enempää valita, vaan nautin kohtuullisen hyvästä päivästä. Äiti  kuulosti pitkästä aikaa puhelimessa pirteämmältä. Turvotus murtuneessa varpaassanikin on laskemaan päin. Nyt taidan mennä keittämään juhlan kunniaksi vahvat kahvit.

Piirileikkiä oman navan ympärillä

Pitkästytti. Avasin television. Yhdeltä kanavalta tuli ruokaohjelmaa, toiselta urheilua, kolmannelta jotain ylipainoisten ihmisten hoikaksikidutusviihdettä. Ei napannut.

Käänsin toiveikkaan katseeni blogilistalle ja aloin etsiskellä itselleni uutta luettavaa. Muotia, laihdutusta, meikkejä, kuntoilua. Haetuimmat aiheet hakusanalistassa pro ana ja seksiblogit. Justiinsa.

Talouteemme tulee hyvin vähän lehtiä. Puutarha- ja kameralehdissä ei onneksi kuntoiluvinkkejä tyrkytetä, mutta kasan päällimmäisinä lojuneista ilmaisjakelulehdistäkin bongasin heti sekä liikuntavinkkejä että laihduttajalle sopivia ruokaohjeita, aiheisiin liittyvistä mainoksista puhumattakaan.

Kaikille vähänkin psykologisia lainalaisuuksia pohtineille on tuttua se, että esimerkiksi raskaana oleva nainen alkaa bongata kaikkialla lastenvaunuja ja pyöreävatsaisia lajitovereita, uuden auton hankintaa miettivä huomaa kaikki automainokset jne.

Tämän seikan tiedostettuanikaan en usko subjektiivisen katsomistapani vääristävän sitä havaintoa, että nykypäivän ihmiset näyttävät pyörivän kiivaasti  piirileikkiä oman napansa ympärillä. Hyvä terveys,  ulkonäkö ja fyysisiä nautintoja tarjoava elämäntyyli mielletään jokaisen ihmisen kyseenalaistamattomaksi tavoitteeksi, jopa kansalaisvelvollisuudeksi ja hyveellisen elämän perustaksi. Sen ympärille on rakentunut ennennäkemätön tuotteiden ja palvelujen teollisuudenhaara.

Eiväthän ne välttämättä huonoja tavoitteita ole. Paljon haitallisempiinkin asioihin ihminen voi aikansa ja varansa tuhlata. Kyse on mielestäni lähinnä siitä, että resurssit ovat rajalliset ja muitakin kohteita olisi, joihin niitä voitaisiin jakaa. Pintaa (ulkonäköä, kuluttamista, organisaatiorakenteita, imagoa) korostettaessa on sisältö jäänyt monissa tapauksissa ohueksi. 

Tietenkin on olemassa lukemattomia tapoja tanssia polkkaa oman napansa ympärillä. Vertauskuvallisessa mielessä se onnistuu myös meiltä liikuntarajoitteisilta. Kyse onkin mielestäni arvojen kohdalleen asettamisesta, ihmiskuvasta ja kokonaisuuksien tajuamisesta.

Jos olemassa ei ole muuta kuin tämä materiaalinen todellisuus, on ymmärrettävää, että vain liha, pinta, aineellinen ja ajallinen on tärkeää. Itse uskon, että on olemassa enemmän.

Sydämellistä

Sain Herneeltä soman sydämen. Kiitos paljon! Tämä tunnustus on tarkoitus ojentaa eteenpäin viidelle blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

Yhtään en aio kurkkia, ketkä ovat sen jo saaneet (huonoina päivinä saattaa suosikkiblogeistakin jäädä jotain lukematta), vaan ojennan lämpimien ajatusten kera eteenpäin:

Häivähdykselle
Susulle
Partapapalle
Ailalle  ja
Rantakasville

, joiden blogit ovat keskenään mukavasti erilaisia ja minulle hyvin tärkeitä. Kaikkien viiden kommenteista olen saanut voimaa ja valoa synkeinä päivinä ja blogiteksteistä uutta ajateltavaa.

 (Partapappakin voi tässä kohtaa vain kiittää ja kumartaa, niin kuin kiltit pojat tapaavat. Mitään ei tarvitse tehdä, eikä kysymyksiin vastailla. Senkun ottaa kehut ja kiitokset vastaan)

Epäkunnossa

Vaihteeksi tapahtumarikas päivä. Tohtoritätiä tapaamaan piti raahustaa omin jaloin, kun Aviomies oli työmatkalla toisaalla. (Hänen viimeisintä kuvauskohdettaan kannattaa käydä kurkkaamassa I see faces -blogissa. On nimittäin aika vekkuli otos..)Matka terveyskeskukseen ei ole pitkä, mutta murtuneella varpaalla lampsiminen kävi työstä.

