Jonkun toisen kotona

Tasan kolme vuotta sitten heräsimme tässä talossa ensimmäistä kertaa muutettuamme edellisenä päivänä lähes kolmenkymmenen asteen pakkasessa.

Tänään toi postitäti kotiinkuljetuksella paketin. Ihmettelin, kun hän ei ilmaantunut sille ovelle, jonka edustalta portaat oli lakaistu vaan rämpi hangessa ylös puhdistamattomia portaita sille toiselle ovelle, jonka lukko jämähti taannoin pysyvästi jumiin.

Kun menin vastaanottamaan laatikkoani ja ihmettelin ystävällisesti hänen lumessa kahlailuaan, hän selitti asuneensa joskus tässä talossa ja "meillä tuo toinen oli pääovi".

Rouvan mentyä hymyilin ensin hetken sille, miten meillä useimmilla tosiaan on taipumus olettaa, että kaikkien muidenkin kuuluu "pitää pääovena"  elämän valinnoissa sitä vaihtoehtoa, joka omasta mielestämme on sopivin. 

Seuraavaksi hymyilin sille, miten moni onkaan jo ehtinyt käydä kertomassa asuneensa tässä talossa joskus aiemmin. Se on tuntunut minusta ihan mukavalta varsinkin siksi, että kukaan entisistä asukkaista ei ole tätä taloa omistanut, vaan on ollut vuokralaisena. Se on tuonut kommentteihin hieman kohtuullisempaa sävyä, (vaikka hämmentävän monien puheista on silti välittynyt se irrationaalinen vivahde, joka vihjaa, että entisinä asukkaina heillä on taloon eräänlainen ikuinen kotipaikkaoikeus).

Toki 150 vuotiaan talon historiaan mahtuu paljon. Tässäkin rakennuksessa on tietääkseni asunut ainakin kymmenen perhettä ja toiminut joitakin konttoreita. Paikkakunnalle en ole näiden vuosien aikana edes alkanut kotiutua. Talo sen sijaan tuntui kodikkaalta ensi hetkestä alkaen. Se tuntui ottavan uudet asukkaat ystävällisesti ja yllättävän lämpimästi vastaan. Jos Kanttorila olisi ihminen, se olisi luultavasti ryppyinen ja hauras, mutta huumorintajuinen, elämää nähnyt ja lämminsydäminen pieni mummo.

Tuntuu ihan hyvältä olla yhtenä lenkkinä tässä pitkässä ketjussa. Vaikka tietääkseni olemme vasta talon kolmannet omistajat, aavistelen ettemme tule jäämään viimeisiksi. Jos mahdollisuus avautuisi, olisin valmis lähtemään tältä paikkakunnalta vaikka heti. Samaan aikaan tunnen olevani tässä talossa kotonani enemmän kuin missään aiemmassa asunnossani aikaisemmin ...ja niitä on ollut PALJON.

Pandoran lippaita ja pikku paviaaneja

Useamman päivän on Aviomies ollut tavallistakin vaisumpi. Melkein jo arvasin, mistä on kyse, mutta en uskaltanut puuttua asiaan. Tänä aamuna hän viimein ahdistui soittamaan ajanvaraukseen ja pääsi hammaslääkärin särkyvastaanotolle saman tien. Ei ole juurihoito hauskaa, kuvittelisin (en tosin ole joutunut koskaan kokeilemaan), mutta vielä keljumpaa on kova hammassärky. Itse olen päässyt hammaslääkäripelostani jo vuosia sitten. Aviomiestä se ammattikunta taitaa vielä kammottaa..

Samalla reissulla pääsin itse laboratoriokokeisiin ja kaksi kissoistamme eläinlääkärin vastaanotolle. Pitkäturkkisimmilla karvateillamme tuppaa pöksykarvat takkuuntumaan ja likaantumaan harjauksesta huolimatta, eikä yhteistyöhaluttoman kymmenkiloisen kissan pepun peseminen oikein meikäläisten resursseilla onnistu..

No, eläinlääkäri antoi lievät rauhoitustropit ja ajeli kisuparkojen pöksyt pois. Hassuilta, pikku paviaaneiltahan, nuo nyt näyttävät ja katselevat minua moittivasti, mutta pakko se oli hoitaa. Muskalla oli jo ihotulehdus takkujen alla.

Viimekertaisesta, karusta, kohtelusta suivaantuneena, menin laboratorioon nyt eri asenteella. Edellisellä kerralla yritin ystävällisesti jutustella ja viljellä jopa huumoria. Nyt en sanonut mitään muuta kuin nimeni ja syntymäaikani, mutta enpä joutunut sitten kuuntelemaan minkäänlaista ilkeilyäkään.

