Huonojen uutisten päivä

Tänään oli päivä, jolloin silmille hyppäsi netistä ja televisiosta kaikki huonoimmat uutiset. En käsitä, miksi on niin paljon sellaisia, jotka näyttävät ihan tahallaan pyrkivän vahingoittamaan toisia: ihmisiä, eläimiä ja luontoa.

Ymmärrän sen, että ihminen on varsin alkeellinen olento. Kasvamme ihmisiksi ympäröivän kulttuurin muovaamina. Jos ei ole kuin lusikalla annettu, kaikki eivät aikuistuttuaankaan pysty kauhalla itsestään ammentamaan.Tietynlainen pyrkyryys on mahdollisesti jopa välttämätöntä lajin säilymisen kannalta. Vähintään yhtä tarpeellinen on kuitenkin kykymme yhteistyöhön ja altruismiin.

Omassa lähipiirissäni vaikuttaa pääasiassa sellaisia ihmisiä, joiden mielestä on palkitsevampaa antaa muille kuin kahmia itselle, ilahduttavampaa hoivata kuin tulla itse hoivatuksi.Enkä halua olla minkäänlaisissa tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka käyttävät henkistä tai fyysistä väkivaltaa päämääriensä ajamiseen.

Nuorempana olin vääryyttä kohdatessani valmiimpi barrikadeille. Johtuneeko oman kehon ja mielen haurastumisesta vai siitä, että tietoa ja ymmärrystä on enemmän, mutta nyt maailman pahuus pelottaa.

Tippiä tirpoilta ja ahnehdintaa

Tänä aamuna lintujen ruokintatelineessä odotti vekkuli yllätys. Joku tintti oli kai jättänyt tippiä, kun yhdestä muovisesta kaukaloista löytyi kymmensenttinen..

Todennäköisempää tietenkin on, että kolikko on tipahtanut linnunruuan sekaan jo ennen kuin olen siemeniä sekoitusastiasta ammentanut. On kuitenkin paljon hauskempaa ajatella, että siivekkäät ovat olleet tarjoiluun tyytyväisiä. Ehkä asialla on ollut peräti maailmaa nähnyt muuttolintu, sillä Suomessa tipin jättäminen ei ole kovin yleistä.

Puukaktus pukkasi tuommoisen punaisen, uuden verson. Se on varma merkki lähestyvästä keväästä...Kuten sekin, että meikäläinen inventoi yökaudet siemenvarastojaan. 

Viime yönä, kun Nukkumatti ( se epäluotettava lurjus) huiteli taas ties missä, kaivoin 50 x 80 cm kokoisen aarrelootani framille ja ryhdyin suunnittelemaan taimien esikasvatusta. Melkoinen hamsteri olen tässäkin harrastuksessa. Maata pitäisi olla kolme kertaa enemmän, mikäli meinaisin kaikki nämä kylvää ja kasvattaa...

Eihän ahneus mitenkään puolusteltavissa ole, mutta toteanpa silti, että onneksi en ole keksinyt ryhtyä keräämään traktoreita.

Keltaista ja bling blingiä

 Keltainen ei ole ollut minun värini koskaan. Ei missään muodossa. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut katselemaan sitä, kun Aviomies on vaihtanut garderoobinsa mustasta värikkäämpään suuntaan. Ilmeisesti siedätys alkaa tuottaa tulosta, kun huusholliin on alkanut vähitellen ilmaantua muutakin saman sävyistä.

Tänään tarttui kauppareissulla mukaan keltaisia ja oransseja esikoita. Vaihdoin myös tummanpunaisen päiväpeiton kermankeltaiseen. Se on odotellut jo hyvän tovin varastossa inspiraatiota ja hetkeä, jolloin uskallan ottaa sen esille. Kun aikoinaan ostin sen huutiksesta, oli ilmoituksessa hyvin vähän informaatiota, enkä tiennyt, että se on koristeltu tuommoisin bling bling paljetein. Kissat ja koirathan ne kiskovat leikkeihinsä alta aikayksikön..No, onneksi hankintahinta ei ollut korkea.Nautitaan nyt kimalluksesta niin kauan kuin se kestää.

 Erakoitumiseni on niin totaalista, että jopa kauppareissu naapurikaupunkiin tuntuu hurjalta hulinalta ja merkkitapaukselta. Nyt kroppaa väsyttää, mutta korvien välissä olisi vielä virtaa. Johonkin hyödylliseenhän se pitäisi käyttää, mutta ei tällä kertaa imuroimiseen. Pölynimuri on nyt varattu.

Vanhenemisesta

Tänään on Aviomiehen ja meikäläisen 27. hääpäivä. Kumpikaan ei sitä muistanut (kuten tavallista) ennen kuin koneen aukaistessani bongasin päivämäärän. Tälle lukemalle en löytänyt mitään erityistä nimeä. Hopeahääpäivä meni jo ja helmihäihin on vielä aikaa.

Eilen pysähdyin telkkarin äärellä tuijottamaan hämärästi tutulta näyttävää hahmoa. Kun ruutuun ilmestyi nimi, hoksasin viimein, että sukulaispoikahan se siinä. Oli vain ehtinyt "aikuistua" viitisentoista vuotta sitten viime näkemän. Lohdullista, että se tapahtuu (useimmille) muillekin.