Epäkunnossahan tämä minun kroppani on monella tavalla. Sitä mieltä oli lääkärikin. Eri asia on pystytäänkö mitään korjaamaan, varsinkaan kun syytä vinksallaan oleville veriarvoille ei tiedetä. No, taas tutkitaan.

Kotona ilmaantui sitten toisenlainen vikatila, kun osa huushollin sähkölaitteista yllättäen sammahti. Palanut sulake on tietenkin moiseen todennäköisin syy. Ensimmäinen pulma tuli eteen siinä kohtaa, kun tajusin, että sulaketaulu on kiinteän naulakon taakse rakennettu ja niin korkealla, etten ylettynyt keittiötikkailta edes alimmalle sulakeriville.

Puolipimeässä odottelin pitkänhuiskeaa Aviomiestä ongelmaa ratkomaan, mutta ei se ollut niin yksinkertainen juttu...Apuun tarvittiin vielä sähköalan ammattilainen, lankomieskin, sillä kyse oli hankalammasta viasta kuin kärvähtäneestä sulakkeesta. Koko sähkömittari oli epäkunnossa. Kaksi liitosta sisältä oli löystynyt, eikä vikaa saatu korjattua murtamatta sähkölaitoksen sinettejä. Huomennapa onkin sitten "kiva" soitella sähköyhtiöön ja selvitellä asiaa..

..mutta on se vaan onnenpotku, että on olemassa tuttuja ja sukulaisia, jotka tulevat hätiin , kun omat konstit eivät riitä.

Kiitollisuusharjoituksia

On turhankin palkitsevaa suositella toisille päämääriä, joiden saavuttamisessa on itse onnistunut. Mielellämme uskottelemme itsellemme, että vaurastuminen, painonhallinta, opintosaavutukset tai muunlainen menestyksenä pidetty onnistuminen elämässä on puhtaasti oman ahkeruutemme ja lahjakkuutemme tulosta.

 Todellisuudessa kukaan harvoin yltää merkittäviin tavoitteisiin ilman toisten tukea (opintotukea, vertaistukea, perheen tukea, erilaisia rahalla ostettavia tuotteita ja palveluita, infrastruktuuria, yleistä ilmapiiriä jne.) Olemme niin monin eri tavoin riippuvaisia toisista (ja heidän työnsä tuotoksista), että pidämme heitä/niitä itsestäänselvyytenä, emmekä huomaa olla kiitollisia. Saatammepa, päinvastoin, valittaa ja jopa syyttää muita (yhteiskuntaa, vanhempiamme, mediaa tms.) tuen ja edellytysten puutteesta.

Saavutetut edut alkavat liian pian tuntua asiaankuuluvilta. Aina löytyy epäkohtia ja jotain uutta haluttavaa. Se, mikä itselle on helppoa, ei välttämättä ole sitä toiselle ja päinvastoin. Ylenkatse, väheksyminen ja syyttely harvoin edistää mitään. Toisen erityislaadun kunnioittaminen ja rohkaiseminen toimii paremmin.

Surkuhupaisa on myös se psykologisten tutkimusten johtopäätös, että hyvän itsetunnon omaavat selittävät onnistumisiaan helpommin omilla ansioillaan ja syyttävät epäonnistumisista ympäristöä. Huonolla itsetunnolla varustetut puolestaan epäilevät omaa osuuttaan saavutuksissaan silloinkin, kun ansiot ovat kiistattomat.

Yksi meikäläisen persoonan lukuisista paradokseista on se, että samaan aikaan, kun kiitollisuus on minulle helppoa, toisaalle kiskoo taipumus kriittisyyteen ja halu nähdä  aina pintaa syvemmälle..

Ihanteellista olisi tietenkin pitää yllä yhtä aikaa kriittistä tarkastelutapaa ja muistaa kiitollisuus. Tänään taidan kuitenkin keskittyä kiitollisuuteen. Onhan sekin yhdenlaista (itse)kriittisyyttä, että unohtaa vaihteeksi epäkohdat ja katsoo uusin silmin (kiitollisuuden värittämin silmälasein) kaikkea sitä, mitä tavallisesti pitää itsestäänselvyytenä.

