70's nightmare

Eilen käytiin katsomassa ehkä ruminta taloa, jonka olen koskaan nähnyt: Harmaa mineriittilevy päällä (juuri se, jonka purkaminen on taitamattomalle hengenvaarallista, kun siinä on asbestia.) Sisäseinät 40 v sitten ohuesti pohjamaalattua lastulevyä. Lattiat muovimattoa ja kellarikerroksessa kosteusvaurion turmelemaa "harrastetilaa". Vaikka unohdettaisiin kaikkien pintojen keskeneräisyys, rikkinäisyys, likaisuus ja navetanhaju, joka leijaili talossa, vaikka karjanpito oli lopetettu jo 90-luvulla, en usko, että olisin viihtynyt siellä uutenakaan.

70-luku oli kokemistani vuosikymmenistä ehdottomasti rumin (käsittääkseni myös rakentamisen laatu oli niihin aikoihin pohjalukemissa). Inhosin senaikaista arkkitehtuuria, vaatteita ja jopa hiustyyliä (vaikkei se minulla niistä ajoista ole tainnut paljon muuttua. Kuontalo hasottaa edelleen pitkänä ja vapaana).

Pienistä tuloista ja sairauksista huolimatta olen tähän saakka pitänyt itseäni ihan onnekkaana ja hyvin toimeentulevana. Talonosto-operaatio paljastaa kuitenkin karun totuuden. Emmehän me mammonan perässä ole koskaan laukanneet, eikä vaivaisella ole ollut siihen liiemmin mahdollisuuksiakaan. Tällaisessa tilanteessa se kostautuu. Asumusten hinnat ovat täällä periferiassakin sitä luokkaa, ettei nirsoiluun taida olla varaa.

Ylihuomenna meillä on lehdessä ilmoitus. Vielä elättelen toivetta, ettei sinne navetanhajuiseen seitsenkymmenluvun painajaiseen sentään tarvitsisi muuttaa.

Millainen on sinun unelmatalosi ja millaiseen et suin surminkaan tahtoisi asumaan?

Olen havainnut että...

...en enää voi nukkua omassa vuoteessani (seinän takana ahkeroiva ilmavesilämpöpumppu aiheuttaa virrankäyttönsä mukaan aaltoilevan pääkivun. Nukun nyt patjalla olohuoneen lattialla).

..en voi käydä kaupassa (kylmälaitteet ja loisteputket vievät jalat alta).

..en voi ulkoiluttaa koiria, en hoitaa puutarhaa, enkä viedä jätteitä hyötykäyttöasemalle. (Muutamaa minuuttia pidempi ulkoilu kotinurkilla, linkkitornin katveessa, aiheuttaa sietämätöntä tuskaa).

..en voi pitää valoja päällä!! (Useimmissa valaisimissamme on kanta, johon ei sovi vanhanaikainen hehkulamppu, joka kuulemma aiheuttaisi vähemmän oireita kuin nykyaikaiset ledit ja energiansäästölaput. Naama senkun komistuu, kun yritän aamuhämärissä meikkailla kylppärissä taskulampun valossa ;).

..on viisainta harkita tarkkaan kenelle tästä vaivasta kertoo. Edes kaikki läheiseni eivät usko sähköyliherkkyyttä olevan olemassa ( minulle on sinänsä ihan se ja sama, mikä nimi tälle vaivalleni annetaan, kunhan saisin kamalat oireet loppumaan. Psykiatrisella hoidolla se ei onnistu. Sen verran sentään entisenä psykologian opena tajuan).

Eilen kävimme katsomassa myytävää taloa naapurikunnassa. Hinta olli laihalle kukkarollemme kohdallaan, mutta kunto sen mukainen ja sijainti mahdoton. Jatkamme etsimistä.....

.. ja juu-u tämä on tosiaan kirjoitettu kuuden jälkeen aamulla. Stressi ja kipu valvottaa. Tulisi edes kesä, mutta ei. Lumisadetta lupasivat täksi päiväksi.