Vanhetessa aika kuluu nopeammin. Sen kuulevat kaikki jo nuorena. Silti se yllättää. Varsinkin, kun olen tavannut kasvokkain hyvin harvoja sukulaisia ja entisiä tuttaviani viimeisen kymmenen vuoden aikana, mieleen on piirtynyt mielikuva heistä sellaisina kuin he olivat viimeksi tavatessa. Siksi on helppoa kuvitella, että ainoat, jotka ikääntyvät, (rupsahtavat ja raihnaantuvat) löytyvät meidän vessan peilistä.

Vielä kymmenen vuotta sitten tuntui, että nautin vanhenemisesta. Se tuntui jollain tavalla vapauttavalta. Ei tarvinnut enää niin kelvata, kiirehtiä ja ponnistella. Viime aikoina olen alkanut kohdata enemmän ikääntymisen negatiivisia puolia, jotka tuntuvat olevan kaiken lisäksi sukupuolisidonnaisia. Naiset eivät vanhetessaan muutu pelkästään näkymättömiksi, vaan monien mielestä myös ärsyttäviksi ja vastenmielisiksi, epämääräiseksi mummomassaksi, joka tukkii hidastelullaan liikennevälineet ja kauppojen käytävät, kyttäävät naapureita ja valittavat kaikesta..

No, itse en tänään tämän enempää valita, vaan nautin kohtuullisen hyvästä päivästä. Äiti  kuulosti pitkästä aikaa puhelimessa pirteämmältä. Turvotus murtuneessa varpaassanikin on laskemaan päin. Nyt taidan mennä keittämään juhlan kunniaksi vahvat kahvit.

Piirileikkiä oman navan ympärillä

Pitkästytti. Avasin television. Yhdeltä kanavalta tuli ruokaohjelmaa, toiselta urheilua, kolmannelta jotain ylipainoisten ihmisten hoikaksikidutusviihdettä. Ei napannut.

Käänsin toiveikkaan katseeni blogilistalle ja aloin etsiskellä itselleni uutta luettavaa. Muotia, laihdutusta, meikkejä, kuntoilua. Haetuimmat aiheet hakusanalistassa pro ana ja seksiblogit. Justiinsa.

Talouteemme tulee hyvin vähän lehtiä. Puutarha- ja kameralehdissä ei onneksi kuntoiluvinkkejä tyrkytetä, mutta kasan päällimmäisinä lojuneista ilmaisjakelulehdistäkin bongasin heti sekä liikuntavinkkejä että laihduttajalle sopivia ruokaohjeita, aiheisiin liittyvistä mainoksista puhumattakaan.

Kaikille vähänkin psykologisia lainalaisuuksia pohtineille on tuttua se, että esimerkiksi raskaana oleva nainen alkaa bongata kaikkialla lastenvaunuja ja pyöreävatsaisia lajitovereita, uuden auton hankintaa miettivä huomaa kaikki automainokset jne.

Tämän seikan tiedostettuanikaan en usko subjektiivisen katsomistapani vääristävän sitä havaintoa, että nykypäivän ihmiset näyttävät pyörivän kiivaasti  piirileikkiä oman napansa ympärillä. Hyvä terveys,  ulkonäkö ja fyysisiä nautintoja tarjoava elämäntyyli mielletään jokaisen ihmisen kyseenalaistamattomaksi tavoitteeksi, jopa kansalaisvelvollisuudeksi ja hyveellisen elämän perustaksi. Sen ympärille on rakentunut ennennäkemätön tuotteiden ja palvelujen teollisuudenhaara.

Eiväthän ne välttämättä huonoja tavoitteita ole. Paljon haitallisempiinkin asioihin ihminen voi aikansa ja varansa tuhlata. Kyse on mielestäni lähinnä siitä, että resurssit ovat rajalliset ja muitakin kohteita olisi, joihin niitä voitaisiin jakaa. Pintaa (ulkonäköä, kuluttamista, organisaatiorakenteita, imagoa) korostettaessa on sisältö jäänyt monissa tapauksissa ohueksi. 

Tietenkin on olemassa lukemattomia tapoja tanssia polkkaa oman napansa ympärillä. Vertauskuvallisessa mielessä se onnistuu myös meiltä liikuntarajoitteisilta. Kyse onkin mielestäni arvojen kohdalleen asettamisesta, ihmiskuvasta ja kokonaisuuksien tajuamisesta.

Jos olemassa ei ole muuta kuin tämä materiaalinen todellisuus, on ymmärrettävää, että vain liha, pinta, aineellinen ja ajallinen on tärkeää. Itse uskon, että on olemassa enemmän.

Sydämellistä

Sain Herneeltä soman sydämen. Kiitos paljon! Tämä tunnustus on tarkoitus ojentaa eteenpäin viidelle blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

Yhtään en aio kurkkia, ketkä ovat sen jo saaneet (huonoina päivinä saattaa suosikkiblogeistakin jäädä jotain lukematta), vaan ojennan lämpimien ajatusten kera eteenpäin:

Häivähdykselle
Susulle
Partapapalle
Ailalle  ja
Rantakasville

, joiden blogit ovat keskenään mukavasti erilaisia ja minulle hyvin tärkeitä. Kaikkien viiden kommenteista olen saanut voimaa ja valoa synkeinä päivinä ja blogiteksteistä uutta ajateltavaa.

