Liian pienet piirit

Yritin vaihtaa tunnuskuvaa sähköpostitiliini. Sormi lipsahti väärään kohtaan ja tulin vahingossa perustaneeksi Google+ -tilin (tai mikä mokoman nimi nyt lieneekään. En ymmärrä, enkä jaksa ottaa selvää). 

Keskittymiskykyä ei nykyään ole nimeksikään, enkä jaksa perehtyä minkäänlaisiin käyttöohjeisiin. Raivostuttaa erityisesti se, että monien internetpalvelujen ohjeet on saatavilla vain englannin kielellä, enkä minä niistä mitään tolkkua vieraalla kielellä saa, kun en tunne käsitteitä suomeksikaan. Sitäpaitsi nykyisten sähköisten viestimien käyttöliittymät (televisiota myöten) ovat kaltaiselleni visuaalisrajoitteiselle sekavia, levottomia ja ahdistavan täynnä ihme sälää.  Kuvakkeista en ymmärrä mitään. Vanhanaikainen dos-järjestelmä taisi olla ainoa, jonka äärellä en ahdistunut. Siinä kun oli pelkkää tekstiä.

Yritin sitten nokka harmista sikkaralla rakentaa itselleni jonkinlaisen profiilin ja vastasin niihin pariin "piireihinmerkintäkutsuun", jotka minulle on joskus (todennäköisesti vahingossa) joku lähettänyt.

Parin päivän päästä mokoma sivu heitti hävyttömän henkilökohtaisuuksiin menevän huomatuksen. Kehtasi arvella, että mahdan olla yksinäinen, kun piireissäni on niin vähän ihmisiä. Ehdotteli, että liittyisin seuraamaan ties kenen julkkiksen (ja Amerikan presidentin!!) jakamia juttuja. No, ei kiitos!

Voi, tätä nykyaikaa. Kaiken aikaa pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa. On FB:tä, Twiittiä, Netlogia, Google plussaa, blogeja, kännykät ja ties mitä muita  verkostoitumisvälineitä. Silti yksinäisyyttä valitetaan enemmän kuin koskaan.

En minä jaksa. Enhän jaksa pitää riittävästi yhteyttä edes lähimpiin sukulaisiini, jotka kuitenkin ovat minulle hyvin tärkeitä. Kummalliselta vaikuttaa myös se, että läsnäolo näyttää verkkokeskusteluissa olevan usein tärkeämpää kuin se, että on jotain rakentavaa sanottavaa...

No, tästä veneestä olen tipahtanut jo kauan ennen kuin se usein mainittu eno...

Pihalla tupruttaa lunta. Elikot olivat yöllä katkaisseet puukaktukseni. Menenpä kokeilemaan saisinko katkotut oksat kasvattamaan vesilasissa juuria.

Hobitti ja yöllisiä ajatuksia

Eilen käytiin Aviomiehen ja Ystävättären kanssa katsomassa Hobitti. Melkoisesti oli käsikirjoittaja ottanut vapauksia tarinan juonen suhteen. Olen lukenut kirjan molemmat suomenkieliset käännökset useampaan kertaan, mutta vähän väliä jouduin elokuvaa katsoessa ihmettelemään, mikäs tämä juttu nyt olikaan..

3d-tekniikka on toki huikeata katsottavaa ja näyttelijäsuoritukset miellyttivät. Jotain kertonee silti ohjaajan ja meikäläisen intressien kohtaamisesta se, että nukahdin hetkeksi kesken leffan pisintä rymistelykohtausta..eikä syy totisesti ollut elokuvateatterin penkkien ylenpalttisessa mukavuudessa (itse asiassa selkää särkee kuin tulessa sen kolmen tunnin istuskelusession jäljiltä).

Terveyskeskukseenkin soitin. Tulehdusarvoa lukuun ottamatta kaikki tutkitut arvot olivat pielessä (kaikki tulehdukset eivät näy serpissä). Kummastuttaa vaan tämäkin, että luurin päässä hoitaja posotti tulemaan numeroita aivan kuin minun olisi itse pitänyt tietää, mikä on minkäkin tuloksen raja-arvo ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Diabetesta ne nyt kai epäilevät munuaisvaivojeni syyksi, kun sokerikin on koholla (entuudestaan kuitenkin tiedän, että pitkäaikainen tulehdus nostaa sokeriarvoja). Pitäisi kuulemma tilata aika diabeteshoitajalle jatkotoimenpiteisiin. Loppukaneetiksi hoitaja muisti  narista vakiovirtensä: "En sitten tiedä koska sinne saa aikoja.."

Yöllä kävelin koiran kanssa läheisen koulun pihaan ja seisoin pitkään pimeässä katselemassa ikkunoista loistavia jouluvaloja. Katuvalot oli jo sammutettu, kuten useimmiten siihen aikaan, kun Seitakoiraa iltapissalle lähden viemään. Mielen täytti hiljainen kiitollisuus menneestä - myös siitä, että sain hetken olla osallisena uutta elämää täynnä kuhisevien koululaisten maailmassa.. ja monessa muussa seikkailussa.

Yöllä on helppoa tehdä suunnitelmia. Ylipäätään suunnitteleminen on hauskaa silloin, kun meinaamisiaan ei tarvitse ryhtyä toteuttamaan. Minäkin ajattelin , että nyt voisi viimein olla aika kypsä kaikkien koulupapereiden läpikäymiseen. Olen säästänyt opetusmateriaalejani, niitä satojen työtuntien tuloksia, osittain siksi, että olen salaa toivonut vielä joskus tarvitsevani niitä, osittain sen vuoksi, että on tuntunut niin pahalta heittää pois suurella vaivalla koottua aineistoa.