Pesukone toimii. Takka lämmittää. Rakkaimmat ovat elossa. Käden ulottuvilla on monta pehmoista rapsuteltavaa. Kaapista löytyy syötävää. Kipu on jotakuinkin siedettävällä tasolla...Joka tapauksessa kaikki tämä joskus loppuu. Sitä ei ehkä kannata odotella toimettomana, kun voi yrittää elää joka hetken parhaansa mukaan.

Henkinen halvaus ja rottinkipallot

Henkinen halvaus on tällä kertaa edennyt ylhäältä alaspäin. Masennus alkoi joulun alla vyöryä kuin jähmettävä laava korvien välistä varpaisiin. Tappelin vastaan tekemällä suunnitelmia ja jonkin verran jopa konkreettisia tekoja. Jäin toiseksi. Nyt jaksan enää hädin tuskin hengittää.

Keskiviikkona olen menossa lääkäriin. Ihan fyysisten vaivojen vuoksi. Sen verran sentään tajuan, ettei masennuksesta kannattaisi mainita mitään. Jos sen sanon ääneen, jäävät muut vaivani väistämättä vaille huomiota - varsinkin kun vastaanottava lääkäri on taas uusi sijainen. Aikaahan yritin varata jo marraskuussa. Nyt vasta sen sain. Ehkä tilanne ei olisi päässyt näin pahaksi, jos apua akuutteihin kremppoihin olisi ollut saatavilla ajoissa..

Joulun alla, siivoillessa, hoksasin kaapin päällä nuo rottinkipallot. Niitä oli lasikulhossa, pölyä keräämässä, vähintään kymmenen. Tulivat meille jonkun tarpeellisemman tavaran mukana huutiksesta. Sieviä, mutta hankalasti sijoitettavia kapistuksia. Mihinkään kissojen ulottuville en voi niitä asetella, sillä alta aikayksikön ne haettaisiin leluiksi ja koirat silppuaisivat ne tuhannen päreiksi lattialle. Kaikenmoista turhaa sälää sitä tuleekin hankittua. Keksitkö sinä, mitä tuommoisilla voisi tehdä?

Epäsosiaalisuuden ylistys

Aviomies on löytänyt facebookin ilot. Työvelvoitteista kimmokkeen saanut naamakirjaan liittyminen on, ainakin näin alkuhuumassa, riistäytymässä näpeistä, kun mies istuu kaiken vapaa-aikansa koneella villi virne naamalla.

Itselläni on meneillään pahin masennuskausi naismuistiin (ainahan kimpussa oleva vaiva tuntuu pahimmalta. Viimeistään sitten se alkaa tuntua siedettävältä, kun uusi riesa iskee).

Olen pahoittanut erään läheiseni mielen ja eilisestä saakka miettinyt, olisiko parempi valehdella, ettei tarkoittanut sitä, mitä sanoi ja pyytää anteeksi, vai kestää avautumisensa seuraukset ja odottaa, että toisen loukkaantumisen tunne (mahdollisesti) joskus hälvenee. 

Molemmat tapahtumat lähipiirissäni ovat taas muistuttaneet siitä, miksi näissä olosuhteissa on ihan hyvä ratkaisu pysytellä maailmalta piilossa ja rajoittaa kaikki kanssakäyminen kaksijalkaisten kanssa minimiin. 

Kaksijalkaiset ovat arvaamattomia, vaativia ja vaikeita, enkä ole alkuunkaan varma siitä, että panostus ihmissuhteisiin sittenkään maksaisi (puhun nyt vaan itsestäni) vaivaa. Hyvää toisille ihmisille voi yrittää tehdä kauempaakin, eikä minusta tässä kunnossa ole kovin vaativiin kontakteihin. 

Nelijalkaiset ovat paljon helpompia. Ne eivät jaksa kantaa loputtomasti kaunaa (paitsi Villiminttukissa, joka on katkeroitumaan päin johtuen Muskan pomotteluyrityksistä). Koirat eivät vatvo asioita, eivätkä kissat tahallaan loukkaa toisia (paitsi se Muskaryökäle, joka pönkittää egoaan kiusaamalla muita tyttökissoja)..

Jatkan siis eristäytymistäni ja yritän olla tästä valinnanvapaudestani kiitollinen.

Aurinko pyrkii esiin pilvipeiton takaa. Enää...hmmm..kolme kuukautta kevääseen..

Epätäydellistä

Eteen osui pitkästä aikaa, omasta mielestäni erinomainen, kansantajuinen lehtijuttu pitkäaikaisesta elämänkumppanistani, fibromyalgiasta. Poden kuulemma (reumatologin mukaan) melko pahansisuista versiota tästä taudista.Kun lisäriesana on jokunen muukin kremppa, toisinaan herää kysymys onko tällainen elämä elämisen arvoista (jatkuvaa kipua, riittämättömyyden tunnetta, häpeää ja uupumusta, eikä toivoa paranemisesta).