 (Partapappakin voi tässä kohtaa vain kiittää ja kumartaa, niin kuin kiltit pojat tapaavat. Mitään ei tarvitse tehdä, eikä kysymyksiin vastailla. Senkun ottaa kehut ja kiitokset vastaan)

Epäkunnossa

Vaihteeksi tapahtumarikas päivä. Tohtoritätiä tapaamaan piti raahustaa omin jaloin, kun Aviomies oli työmatkalla toisaalla. (Hänen viimeisintä kuvauskohdettaan kannattaa käydä kurkkaamassa I see faces -blogissa. On nimittäin aika vekkuli otos..)Matka terveyskeskukseen ei ole pitkä, mutta murtuneella varpaalla lampsiminen kävi työstä.

Epäkunnossahan tämä minun kroppani on monella tavalla. Sitä mieltä oli lääkärikin. Eri asia on pystytäänkö mitään korjaamaan, varsinkaan kun syytä vinksallaan oleville veriarvoille ei tiedetä. No, taas tutkitaan.

Kotona ilmaantui sitten toisenlainen vikatila, kun osa huushollin sähkölaitteista yllättäen sammahti. Palanut sulake on tietenkin moiseen todennäköisin syy. Ensimmäinen pulma tuli eteen siinä kohtaa, kun tajusin, että sulaketaulu on kiinteän naulakon taakse rakennettu ja niin korkealla, etten ylettynyt keittiötikkailta edes alimmalle sulakeriville.

Puolipimeässä odottelin pitkänhuiskeaa Aviomiestä ongelmaa ratkomaan, mutta ei se ollut niin yksinkertainen juttu...Apuun tarvittiin vielä sähköalan ammattilainen, lankomieskin, sillä kyse oli hankalammasta viasta kuin kärvähtäneestä sulakkeesta. Koko sähkömittari oli epäkunnossa. Kaksi liitosta sisältä oli löystynyt, eikä vikaa saatu korjattua murtamatta sähkölaitoksen sinettejä. Huomennapa onkin sitten "kiva" soitella sähköyhtiöön ja selvitellä asiaa..

..mutta on se vaan onnenpotku, että on olemassa tuttuja ja sukulaisia, jotka tulevat hätiin , kun omat konstit eivät riitä.

Kiitollisuusharjoituksia

On turhankin palkitsevaa suositella toisille päämääriä, joiden saavuttamisessa on itse onnistunut. Mielellämme uskottelemme itsellemme, että vaurastuminen, painonhallinta, opintosaavutukset tai muunlainen menestyksenä pidetty onnistuminen elämässä on puhtaasti oman ahkeruutemme ja lahjakkuutemme tulosta.

 Todellisuudessa kukaan harvoin yltää merkittäviin tavoitteisiin ilman toisten tukea (opintotukea, vertaistukea, perheen tukea, erilaisia rahalla ostettavia tuotteita ja palveluita, infrastruktuuria, yleistä ilmapiiriä jne.) Olemme niin monin eri tavoin riippuvaisia toisista (ja heidän työnsä tuotoksista), että pidämme heitä/niitä itsestäänselvyytenä, emmekä huomaa olla kiitollisia. Saatammepa, päinvastoin, valittaa ja jopa syyttää muita (yhteiskuntaa, vanhempiamme, mediaa tms.) tuen ja edellytysten puutteesta.

Saavutetut edut alkavat liian pian tuntua asiaankuuluvilta. Aina löytyy epäkohtia ja jotain uutta haluttavaa. Se, mikä itselle on helppoa, ei välttämättä ole sitä toiselle ja päinvastoin. Ylenkatse, väheksyminen ja syyttely harvoin edistää mitään. Toisen erityislaadun kunnioittaminen ja rohkaiseminen toimii paremmin.

Surkuhupaisa on myös se psykologisten tutkimusten johtopäätös, että hyvän itsetunnon omaavat selittävät onnistumisiaan helpommin omilla ansioillaan ja syyttävät epäonnistumisista ympäristöä. Huonolla itsetunnolla varustetut puolestaan epäilevät omaa osuuttaan saavutuksissaan silloinkin, kun ansiot ovat kiistattomat.

Yksi meikäläisen persoonan lukuisista paradokseista on se, että samaan aikaan, kun kiitollisuus on minulle helppoa, toisaalle kiskoo taipumus kriittisyyteen ja halu nähdä  aina pintaa syvemmälle..

Ihanteellista olisi tietenkin pitää yllä yhtä aikaa kriittistä tarkastelutapaa ja muistaa kiitollisuus. Tänään taidan kuitenkin keskittyä kiitollisuuteen. Onhan sekin yhdenlaista (itse)kriittisyyttä, että unohtaa vaihteeksi epäkohdat ja katsoo uusin silmin (kiitollisuuden värittämin silmälasein) kaikkea sitä, mitä tavallisesti pitää itsestäänselvyytenä.

Pesukone toimii. Takka lämmittää. Rakkaimmat ovat elossa. Käden ulottuvilla on monta pehmoista rapsuteltavaa. Kaapista löytyy syötävää. Kipu on jotakuinkin siedettävällä tasolla...Joka tapauksessa kaikki tämä joskus loppuu. Sitä ei ehkä kannata odotella toimettomana, kun voi yrittää elää joka hetken parhaansa mukaan.

Henkinen halvaus ja rottinkipallot

Henkinen halvaus on tällä kertaa edennyt ylhäältä alaspäin. Masennus alkoi joulun alla vyöryä kuin jähmettävä laava korvien välistä varpaisiin. Tappelin vastaan tekemällä suunnitelmia ja jonkin verran jopa konkreettisia tekoja. Jäin toiseksi. Nyt jaksan enää hädin tuskin hengittää.