Paniikkinappula pohjassa

Nyt on paniikkinappula pohjassa. Oireet senkun pahenevat. Sydämen rytmihäiriöt alkavat olla sitä luokkaa, että kohta saattaa koko sähköyliherkkyysongelma lakata meikäläisen kohdalla luonnollisen poistuman kautta.

Uutta kotia etsitään kuumeisesti. Joudumme siis myymään ihanan Kanttorilamme. Vaikka oma kotimme sähkösaneerattaisiin täysin, ulkoa tulevalle säteilylle emme mahda mitään, kun linkkitorni kököttää ihan ikkunan takana.

Eilen pääsin kokeilemaan oloa siskolikan kotona, joka liikuskelee vielä muutaman viikon pyörätuolilla. Heidän pihallaan olo oli autuas. Päänsärky ja rintakipu loppui ja viimeisimpänä ilmaantunut ihon aristus ja polttelukin lakkasi.

Tästä unelmieni talosta ja puutarhasta luopuminen tuntuu niin vaikealta, että jätän sen surun käsittelemisen hamaan tulevaisuuteen. Nyt täytyy vaan yrittää selvittää eteen tulevat käytännön ongelmat yksi kerrallaan (jos sopiva uusi koti löytyy ja saamme tämän myytyä, millä edes kykenen pakkaamaan ja muuttamaan tässä kunnossa??!!).

Toivottavasti teillä menee paremmin.

Lisää näitä, kiitos!

Eilen käytiin paikallisen kylpylähotellilla katsomassa Marita Södergårdin näyttelyä. Ihania iloisia tauluja taas.

Työt oli aseteltu aulaan katsottavaksi. Yhtäkkiä, eräässä portaikossa, tuli niin huono olo, että jalat pettivät alta ja piti napata kaksin käsin kaiteesta kiinni. Aviomies sitten muutaman metrin päästä bongasi kyltin, jossa luki, että aulassa toimii langaton verkko. Itse huomasin pariskunnan penkillä parhaillaan näppäilevän kännyköitään ja telkkarikin siellä pauhasi katon rajassa.

Koko edellisen päivän olin surrut sitä, että mahdollisuuteni pitää yhteyttä ystäviin kapenee tämän vaivan myötä entisestään. Nyt tajusin, että (mahdollinen) sähköallergia rajoittaa myös kykyäni liikkua ihmisten ilmoilla. Eihän se käy laatuun, että rupean noin vain hoippumaan ja kaatuilemaan julkisilla paikoilla heti, jos joku vieressä aukaisee puhelimensa.

Kävimme kuitenkin hotellin ravintolassa syömässä. Avarassa salissa oli ihanasti tilaa asettua kauas muista ruokailijoista.

Harvinaisen aktiivisen päivän kruunuksi Aviomies sai minut vielä houkutelluksi koirien kanssa mukaan metsäretkelle. Enimmän aikaa tosin istuakököttelin pilkkijakkaralla moottorikelkkareitin ja metsäautotien risteyksessä säästelemässä voimiani sillä aikaa kun Aviomies koirien kanssa vei auton sopivalle pysähdyspaikalla.

Metsässä olo hiljakseen parani. Päänsärky poistui ja sydämen rytmi tasaantui. Itsekseni tosin siinä hihittelin arvaillessani mitä mahtaisi kohdalle osunut moottorikelkkailija ajatella, jos sattuisi kohtaamaan keskellä korpea ypöyksin jakkaralla  kököttelevän, autuaasti hymyilevän akan...Ei onneksi osunut kököttelyvaiheessa, myöhemmin kyllä..

Erinomaisen mukava päivä, päässä risteilevistä ahdistavista kysymyksistä ja uuden ongelman aiheuttamasta stressistä huolimatta. Lisää näitä, kiitos.

Sähköyliherkkyys??!!