Posti toi tänään ensimmäiset joulukortit. Ne ilahduttavat. Itsekin sain omani lähtemään toissapäivänä. Joulusiivoukset eivät oikein ota edistyäkseen. Melkeinpä päinvastoin. Tuntuu, että ryhtyessäni johonkin järjestelyoperaatioon  saan aikaan moninkertaisesti enemmän sekasortoa kuin kaivattua järjestystä. Se johtunee pitkälti siitä, että kaikki kaapit ym. säilytyslokerot ovat meillä kuin Pandoran lippaita, joiden avaamista kannattaa tarkkaan harkita, ellei tahdo päästää pursuamaan valloilleen käsittämätöntä määrää epämääräistä rompetta, jolle ei ole mitään järkevää paikkaa..

Takuuaika ummessa

Ipanasta asti olen istunut kippurassa. Oli alusta millainen tahansa, aina, jos vaan tilanne on sen sallinut, olen kiskaissut vähintään toisen polven, mieluummin molemmat, sohvalle tai tuolille ja selkä pyöreänä ja kierteellä löhönnyt rankani päällä. Edes kasvanut ympärysmitta ei ole ryhtiä oikaissut. 

Nyt siitä taitaa kuitenkin tulla loppu. Selkä jo viikkojen ajan vihoitellut siihen malliin, että nyt on ilmeisesti selkäruodon osaltakin takuuaika umpeutumassa. Kintuillehan kävi samoin pari vuotta sitten.

Kaksitoistavuotiaasta olin kävellyt korkeakorkoisilla kengillä. Jalkani asento oli muotoutunut sellaiseksi, että muunlaisissa en tuntenut oloani mukavaksi. Niin vaan fibromyalgia vei voiton. Nykyään tallustelen lättäpohjaisilla saappailla ja kaappi on täynnä korkokenkiä, joita en kykene käyttämään, mutta joista en ole raaskinut vielä luopuakaan.

Ei ole vanheneminen herkkua. Kropasta hajoaa osa kerrallaan ja varaosatoimitus tökkii..

Jälkiviisaus on aivan turhaa, mutta tähän vaiheeseen tultuani olen alkanut salaa toivoa, että olisin pitänyt vähän parempaa huolta kropastani, joka sentään on koko elämän mittaiseen käyttöön tarkoitettu menopeli.

Tämänpäiväisiä oivalluksia

Ei ehkä ole viisasta valita puolisoa, joka on temperamentiltaan itsesi vastakohta. Vielä typerämpää ja turhempaa on  jäädä ongelmatilanteissa kiukuttelemaan ja murehtimaan maahan kaatunutta maitoa.

Voiman ja vastavoiman vaikutus ehkä kuljettaa kehitystä eteenpäin. Ellei energiaa voimankäyttöön ole, sopeutuminen on paras vaihtoehto. Se säästää resursseja olennaiseen ja parhaassa tapauksessa toteuttaa muutoksen toista kautta.

En ole täydellinen. En edes kohtalainen. Vertailu on vahvoja varten, niitä varten, joilla on voimia kilpailla ja pyrkiä parempaan.

Loppujen lopuksi jopa usko ja toivo jäävät kakkoseksi sille, joka on voimista suurin ja sehän on, kaikesta huolimatta, rakkaus.

Väärällä jalalla

Olipas vaihteeksi mielenkiintoinen päivä. Aamu alkoi ilman toista sukkaa. Hämärästi muistan jonkun karvakorvan pihistäneen sen jalastani, kun puolipöpperössä yritin häätää herättelemään pyrkiviä otuksia vuoteesta. 

Kun lopulta nousin kahvinkeittoon, sukka odotti sievästi keskellä eteisen mattoa. Sitä kohti suunnistaessa sain paljaalla jalalla laahustaessani naarmuisesta lattialankusta tikun varpaaseen. 

Päivä kului samoissa merkeissä. Kai se niin on, että, jos nousee niin sanotusti väärällä jalalla, voisi olla viisaampaa jäädä koko päiväksi peittojen alle.

Säästän teidät pidemmältä kertomukselta, mutta toteanpa vaan, että päivän päätteksi tuli todennettua, että aina kannattaa selvittää varauloskäynnin sijainti...mieluiten myös varasisäänkäynnin. Onneksi meidän talostamme sellainen löytyy.