Keskiviikkona olen menossa lääkäriin. Ihan fyysisten vaivojen vuoksi. Sen verran sentään tajuan, ettei masennuksesta kannattaisi mainita mitään. Jos sen sanon ääneen, jäävät muut vaivani väistämättä vaille huomiota - varsinkin kun vastaanottava lääkäri on taas uusi sijainen. Aikaahan yritin varata jo marraskuussa. Nyt vasta sen sain. Ehkä tilanne ei olisi päässyt näin pahaksi, jos apua akuutteihin kremppoihin olisi ollut saatavilla ajoissa..

Joulun alla, siivoillessa, hoksasin kaapin päällä nuo rottinkipallot. Niitä oli lasikulhossa, pölyä keräämässä, vähintään kymmenen. Tulivat meille jonkun tarpeellisemman tavaran mukana huutiksesta. Sieviä, mutta hankalasti sijoitettavia kapistuksia. Mihinkään kissojen ulottuville en voi niitä asetella, sillä alta aikayksikön ne haettaisiin leluiksi ja koirat silppuaisivat ne tuhannen päreiksi lattialle. Kaikenmoista turhaa sälää sitä tuleekin hankittua. Keksitkö sinä, mitä tuommoisilla voisi tehdä?

Epäsosiaalisuuden ylistys

Aviomies on löytänyt facebookin ilot. Työvelvoitteista kimmokkeen saanut naamakirjaan liittyminen on, ainakin näin alkuhuumassa, riistäytymässä näpeistä, kun mies istuu kaiken vapaa-aikansa koneella villi virne naamalla.

Itselläni on meneillään pahin masennuskausi naismuistiin (ainahan kimpussa oleva vaiva tuntuu pahimmalta. Viimeistään sitten se alkaa tuntua siedettävältä, kun uusi riesa iskee).

Olen pahoittanut erään läheiseni mielen ja eilisestä saakka miettinyt, olisiko parempi valehdella, ettei tarkoittanut sitä, mitä sanoi ja pyytää anteeksi, vai kestää avautumisensa seuraukset ja odottaa, että toisen loukkaantumisen tunne (mahdollisesti) joskus hälvenee. 

Molemmat tapahtumat lähipiirissäni ovat taas muistuttaneet siitä, miksi näissä olosuhteissa on ihan hyvä ratkaisu pysytellä maailmalta piilossa ja rajoittaa kaikki kanssakäyminen kaksijalkaisten kanssa minimiin. 

Kaksijalkaiset ovat arvaamattomia, vaativia ja vaikeita, enkä ole alkuunkaan varma siitä, että panostus ihmissuhteisiin sittenkään maksaisi (puhun nyt vaan itsestäni) vaivaa. Hyvää toisille ihmisille voi yrittää tehdä kauempaakin, eikä minusta tässä kunnossa ole kovin vaativiin kontakteihin. 

Nelijalkaiset ovat paljon helpompia. Ne eivät jaksa kantaa loputtomasti kaunaa (paitsi Villiminttukissa, joka on katkeroitumaan päin johtuen Muskan pomotteluyrityksistä). Koirat eivät vatvo asioita, eivätkä kissat tahallaan loukkaa toisia (paitsi se Muskaryökäle, joka pönkittää egoaan kiusaamalla muita tyttökissoja)..

Jatkan siis eristäytymistäni ja yritän olla tästä valinnanvapaudestani kiitollinen.

Aurinko pyrkii esiin pilvipeiton takaa. Enää...hmmm..kolme kuukautta kevääseen..

Epätäydellistä

Eteen osui pitkästä aikaa, omasta mielestäni erinomainen, kansantajuinen lehtijuttu pitkäaikaisesta elämänkumppanistani, fibromyalgiasta. Poden kuulemma (reumatologin mukaan) melko pahansisuista versiota tästä taudista.Kun lisäriesana on jokunen muukin kremppa, toisinaan herää kysymys onko tällainen elämä elämisen arvoista (jatkuvaa kipua, riittämättömyyden tunnetta, häpeää ja uupumusta, eikä toivoa paranemisesta).

Toisaalta, millainen elämä sitten on elämisen arvoista? Eikö tämän ajallisen elämän olemukseen kuulu juuri se, ettei mikään (eikä kukaan) ole täydellinen? Joskus harvoin saattaa törmätä ihmiseen, joka ei näe itsessään lainkaan puutteita. Yleensä toiset näkevätkin niitä sitten senkin edestä..

Haaste

Partapappa "velvoitti" bloginsa lukijoista ainakin kissanomistajat vastaamaan tämmöisiin kysymyksiin. Jos minä nyt sitten tottelevaisuuden puuskassa teen juuri niin. Vastaa sinäkin, jos huvittaa, vaikkei olisi kissaakaan ;)

1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?
Yritän välttää haaveilemista. Olen nykyään niin huono kestämään pettymyksiä. Viimeksi lipsahti haaveen  puolelle, kun toivoin koiranpentuja viime vuoden lopulla. Ei tullut. En ole toipunut siitä vieläkään.

2. Millainen oli vuosi 2012?
Kelju. Kesäkin yhtä mutavelliä.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen?
En kumpaakaan. Aviomiehen elämänrytmistä johtuen olen ajautunut yöihmiseksi.

4. Minne haluaisit matkustaa nyt?
Ajan ja paikan tuolle puolen. Jos olisin terve, niin Irlantiin.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit?
Olen toiminut aina parhaan tietoni ja viisauteni mukaan. Jossittelu ja jälkiviisaus on silloin aika turhaa.