Nyt tarvitsen kuitenkin hyllytilaa muuhun. Sitäpaitsi opetusmateriaali psykologian alalla vanhenee nopeasti...Niin myös minä itse. Eiliset koetulokset vahvistivat tunteeni siitä, että tämä kroppa tosiaan on nopeassa tahdissa rapistumassa käyttökelvottomaksi. Töihin paluusta ei ole enää toivoa.

No, kahvit jaksan sentään vielä keittää ja hakea puita, jotta otusten kanssa tarjetaan. Siivotakin pitäisi, mutta se taitaa tänä jouluna jäädä haaveeksi - ja melko turhaakin se on, kun kaaos vyöryy takaisin tässä huushollissa muutamassa tunnissa..

Viikko viikon jälkeen

Viime viikolla vietettiin ajattelun viikkoa. Itselleni se selvisi vasta keskiviikkona. Ensimmäinen ajatus uutisesta oli se, että jo on aikoihin eletty, kun moista varten täytyy erillinen viikko nimetä. Milloinkahan joku keksii perustaa hengittämiselle omistetun viikon.

Meneillään oleva viikko on puolestaan mielenterveyden viikko. Sen kuulin äsken televisiouutisista. Tärkeä teema, kun mielenterveyden häiriöt ovat kovaa vauhtia kirimässä kärkipaikalle kansantautiemme listalla. 

Tuntuu vaan, että se on aihe, joka on mediassa esillä muutenkin joka ikinen päivä. Hyvähän se on, että keskustellaan, mutta jääkö se siihen? Mitä tarkoittaa käytännössä tällainen teemaviikko ja vaikuttaako se mihinkään?

Epäonnistunut idea

Epäonnistumisen päivä. Melko epäonnistunut idea minusta. Sinänsä on ihan ok korostaa sitä, että epäonnistumiset kuuluvat elämään, niistä voi oppia ja voimaantua. Näitä teemapäiviä alkaa kuitenkin olla jo niin paljon, ettei kaikkiin millään jaksa kiinnittää huomiota. Hyvätkin ideat kärsivät inflaation, jos niitä viljellään liian paljon.

Siivouslelu

Se ei tullut viikolla, jolla nettikauppa oli toimituksen luvannut. Kyselin sähköpostilla perään. Kun se viimeinkin tuli, kesti kauan ennen kuin Aviomies ehti noutaa sen postista ja vielä kauemmin, ennen kuin minä sain patistettua itseni perehtymään ulkomaankieliseen käyttöohjeeseen ja kokeilemaan vehjettä. Pelittihän se, mutta pahus vieköön, vaatii ihan samalla tavalla vaivannäköä ja inhimillistä käyttövoimaa kuin muutkin siivousvälineeni.

Jotain kieroontunutta on siinä, että meikäläinen haalii noita siivousleluja torpan täyteen, muttei kuitenkaan käytä niitä. Ehkä taustalla vaikuttaa salattu toive siitä, että ne yks kaks, ihan itsenäisesti, ottaisivat asiakseen ja pistäisivät huushollin puts plank kuntoon. Toistaiseksi sellaista ei ole sattunut.

Turhaa puhetta

Jösses, kun en pääse tästä pakkoliikkeestä eroon! Olen blogannut nyt kuusi vuotta. Aloittanut ja lopettanut lukuisia kertoja. Todennut, että yleisemmin kiinnostava sanottava loppui jo kahtena ensimmäisenä vuonna. Jotenkin vaan olen jäänyt tähän olemisen tapaan kiinni.

On niin mukavaa lukea toisten blogeja. Saada kurkistaa jonkun kokemusmaailmaan, ajatuksiin, tunteisiin ja elämyksiin. Olla edes sillä tavoin osallinen.

Kun elää monisairaana erakkona, paikkakunnalla, jolla ei tunne ketään, jää yhteydenpidon välineeksi muuhun ihmiskuntaan lähinnä puhelin, televisio ja internet. 

Voisihan sitä jättäytyä pelkästään lukemaan.  Niin suunnittelin tekeväni, kun lopetin viimeisimmän "jokapäiväisblogini". Olihan se tavallaan vapauttavaa, kun ei tarvinnut miettiä mitään kirjalliseen muotoon puettavaa sanottavaa, varsinkaan niinä päivinä, jolloin olo turkasen huono. Olen kuitenkin kehno kommentoimaan. Ilman omaa blogia vuorovaikutus jäi jotenkin yksisuuntaiseksi.

Ajatukset jäävät myös jotenkin irrallisiksi, hajanaisiksi ja keskeneräisiksi, ellei niitä puhu tai kirjoita jollekin. Aviomies ei paljon aikaa kotona vietä, eikä häntä jaksa minun juttuni kiinnostaa. Otukset (viisi kissaa ja kolme koiraa) kyllä kohteliaasti kuuntelevat, mutta vasta-argumenteista on vaikea saada selvää.

Niin kauan kuin puutarhassa riittää puuhaa, on Akallakin jotain tolkullista, iloa tuottavaa ajankulua. Pian tulee kuitenkin syksy ja sen jälkeen pitkä pimeä vuodenaika, meikäläiselle pelkkää kipua ja tyhjää täynnä.

Jatkan siis turhan puheen tuottamista. Suollan tyhjänpäiväistä höpinää blogosfäärin täytteeksi - lukee joku tai ei. Voinpahan ainakin täältä sivuilta käydä tarkistamassa, että juu-u, olin vielä aamulla elossa. Blogia on päivitetty silloin.