Toisaalta, millainen elämä sitten on elämisen arvoista? Eikö tämän ajallisen elämän olemukseen kuulu juuri se, ettei mikään (eikä kukaan) ole täydellinen? Joskus harvoin saattaa törmätä ihmiseen, joka ei näe itsessään lainkaan puutteita. Yleensä toiset näkevätkin niitä sitten senkin edestä..

Haaste

Partapappa "velvoitti" bloginsa lukijoista ainakin kissanomistajat vastaamaan tämmöisiin kysymyksiin. Jos minä nyt sitten tottelevaisuuden puuskassa teen juuri niin. Vastaa sinäkin, jos huvittaa, vaikkei olisi kissaakaan ;)

1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?
Yritän välttää haaveilemista. Olen nykyään niin huono kestämään pettymyksiä. Viimeksi lipsahti haaveen  puolelle, kun toivoin koiranpentuja viime vuoden lopulla. Ei tullut. En ole toipunut siitä vieläkään.

2. Millainen oli vuosi 2012?
Kelju. Kesäkin yhtä mutavelliä.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen?
En kumpaakaan. Aviomiehen elämänrytmistä johtuen olen ajautunut yöihmiseksi.

4. Minne haluaisit matkustaa nyt?
Ajan ja paikan tuolle puolen. Jos olisin terve, niin Irlantiin.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit?
Olen toiminut aina parhaan tietoni ja viisauteni mukaan. Jossittelu ja jälkiviisaus on silloin aika turhaa.

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?
Aviomies tekee aina hyvää ruokaa. Tällä hetkellä tykkään kovasti hänen valmistamastaan kukkakaali-parsakaali-feta-kirsikkatomaatti paistoksesta.

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?
Terveenä, aktiivisena, jotain hyödyllistä ja mielekästä puuhaillen.

8. Elämäsi eläin?
Kaikki kiltit karvatit.

9. Sielunmaisemasi?
Pohjanmaan lakeus.

10. Tärkein esine kotonasi?
Kuulostaa kamalalta, mutta nykyään tietokone. Lähes kaikki sosiaaliset suhteeni toimivat sen kautta.

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Todennäköisesti enemmän elän syödäkseni. Eipä minulla tässä muutakaan.

Kylmää ja pimeää

Täydellinen lamaannus. Superdepis ja syvä uupumus. Pääkopassa olo kuin joku olisi kaatanut sinne sementtiä. Kivutkin haalenevat tämmöisessä olotilassa jonnekin taustalle. Siitä voisi olla kiitollinen, mikäli tässä tilassa kykenisi jotain tuntemaan. Kylmää, mustaa, jähmeää hiljaisuutta koko olemus täynnä. Voimaton itku luomien takana. Huuto suljettuna jonnekin syvälle, kuilun pohjaan.

Posti toi perjantaina uusia puutarhakirjoja. Niitä tänään selailin ja yritin olla katsomatta ikkunasta ulos. Ällöttävää, kylmää, valkoista höttöä kaikkialla.

Naapurin kissa kökötti lintulaudan alla, kun lähdin hakemaan puita. Selitin sille, ettei meillä lintuja syödä vaan ruokitaan ja niin se tassutteli seurakseni tontin toiselle reunalle, entiseen kanalaan, puunhakuun. Höpötti kissankielellä jotain koko matkan ja minä kumarruin sitä aina välillä silittämään. Fiksu kissa muisti heti, että vielä puoli vuotta sitten ulkorakennuksessa asui lammas ja viimeinen kana. Kävi kurkkaamassa häkkiin ja karsinaan. Nyt ei ollut enää ketään. Lammaskin kuoli kesällä vanhuuteen.

Kaikki hauska tapahtuu jossain muualla

Suvaitsihan se taivaallinen valoilmiö tänäänkin näyttäytyä. Valoisia tunteja on silti päivässä edelleen valitettavan vähän ja meikäläisen pään sisällä vielä vähemmän. Väsyn hurjan nopeasti ja väsyessäni muutun entistäkin masentuneemmaksi ja ärtyisämmäksi (ämmäksi).

Jouluvalot keräilin pois jo muutama päivä sitten, mutta niin synkältä näytti ympäristö ilman kynttelikköjä ja ulkovaloja, että tänään virittelin edes parit koristevalot pimeää huushollia piristämään.

Plääh. Miksi kaikki hauska tapahtuu aina jossain muualla?