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?
Aviomies tekee aina hyvää ruokaa. Tällä hetkellä tykkään kovasti hänen valmistamastaan kukkakaali-parsakaali-feta-kirsikkatomaatti paistoksesta.

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?
Terveenä, aktiivisena, jotain hyödyllistä ja mielekästä puuhaillen.

8. Elämäsi eläin?
Kaikki kiltit karvatit.

9. Sielunmaisemasi?
Pohjanmaan lakeus.

10. Tärkein esine kotonasi?
Kuulostaa kamalalta, mutta nykyään tietokone. Lähes kaikki sosiaaliset suhteeni toimivat sen kautta.

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Todennäköisesti enemmän elän syödäkseni. Eipä minulla tässä muutakaan.

Kylmää ja pimeää

Täydellinen lamaannus. Superdepis ja syvä uupumus. Pääkopassa olo kuin joku olisi kaatanut sinne sementtiä. Kivutkin haalenevat tämmöisessä olotilassa jonnekin taustalle. Siitä voisi olla kiitollinen, mikäli tässä tilassa kykenisi jotain tuntemaan. Kylmää, mustaa, jähmeää hiljaisuutta koko olemus täynnä. Voimaton itku luomien takana. Huuto suljettuna jonnekin syvälle, kuilun pohjaan.

Posti toi perjantaina uusia puutarhakirjoja. Niitä tänään selailin ja yritin olla katsomatta ikkunasta ulos. Ällöttävää, kylmää, valkoista höttöä kaikkialla.

Naapurin kissa kökötti lintulaudan alla, kun lähdin hakemaan puita. Selitin sille, ettei meillä lintuja syödä vaan ruokitaan ja niin se tassutteli seurakseni tontin toiselle reunalle, entiseen kanalaan, puunhakuun. Höpötti kissankielellä jotain koko matkan ja minä kumarruin sitä aina välillä silittämään. Fiksu kissa muisti heti, että vielä puoli vuotta sitten ulkorakennuksessa asui lammas ja viimeinen kana. Kävi kurkkaamassa häkkiin ja karsinaan. Nyt ei ollut enää ketään. Lammaskin kuoli kesällä vanhuuteen.

Kaikki hauska tapahtuu jossain muualla

Suvaitsihan se taivaallinen valoilmiö tänäänkin näyttäytyä. Valoisia tunteja on silti päivässä edelleen valitettavan vähän ja meikäläisen pään sisällä vielä vähemmän. Väsyn hurjan nopeasti ja väsyessäni muutun entistäkin masentuneemmaksi ja ärtyisämmäksi (ämmäksi).

Jouluvalot keräilin pois jo muutama päivä sitten, mutta niin synkältä näytti ympäristö ilman kynttelikköjä ja ulkovaloja, että tänään virittelin edes parit koristevalot pimeää huushollia piristämään.

Plääh. Miksi kaikki hauska tapahtuu aina jossain muualla?

Tunnustuksia

Sain Häivähdykseltä Kotipoluilta-blogista haasteen ja tuommoisen hurjan kauniin tunnustusnapin. Kiittelen kovasti.  Melkoinen etana minusta kyllä on tullut, kun näihin vastaaminen on "niin pitkissä kantimissa" (mahdetaanko tuota sanontaa käyttää muualla kuin täällä Etelä-Pohjanmaalla?), mutta parempi kai myöhään kuin ei ollenkaan.

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat - jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle ja ilmoita siitä heille
- kerro itsestäsi kahdeksan asiaa

Tässä niitä tulee:

1. Minulla on kaksi tatuointia: kuuta ulvova susi olkavarressa ja kämmenselkään ristiä roikotteleva rukousnauha ranteessa. Lohikäärmettä persuksiin en ottanut, kun aviomies ennusti, että näky voisi olla pelottava, kun takamus iän myötä leviää..Nyt se aiheuttaisi jo kauhua ja vavistusta ;)

2. Meillä on tällä hetkellä viisi kissaa ja kolme koiraa. Tykkään kaikista 
eläimistä ihan hirmuisesti.

3. En ole kahteenkymmeneen vuoteen syönyt muuta lihatuotetta kuin kalaa.

4. Olen kokeillut (liian) monta ammattia. Viimeisimmässä (psykologian, filosofian ja uskonnon ope + opo) tunsin viimein olevani omalla alallani.

5. Asun 150 vuotta vanhassa talossa.

6. Persoonallisuuteni on kummallinen kokoelma toisilleen näennäisesti vastakkaisia piirteitä. Siitä on koitunut elämän varrella ongelmia.

7. Pidän paljon elokuvista 

8. Haluaisin tehdä enemmän tämän maailman, ihmisten, eläinten ja luonnon hyväksi.

Haasteen kauniine nappeineen tahtoisin tuupata eteenpäin Hannalle, Rantakasville, Ailalle, Mamma N:lle, Villiviinille, Vilukissille, Annille ja  Saretskalle. Vassokuu ( sanoi rantaruottalaanen)

Partapappaa en haasta, kun ei se yhtään tykkää tämmöisistä ;)

Liilaa ja uskomuksia rakkaudesta

Sopivasti edellisen postauksen teemaa sivuten osui äsken silmiin tämä. Siinä pohditaan, mielestäni ihan hauskalla tavalla sitä, millaisia uskomuksia parisuhderakkaudesta nykyihmisillä näyttää olevan.