Tilanne on nyt todella paha. En pysty enää käyttämään tietsikkaa kuin muutaman minuutin kerrallaan. Hiiri polttaa kättä. Sydän sekoaa. Päänsärky tuntuu räjäyttävän aivot ja tajunnan taso laskee. Samanlaisen reaktion aiheuttaa televisio. Toistaiseksi pystyn katsomaan sitä salin perimmäisestä nurkasta. Tekstit tosin erottuvat 42 neliöisen huoneen toiselta reunalta kehnosti.

Jalat meinaavat pettää alta myös eteiskäytävässä, jossa on etäluettava sähkömittari, modeemi ja katossa säteilevä palohälytin.

Mitään en mikroaalloista sun muusta säteilystä ymmärrä. Paljon en tiedä sähköallergiastakaan, kun en oikein kykene netistä tässä voinnissa tietoa haalimaan.

Sellaiseen käsitykseen olen kuitenkin päätynyt, ettei tällaista vaivaa taitaisi kukaan lääkäri ottaa tosissaan, jos lähtisin sitä jollekin valittelemaan.

Luontaishoitojen verkko puolestaan on niin sotkuinen, ettei minun resursseillani sieltä lähdetä apua etsimään. Aikoinani olen joitain semmoisia hoitoja kokeillut. Rahaa paloi, eikä sieltä sen kummempaa apua löytynyt kuin koululääketieteenkään piiristä (sitäpaitsi, jos joku vielä kerrankin käskee minua poistattamaan suustani amalgaamipaikat, saatan vaikka puraista sitä neuvojaa - mikäli hän sattuu olemaan puraisuetäisyydellä...näin netitse neuvominen on siis suht turvallista).

Ilomielin kaikki ystävälliset neuvot nyt vastaanotan. Omat konstit kun ovat tällä hetkellä vähissä. Tuntuu, että olen tästä havainnosta edelleen shokissa. En käsitä kuinka tällaisen vaivan kanssa voi edes elää - varsinkaan tällainen ihminen, jonka pääasialliset huvit ovat jo vuosia olleet sähköisiä, eikä terveys tosiaankaan kestäisi minnekään erämaamökkiin muuttamista. 

Vielä en blogejani poista. Toivoskelen tässä jotain ihmeparantumista, mutta ellei sitä tapahdu, nämä sivut hiljenevät lopullisesti. Nyt olen jo valitettavasti joutunut vähentämään toisten blogien lukemista.

Tänne poikkeaville toivottelen kuitenkin HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ ja kauniita kevätpäiviä!

Kinttu ja keppi

Sisko putosi portaita perjantaina. Jalkaterä pyörähti lännestä itään ja sattui kovasti. Pienen paikkakunnan terveyskeskuksesta löytyi kyllä tohtori, mutta röntgen naapurikunnassa oli jo kiinni. Kepit kainalossa systeri ohjattiin kotiin odottamaan maanantaita ja tutkimuksia.

Kotona puolitoistavuotias tytär pelästyi keppejä ja sanoi alkujärkytyksestä toivuttuaan "mummu" , mummulla kun on usein mukanaan yksi kappale moisia.

Eilen kuvattiin jalka. Saman tien taksilla 80 kilometrin päähän keskussairaalaan. Ristiside poikki ja sääriluu pirstaleina. Yöllä leikattiin. Luuhun 7 naulaa.

Kotona  isovanhemmat riensivät ensihätään. Toiset hoitivat päivän ja minun vanhempani menivät "iltavuoroon". "Äiti" , hihkaisi pikkutyttö nähdessään vuorostaan mummun kepin.

Toisin kuin minä, siskoni on peruspositiivinen, eikä turhista valittele. Huumorintajukin on kohdillaan, tai sitten kipulääke aiheutti mukavia hallusinaatioita, kun tupa oli kuulemma täynnä päiväkodista karanneen skeittarin näköisiä, komeita kirurginplanttuja. 

