Joulunrippeitä

Ei joulu vielä ole lopussa. Ainakin meillä sitä riittää loppiaiseen saakka ja välillä vaihdetaan vuosikin uuteen. Aattoa vietettiin viihtyisästi siskon perheen luona ja myöhemmin illalla istuttiin vielä muutama tunti äidin ja isän luona. Äiti kun ei ollut siinä kunnossa, että olisi jaksanut lähteä muun suvun kanssa aattoaterialle.

Kuusi on jouduttu tänä vuonna koristelemaan kolmeen kertaan, kun uusi jalka on niin kevyt, että veden vähetessä puu kupsahtaa kumoon pienestäkin töytäisystä ja meillähän noita töytäilijöitä riittää.

Muska tykkää kovasti, kun sen hyvä kaveri, pölynimuri, on ulottuvilla kaiken aikaa. Putoilevia neulasia kun on vähän väliä imuroitava, ellei tahdo niitä jalkapohjaansa törröttämään.

Mitään perinteisiä jouluruokia meillä ei ole tänä vuonna valmistettu. Minulle olisi kelvannut, mutta pääkokki ei kuulemma tykkää niistä, joten ostin itselleni rasian valmista rosollia ja olin iloinen, että sain edes aattona lanttulaatikkoa.Tänään syötiin tämmöistä. Halloumijuustolla kuorrutettua fenkolipaistosta vihannespedillä.

Piisku on puoliksi nakupelle, kun eläinlääkäri ajeli pois takut, joita ei jokapäiväisellä harjauksellakaan oltu kuriin saatu. Paljas massu ei kattia tunnu haittaavan.

Meidän koirien blogissa on menossa arvonta. Siihen sopii käydä osallistumassa täällä, vaikkei sen blogin vakilukijoihin kuuluisikaan.

Päässä ei liiku juuri mitään, vaikka Aviomieheltä lahjaksi saamani uusi tietokone houkuttelee kirjoittamaan. Seuraavaan postaukseen taidan kuitenkin palata vasta sitten, kun ilmaantuu jotain asiaa.

Siihen saakka nauttikaamme joulunrippeistä ja vuodenvaihteesta itse kullekin sopivimmin tavoin.

Joulu se on tämmöinenkin..

Monissa blogeissa on esillä kauniita, jouluisia kuvia. Useimpien koti tässä vaiheessa jo kiiltää puhtauttaan ja keittiössä tuoksuu jouluherkut. Tuota kuuusenkaatokuvaa (jossa ei ole Aviomies, mutta koirat ovat meidän) lähemmäs joulupotretteja tuskin tänä vuonna päästään, kun miehen parempi kamerakin hajosi. 

Siivoukset jäivät puolitiehen. Jouluruokia meillä ei valmisteta (ellen sitten saa Aviomiestä vonguttua tekemään lanttu- ja punajuurilaatikkoa), eikä koristeluunkaan ole tänä vuonna kovin paljon satsattu. Tuo kuvan kuusi sentään on valumassa kylppärissä ja levittää viehkosti tuoksuaan ympäri taloa, joten väkisinkin tässä vähän tunnelmaan virittyy.

Lapsuudenkodissani joulua valmisteltiin antaumuksella. Toki valmisteluihin osallistui koko perhe, mutta suurin urakka oli aina äidillä. En ymmärrä, kuinka hän ehti ja jaksoi kaiken siitäkin huolimatta, ettei hänenkään terveytensä ole koskaan ollut hyvä ja siitä, että hän työskenteli kaupan alalla, missä päivät olivat pitkiä ja vielä aattonakin saattoi olla työpäivä.

Ei meillä milloinkaan useita päiviä ennen aattoa valmista ollut. Vasta aattoaamuna tuotiin kuusi sisälle, siivoiltiin vielä vähän ja laitettiin viimeiset koristeet paikoilleen.  Nyt olisi aikaa, mutta ei voimia ja karvatit järjestävät uuden sotkun saman tien, kun entiset on siivottu.

Tulee se joulu silti meillekin - vaikkei ehkä niin puhtoinen ja edustuskelpoinen kuin tahtoisin. Rauhallista, iloista ja tunnelmallista Vapahtajan syntymäjuhlaa  silti kaikille, jotka sitä toivovat ja odottavat!

Äitini on kyborgi ja päivä pakastimessa

Päästivät äidin kotiin. Erikoisvalmisteisen sydämentahdistimen laittoa oli konsultoimassa laitevalmistajan edustaja. Homma ei sujunut ihan niin helposti kuin etukäteen toivottiin, mutta työn ja tuskan jälkeen se lopulta saatiin paikoilleen. Nyt vaan hartaasti toivotaan, että enemmiltä ongelmilta vältytään ja, että äidin olo alkaa vihdoin helpottua..

Telkkarin sairaalasarjoissa kaikki näyttää niin yksinkertaiselta: House ja Greyn anatomian tyypit tekevät mitä hurjempia toimenpiteitä joka jaksossa ja tutkimuksiinkin potilaat pääsevät aina tarpeen tullen..