Itse olen nuoresta saakka ihmetellyt sitä, miksi seksuaalisuus ja rakkaus tuntuvat olevan niin monen mielestä elämän tärkein asia ja tarkoitus. Omasta näkökulmastani kun elämässä on niin paljon muutakin mielenkiintoista kuin lisääntyminen ja siihen liittyvä oheistoiminta. Rakkauden näen myös paljon monimuotoisempana kuin pelkästään seksisuhteisiin tai romantiikkaan liittyvänä.

Syvällisempään tuumailuun ei nyt ole aikaa. Verhojen vaihto on kesken. Aika räiväkkäältä näyttää tumma liila vihreän sametin jälkeen, mutta kaipa tuohonkin tottuu. Kävinpähän vain pistämässä itselleni tuon linkin muistiin ja jakamassa mahdollisten kiinnostuneiden kanssa..

Levottomia unia ja auringonpaistetta

 

Tänä aamuna heräsin näin komeaan auringonpaisteeseen. Piti ihan napata kamera mukaan koirien aamupissatukselle.  Kello lähenteli jo puolta päivää, mutta aamuhan se meille oli, kun Nukkumattia piti taas houkutella melkein neljään asti aamuyöllä.

Uniongelmat siis jatkuvat. Toissayönä otin troppia ja katselin siitä hyvästä taas outoja unia. Aviomiehen kanssa olimme päättäneet järjestää uudet häät, semmoisen vihkivalan uusimistilaisuuden ( jollaista ei tulisi kummallekaan mieleenkään haluta. Hyvä kun ensimmäisistä häistämme selvisimme). Kun järjestelyt alkoivat olla loppusuoralla, ilmoitti Aviomies unessa iloisesti, suorastaan yltiöpositiiviseen sävyyn , ettei tahdo sellaista tilaisuutta, eikä ylipäätään enää olla naimisissa kanssani.

 Kun herättyäni tuumailin, mikä moisen ryöpsähdyksen alitajunnasta unitietoisuuteen oli mahtanut aiheuttaa, tajusin, että kerrankin oli meikäläisenkin uni tulkittavissa melkein klassiseen malliin - tosin ilman sen kummempaa symboliikkaa. Pohjalainen suoruus kun tuppaa toteutumaan myös unissani.

Tajusin, että sitten lapsuusvuosien, en ole ollut näin riippuvainen toisesta ihmisestä. Parisuhteessa olen ollut aina joidenkin mielestä liiankin itsenäinen. Aviomies on tosin siitä piirteestä pitänyt ja sehän on tärkeintä. Nyt, kun olen menettänyt sekä psyykkisen että fyysisen toimintakykyni (mutta en pahaa sisuani) taidan olla aika kehnoa seuraa, eikä "pelimerkkejä" parisuhteen yhteiseen kassaan ole paljon tuotavaksi. 

Kun lisäksi eletään aikoja, jolloin eroaminen ei ole enää häpeä ja parisuhteeseen ladataan suorastaan ylimitoitettuja odotuksia, moni muu mies olisi varmasti jo vaihtanut vetreämpään malliin. Alitajuinen huoleni ei siis ole tuulesta temmattu.

Tarkemmin tuumaillessani huomasin kuitenkin lohdullisen seikan: en sentään ole muuttunut aivan vieraaksi itselleni. Pelkoni jätetyksi tulemisesta ei vieläkään johdu huonosta itsetunnosta, vaan siitä, ettei minulla ( ei todennäköisesti kummallakaan meillä) olisi mahdollisuutta yksin huolehtia näistä kaikista lemmikeistämme.

No, eipä tässä tietääkseni olla hynttyitä vielä kahteen kasaan jakamassa. Jos ymmärtäisin olla katselematta liikaa amerikkalaista televisioviihdettä ja nappailematta noita nukkumanappeja, ehkä unetkin muuttuisivat realistisemmiksi..

Nyt täytyy kuitenkin hankkiutua arkisiin askareisiin. Aviomies on työmatkalla ja meikäläisen täytyy hoitaa koiratkin kokonaan yksin.

Mitä se tekee?

Kun joulukoristeet oli korjattu pois, siirsin uuteen paikkaan patsaan, jonka hankin pari vuotta sitten. Kaapin päällä näin sen uudesta kulmasta ja yllätyin siitä, miten erilainen vaikutelma hahmosta tuli siinä kuin kirjahyllyssä...(Toisaalta hämmästys saattoi kertoa jotain myös siitä, miten vähän kiinnitän huomiota ympäristööni).

Ensimmäinen yllätyksen aihe oli nimittäin se, ettei hahmo ollutkaan enkeli, kuten muistin, vaan pieni lapsi. Kun ostin patsaan, mielessäni oli päällimmäisenä suru vanhan koirani kuolemasta. Silloin ajattelin, että se itkee. Nyt, uudemman kerran katsoessa alkoi näyttää siltä, että se leikkii jonkun kanssa piilosta tai joku on käskenyt sen peittää silmänsä, kunnes saa katsoa, millaisen yllätyksen toinen on eteen tuonut. 

Kysyin myös Aviomieheltä, mitä hahmo hänen mielestään on tekemässä. Mies vastasi, että näyttää siltä kuin sitä ujostuttaisi ja siksi kädet ovat silmillä. Miten sinä sen asentoa tulkitsisit?

