Kinttu ja keppi

Sisko putosi portaita perjantaina. Jalkaterä pyörähti lännestä itään ja sattui kovasti. Pienen paikkakunnan terveyskeskuksesta löytyi kyllä tohtori, mutta röntgen naapurikunnassa oli jo kiinni. Kepit kainalossa systeri ohjattiin kotiin odottamaan maanantaita ja tutkimuksia.

Kotona puolitoistavuotias tytär pelästyi keppejä ja sanoi alkujärkytyksestä toivuttuaan "mummu" , mummulla kun on usein mukanaan yksi kappale moisia.

Eilen kuvattiin jalka. Saman tien taksilla 80 kilometrin päähän keskussairaalaan. Ristiside poikki ja sääriluu pirstaleina. Yöllä leikattiin. Luuhun 7 naulaa.

Kotona  isovanhemmat riensivät ensihätään. Toiset hoitivat päivän ja minun vanhempani menivät "iltavuoroon". "Äiti" , hihkaisi pikkutyttö nähdessään vuorostaan mummun kepin.

Toisin kuin minä, siskoni on peruspositiivinen, eikä turhista valittele. Huumorintajukin on kohdillaan, tai sitten kipulääke aiheutti mukavia hallusinaatioita, kun tupa oli kuulemma täynnä päiväkodista karanneen skeittarin näköisiä, komeita kirurginplanttuja. 

Ainakin tässä vaiheessa, pieni kummityttöni näyttää perineen samat, ihailtavat ominaisuudet. Helppoa ei silti tule arki olemaan seuraavien viikkojen aikana pyörätuolin, keppien ja vauhdikkaan, monenlaista hoivaa tarvitsevan puolitoistavuotiaan kanssa. Onhan lapsella toki aikaansaapa isäkin, mutta hän on päivät töissä.

Tällaisissa tilanteissa, aivan erityisesti, toivoisin olevani paremmassa kunnossa, jotta voisin olla enemmän avuksi.

Jälleen kerran kävi mielessä myös se, kuinka olisi mahtanut hoitoon hakeminen pitkien etäisyyksien takaa onnistua ihmiseltä, jolla ei olisi niin hyvää tukiverkkoa kuin systerillä. Kovin alkaa nimittäin olla harva ja hapertunut tämä yhteiskunnan turvaverkko, kun kotiin lähetetään useammaksi päiväksi luu palasina..