Ainakin tässä vaiheessa, pieni kummityttöni näyttää perineen samat, ihailtavat ominaisuudet. Helppoa ei silti tule arki olemaan seuraavien viikkojen aikana pyörätuolin, keppien ja vauhdikkaan, monenlaista hoivaa tarvitsevan puolitoistavuotiaan kanssa. Onhan lapsella toki aikaansaapa isäkin, mutta hän on päivät töissä.

Tällaisissa tilanteissa, aivan erityisesti, toivoisin olevani paremmassa kunnossa, jotta voisin olla enemmän avuksi.

Jälleen kerran kävi mielessä myös se, kuinka olisi mahtanut hoitoon hakeminen pitkien etäisyyksien takaa onnistua ihmiseltä, jolla ei olisi niin hyvää tukiverkkoa kuin systerillä. Kovin alkaa nimittäin olla harva ja hapertunut tämä yhteiskunnan turvaverkko, kun kotiin lähetetään useammaksi päiväksi luu palasina..

Kuluttajapaneeleista

Pakkovieroitus tietokoneesta on tuonut mukanaan hyvääkin..Olen muun muassa joutunut sanoutumaan irti kuluttajapaneeleista, joihin on tullut ilmoittauduttua (alunperin siitä syystä, että halusin niitä asioita tutkivien muistavan, että ihmisiä on nykyään monenlaisia, eivätkä kaikki välitä ostaa sitä mitä eniten tarjotaan). 

Enimmäkseen ihan pöhköjähän ne kyselyt olivat (enkä minä kovin moneen  päässyt eriävää mielipidettäni ilmaisemaan, kun en liian vähän tienaavana ja vääriä asioita kuluttavana kelvannut vastaajaksi)

Tänään tuli sitten yksi kysely peräti vanhanaikaisena paperiversiona. Siihen vastaillessa jälleen kerran ihmettelin, kuvittelevatko niiden laatijat tosiaan, että kuluttajat vaivautuvat painamaan mieleensä tusinan verran vaikkapa eri muromerkkejä (syövätpä sellaisia tai eivät), muodostavat vankan mielipiteen eri matkanjärjestäjistä ja automerkeistä, vaikka eivät olisi kuunaan ulkomailla käyneet, eivätkä autoa omistaneet ynnä muuta, ynnä muuta.

Mainoksiakin olisi pitänyt muistaa ja osata arvioida, millaista mielikuvaa ne tuotteista luovat. Hankalaa oli, varsinkin kun pääkoppani tuntuu automaattisesti suodattavan näkymättömiin kaiken eteen tulevan mainonnan. Haen mediasta aivan jotain muuta kuin kuluttamiseen ja materiaan liittyviä juttuja...siitä huolimatta, että kuluttaminen tuntuu nykyään olevan elämisen keskiössä hyvin monin tavoin. Se näkyy selvästi lehtijutuissa, televisio-ohjelmissa ja blogeissa.

Tämänpäiväinen kysely käsitteli vaihteeksi aihepiiriä, jonka tunnen, eli terveyttä ja sairautta. Nauruntyrskähdyksiä ja huokauksia, vuorotellen,  kirvoittivat silti kysymykset, joihin olisi pitänyt osata vastata milloin mikäkin sairaus on todettu ja kuinka kauan mitäkin lääkettä on tullut käytettyä..Vähänpä on sellaisella ihmisellä mieleen painettavaa, joka moisesta lukua pitää - vaikkei olisi edes yhtä paljon kremppoja kuin meikäläisellä.

Tykkäänhän minä tavaroista. Tykkäisin varmasti elämyksistäkin, kun vaan jaksaisin niitä kuluttaa. Elämän tarkoitukseksi ja pääasialliseksi sisällöksi kuluttaminen ei mielestäni kuitenkaan riitä. Mikä sitten riittää? Siitä täytyy varmaan kirjoittaa ihan erillinen juttu.