Toivonkarttelija

 Joitakin toivominen kantaa. Minusta tuntuu, että minun pitäisi kantaa toivoa. En jaksa retuuttaa mukana mokomaa, kun ei siitä kumminkaan seuraa muuta kuin pettymyksiä.

 Joidenkin mieli suorastaan lehahtaa lentoon haaveiden ja unelmien siivillä. Meikäläisen jalassa on jo pitkään ollut niin raskas pallo, ettei sen kanssa meinaa jaksaa räpiköidä edes maata myöten, puhumattakaan, että lennokkaisiin aatoksiin heittäytyisi.

 Painovoima kiskoo joka tapauksessa raskaita aineksia alaspäin. Joskus se on hyväkin juttu. Myös painostavat ajatukset, lippaa silmille painavat murheet, sulavat aikanaan pois kuin lumi ja jää vuotavan ovemme yläpuolelta.

Olisipa mukavaa uskaltaa uskoa mahdottomaan, vaikka siihen, että tämä kaunis, aurinkoinen päivä on jo lupausta keväästä. Eihän se ole...

Setäni kuoli. Jossain mielessä se oli kaikille helpotus, Hän oli jo iäkäs ja hyvin sairas.,,mutta miksi hänen lapsenlapsensa piti kuolla myös, aivan yllättäen, tavanomaiselta vaikuttavaan sairauteen, jättäen monta lasta ilman äitiä.

Puutarhassa pupu on käynyt viime yönä etsiskelemässä syötävää. Sitä sentään uskallan toivoa, että lintulaudan antimet ja kukkapenkkeihin jätetyt talventörröttäjät riittävät tupsuhännälle särpimeksi. Nuoret puut on verkoilla suojattu, mutta vanhojakaan ei tarvitsisi järsiä.

Väittävät, että toivossa on hyvä elää. Ei ole, ainakaan meikäläisen. Parasta ottaa asiat ihan sellaisena kuin ne tulevat. Kun ei odota ja toivo mitään, ei pety. Kun ei pety, ei ainakaan sen tähden suutu, turhaudu tai tule surulliseksi.

Parempi pyy pivossa kuin viisi oksalla. Juu..

Näppiksen kuolema ja muita ahdistuksia

Vähitellen pitäisi ryhtyä lappamaan joulua laatikkoon. Tänä vuonna se tuntuu erityisen haikealta, kun mitään mukavaa ei ole tiedossa ennen puutarhakauden alkua. Muutaman tontun ja enkelin komensin tänään jo piiloon, mutta sytytin lohduksi tyhjälle kohdalle tuikun uuteen kynttilälyhtyyn.

Koira ei näyttäisi sittenkään olevan pieniin päin ja niin kuin minä niitä pentusia odotin..

Äidin vointikaan ei ota parantuakseen. Joulun alla tehdyn leikkauksen jälkeen sairaalakäyntejä on ollut jo useampia. Itselläni on aika diabeteshoitajalle maanantaina. Olo on edelleen tosi kehno. En silti usko syyn löytyvän verensokerista.

Näppis otti ja lakkasi toimimasta ihan yllättäen. Aviomieshän osti minulle uuden tietokoneen joululahjaksi, mutta ei näppistä. Kovin hankalalta tuntuu kirjoittaminen vieraalla koneella.

Nyt pitäisi kiireesti keksiä jokin innostava projekti (ja löytää jostain riittävästi energiaa moiseen), jottei depis kiskoisi mielialaa aivan pohjamutiin.

Hatunnoston paikka

Nyt ansaitsee presidentti hatunnoston esimerkillisestä eleestään. Hyvätuloisten palkanalennukset ovat ehdottomasti juuri sitä, mitä tässä taloudellisessa tilanteessa tarvitaan. Kovasti toivoisin samanlaisia eleitä näiltä ja heidän kaltaisiltaan.

Jos kovapalkkaisten tulonleikkauksia ilmaantuisi enemmänkin, olisi myös tärkeää olla jatkamatta linjaa, jota viime vuosina on noudatettu, eli köyhien syyllistämistä. Ei ole reilua vaatia "oikeudenmukaisuuden" nimissä palkanalennuksia ihmisiltä, jotka hädintuskin saavat palkallaan vuokransa maksettua ja ruokaa pöytään. 

Vaikka pakon edessä ainakin parempituloiset suomalaiset kykenevät kulutuksestaan tinkimään, jossain tulee lattia vastaan. Suoranainen nälkäongelma muhii jo Etelä-Euroopan köyhien keskuudessa, eikä sellainen ole mahdotonta muutaman vuoden viiveellä meilläkään, jos asiat huonosti hoidetaan tai paha kriisi yllättää.

Aiheellista olisi mielestäni myös kunkin tarkastella käsityksiään siitä, mikä kuuluu normaaliin, kohtuulliseen elintasoon. Vaikka eräs puolue käyttikin vaalilauseena väitettä, ettei kehitys voi kulkea taaksepäin, niin tietyssä mielessä se on mahdollista: jos tulotaso tarpeeksi tippuu (koko kansalla tai yksilöllä), ei keskivertokansalaisella enää ole varaa hyödykkeisiin, joita (vasta hyvin lyhyen aikaa) olemme tottuneet pitämään normaalina kulutuksena.