Kävi nimittäin niin, että koiran kanssa yölenkille lähtiessäni painoin oven kiinni ja kuulin kuinka se klopsahti poikkeuksellisesti. Takaisin tullessa havaitsin, että siihen oli syy. Lukko oli hajonnut..tai ainakin juuttunut lujasti kiinni. 

Ovikelloa rimputtelemalla sain Aviomiehen hätiin, muttei hänkään  sitä auki saanut. Onneksi meillä tosiaan on toinenkin ovi...Siinä vaan on vielä huonokuntoisempi lukko. Parhaassa tapauksessa toinen ovi jää tässä rytäkässä pidemmäksi aikaa kiinni ja toinen auki.

No, päivä ei ainakaan ollut ihan tavanomainen, jos siitä jotain positiivista yrittää löytää.

Itteppäisyyspäivää

Itsenäisyys on/olisi äärettömän arvokas asia. Sopiihan sitä juhlia. Itse en vaan ole mikään pakko-, puku- tai pönötysjuhlien ystävä. Tässä huushollissa se on Aviomies, joka tapittaa kiinnostuneena linnanjuhlia. Meikäläinen keksii kättelyohjelman ajaksi muuta puuhaa.

 Onneksi meidän perheeseemme on osunut tälle päivälle hieman pienimuotoisempi juhlan aihe (lapsena tosin ihan oikeasti uskoin, että koko Suomi liputtaa siksi, että tänään on isäni syntymäpäivä). Sitä vietetään lähisuvun kanssa syömällä yhdessä, lahjomalla iskää hiukkasen ja nauttimalla siitä, että olemme vielä kaikki koolla.

Joka vuosi tähän aikaan muistan myös mummuani, joka oli syntynyt samana vuonna, jolloin Suomi itsenäistyi. Hänen jälkimmäinen aviomiehensä kävi läpi kaksi sotaa. Oli kuulemma jossain vaiheessa touhuun jo niin tympääntynyt, että tykistökeskityksen sattuessa ja muiden syöksyessä poteroon jatkoi rauhassa ruokailuaan. Kun muut huutelivat  tulemaan suojaan, hän vastasi äijämäisen tyyneen tapaansa: "Mä syön nyt" (luultavasti se tuli kuitenkin ruotsinkielellä, sillä se oli hänen äidinkielensä).

Minäkin taidan lähteä tästä syömään ja täytekakulle. Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille.

Tautista pakkasta

 Kirpakka pakkaskeli jatkuu. Pikkulinnut syövät henkensä edestä. Luulin jo hankkineeni koko talveksi niille riittävästi ruokaa varastoon, mutta tällä tahdilla täytyy taas pian lähteä siemenostoksille.

 Kolmesta lapinkoirastamme kaksi on keliin tyytyväisiä. Kolmas, tuo pikku blondi, viihtyy näillä säillä parhaiten sohvan nurkassa. Muutenkin sovimme hyvin toisillemmme. Seita on kotioloissa rauhallisin suomenlapinkoira, jonka olen koskaan tavannut, mutta tarpeen tullen siitä löytyy tulta ja tappuraa.

Tulehdus jyllää kropassa edelleen - kolmannesta antibioottikuurista piittaamatta. Alan olla tähän touhuun sekä psyykkisesti että fyysisesti lopen uupunut. Tulehdus tekee huonon olon ja väsyttää, samoin antibiootti. Terveyskeskuksesta hoitoa saadakseen pitäisi ilmeisesti olla tosi terve ja terhakka, jotta jaksaisi pyytää, vaatia ja väsyttää niin kauan, että aika lääkärille järjestyy....vaikka ymmärtäähän senkin, että tyhjästä on paha nyhjästä. Jos ei lääkäreitä ole, ei ole aikojakaan...

Huusholli rämettyy heti, kun en jaksa imurinvarsi kourassa ja ruoto vetreänä vaeltaa porukan perässä siivoamassa jälkiä. Koirissa tuntuu olevan samanlaista keskipakoisvoimaa kuin kummitytössä, joka riehuu toisinaan kuin pieni pyörremyrsky lelulaatikollaan ja sinkoaa tavarat ympäri huonetta. Meidän kissoilla ja koirilla on myös (iso) lelulaatikko. Kun kerään sinne tavarat lattialta, kuluu vajaa puolituntinen siihen, kun Ainukoira ( lauman kuopus), on levittänyt kaikki takaisin.

Kuvassa Piiskukissalla, Usmalla ja Ainulla on selvästi jonkinlainen konfrenssi menossa. Jotain yhteistä (kyseenalaista) hauskanpitoa taitavat suunnitella..