Itselläni ei ole ollut varaa ulkomaanmatkoihin koskaan, ei uuteen autoon, suuriin remontteihin, baari-iltoihin, muotivaatteisiin, eikä moniin muihinkaan asioihin, jotka joidenkin mielestä kuuluvat kohtuulliseen elämään. Pienistä tuloista huolimatta olen kokenut suurimman osan aikaa tulevani ihan kohtuullisesti toimeen. Kyse on usein siitä, mihin omaa elintasoaan vertaa. Jos vertailukohdan valitsee väärin, voi olla, ettei mikään koskaan riitä.

Ahneus ja oleiluyhteiskunta

En ole kuullut tasavaltamme päämiehen uudenvuodenpuhetta kokonaan ja hyvä niin, sillä pelkät katkelmatkin nostivat verenpainetta vaarallisiin lukemiin. Sanoja ja niiden takana piileviä merkityksiä voidaan tulkita niin monella eri tavalla..

Ahneuden ja toisista piittaamattomuuden aikoja tässä eletään. Siitä olen samaa mieltä. Ahneuden ilmenemismuodot taidan silti nähdä eri vinkkelistä kuin tasavallan presidentti.

Onko ahneutta se, että palkansaajat vaativat lisää palkkaa ja kohtuullisia elinkustannuksia vai se, että pääomasijoittajat vaurastuvat entisestään ja johtajia palkitaan valtavin bonuksin samaan aikaan, kun työntekijöitä irtisanotaan? 

Itse olisin valmis maksamaan lisää veroja, jotta terveydenhuolto, koulutus ja muut peruspalvelut saataisiin pidettyä hyvällä tasolla, mutta minun vähäisillä veropennosillani nykyinen sotku tuskin korjaantuu. Siihen tarvittaisiin niiden satsauksia, joilla on enemmän, mistä antaa. Kovin haluttomia tuntuvat nuo paljon hankkineet kuitenkin olevan omastaan luopumaan..

Groteskein ilmaisu koko puheessa lienee tuo oleiluyhteiskunta. Uskon, että sillekin perusteita jostain kansalaisryhmästä löytyy, mutta minun tuttavapiiriini kuuluu kyllä enemmän niitä, jotka ovat työelämästä syrjäytettyjä, eivät omasta tahdostaan joutilaita ja työhaluttomia.

Loukkaavaa, ellei suorastaan törkeää, on tämä nykyinen retoriikka laiskoista hyvinvointiyhteiskunnan vapaamatkustajista ja yrittäjien loputon ylistäminen, vaikka harmaa talous, verokeinottelu ja yritystukien väärinkäyttö nielee verorahoja taatusti enemmän kuin ne väärin perustein sosiaalitukia nostavat, toisten siivellä "oleilijat", joihin presidentti puheessaan viittaa.

Jos eriarvoisuus yhteiskunnassamme lisääntyy nykyistä vauhtia ja vallanpitäjien lausunnot noudattelevat nykyistä linjaa, valtakunnan päämiehen huoli yhteiskuntarauhan järkkymisestä ei varmasti ole turha.

Kevääseen toivottoman pitkä matka

Viime yönä, unessa, Aviomies halusi päästää hankalasti hoidettavat krokotiilit ja virtahevot vapaaksi entisen kotikaupungin jokeen. Vielä herättyänikin olin kiukkuinen moisesta ajattelemattomuudesta. Siinähän olisi päässyt hengestään kalojen lisäksi kaikki rannalla liikkuvat elolliset, talven tullen tietysti myös hetken vapaudestaan nauttineet pedot. Unta parantavilla lääkkeillä on hintansa. Meikäläisellä ne syventävät masennusta ja aikaansaavat outoja unia.

Yksi syy unettomuuteen on hirvittävä kutina, josta olen kärsinyt sen jälkeen, kun jouduin munuaisvaivojeni takia lopettamaan allergialääkkeen käytön. Dermografismus, eli raapaisuherkkyys, tai utrikaria, tai mikälie tämä oikein onkaan (lääkärit eivät päässeet yksimielisyyteen) nostattaa pienimmästäkin ärsykkeestä kamalat punaiset jäljet iholle ja kutina pakottaa raapimaan ihon rikki. Yläkuvan purkki on pian käytetty, vaikka hankin sen vasta pari viikkoa sitten. Ihanasti kahvintuoksuinen voide tekee nahan jatkuvasta rasvaamisesta sentään hieman hauskempaa.

Ilotulituksia ihailtiin viime yönä olohuoneen ikkunoista. Mäeltä näkee mukavasti kauas. Koiratkaan eivät pelänneet. Ainu otti näin rennosti takajalat ristissä.

Osaisinpa itse suhtautua asioihin yhtä rennosti ja rohkeasti. Rentous ei ole sama kuin välinpitämättömyys ja voimattomuus. Tuntuu että juuri se ominaisuus, josta nuorena itsessäni eniten pidin, eli rohkeus, on kadonnut kokonaan. Nykyään kyyhötän lamaantuneena, kuin kippurassa elämäni nurkassa, odottaen kohtalon seuraavaa iskua. 

Yhtään ei paranna tilannetta se, että nykyään kaikki on ihmisen oma vika: sairaus, työttömyys, avioero tai ylipaino, yksinäisyys tai ruma naama. Oli onnettomuus mikä tahansa on se yksilön yritteliäisyyden puutetta. Laiskat ja saamattomat ansaitsevat sen, minkä saavat.

Taivas sylkee räntää. Aviomies tekee lanttulaatikkoa (ei jouluna tietenkään, vaikka pyysin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan). Juhlat on nyt juhlittu ja kevääseen on vielä toivottoman pitkä matka.