Sairastamisen todellisuus taitaa silti olla kaikkialla paljon raadollisempaa. Huipputeknologisia varaosia ihmiseen alkaa toki olla olemassa, mutta kaikkien ulottuvilla ne eivät ole. Pitkästä aikaa syttyi meidän perheessämme pieni toivon kipinä paremmasta. Uutta sydäntä ei äidille voi vaihtaa, mutta tällainen keinotekoinen varaosa voi merkittävästi parantaa jäljellä olevan elämän laatua.

Itse olen viettänyt päivän jääkaappipakastimessa. Sanovat, ettei kaappeja kannattaisi jouluksi siivota, ellei niissä aio viettää juhlaansa. Meillä sen kaapin ovi tuppaa käymään ahkerasti juhlapyhinä ja on se tainnut päästä unohtumaan muutaman kerran raolleenkin. Niinpä pakastimeen oli ehtinyt kertyä hirveä jääkerros. Sen sulattamiseen kului melkein koko päivä ja ainakin kaikki tälle päivälle käytettävissä olevat voimat.

Onneksi aattoon on vielä muutama päivä aikaa..

Maailmanloppua odotellessa

Itse uskon ennemminkin siihen Ison kirjan ennustukseen, jonka mukaan tarkkaa hetkeä maaiman loppumiselle ei tiedä kuin Taivaallinen Isä itse. Tuskin sitä mediassa mainostetaan yhtä innokkaasti kuin tätä tämänpäiväistä. Kaiken varalta lykkäsin kuitenkin tylsimpiä siivoushommia eteenpäin eiliseltä, jos vaikka ei tarvitsisikaan.

Eräässä mielessä olen pelännyt henkilökohtaisen maailmani loppua viime päivinä kovastikin. Äitini on nimittäin eilen leikattu. Häntä hoidetaan parhaillaan aluesairaalan sydänteholla. Kaikilla ei ole läheiset suhteet vanhempiinsa, mutta minulle äiti on tärkeämpi kuin sanat riittävät kertomaan. Vielä tässä iässäkään en olisi valmis hänestä luopumaan..

Ulkona paistaa ihanasti aurinko. Aviomies lähti koirien kanssa tankkaamaan valohoitoa. Minä nautiskelin sitä kirkasvalokuulokkeista aamukahvin kera. 

Posti toi eilen monta ilahduttavaa joulukorttia. Paukkupakkasesta huolimatta taidan nyt rohkaistua ulkosalle, ruokkimaan linnut, hakemaan puita ja kurkkaamaan postilaatikkoon josko sieltä löytyisi vielä jokunen joulutervehdys.

Leppoisaa joulun ja maailmanlopun odottelua teille. Minä jatkan täällä vielä pelkäämistä, kunnes äidin voinnista kuuluu parempia uutisia. Henkilökohtaisesti pidän tuon edellisen tuloa lähipäivinä todennäköisempänä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Haaste

Sesse blogista Ilo elää pisti liikkeelle mukavan haasteen. Tarkoitus olisi vastata kahteen kysymykseen ja nakata niitä sitten eteenpäin niin monelle kuin huvittaa ja jaksaa:

1. Mistä blogisi on saanut nimensä?

2. Mistä nimimerkkisi on tullut? (niitäkin kun on aika jänniä).

Minulla on ollut hirmuinen liuta erinimisiä blogeja. Akka -sana voi jonkun mielestä kuulostaa halventavaltakin, mutta täällä Etelä-Pohjanmaalla se on ihan  arkinen, suht neutraali, murresana, jota käytetään tarkoitettaessa ketä tahansa aikuisiän saavuttanutta naisihmistä. Jostain syystä koen sen kotoisaksi ilmaisuksi. Nupajaminen taitaa myös olla luontaisin olomuotoni nykyään. Kukaan ei kotona kuuntele, eikä juuri muuallakaan, joten tämä blogi on pääasiallisin varaventtiili, jossa päästelen höyryjä. Ei siis mikään kovin positiivisten tuntojen ilmaisupaikka, eikä myöskään yhtä ponnekasta tekstiä, kuin varhaisempi blogini, jonka nimi oli "Akka krätisee"

"Millan" puolestaan on lempinimi, jonka minulle antoi opiskeluaikainen kämppäkaverini kuultuaan, etten lainkaan pidä oikeista ristimänimistäni. Kämppäkaveri oli kasvanut kaksikielisessä kaupungissa samoin kuin minäkin. Siksi tuo ruotsinkielisyyteen viittaava muoto (Stellan, Lullan, Skrollan jne.) sopi mainiosti molempien suuhun. Nimimerkin valitsemisen aikoihin minulla taisi olla hieman ikävä tuota opiskeluaikojeni ystävää. Siksi kai "Millan" tuli ensimmäisenä mieleen.

Aika monien tuttujen bloggaajien vastaukset noihin kysymyksiin osaan jo arvata tai ne on kerrottu blogien alkupostauksissa. Siksi haastan mukaan pari sellaista, joiden nimien taustoja en tiedä.

Kihisen uteliaisuudesta kuulla, mistä on saanut nimensä Maelkan Lahnakuttava  ja Cathlynin Aasainmaalta etelään.  Kaikki muutkin halukkaat saavat ilomielin ottaa haasteen mukaansa ja mielellään vinkata kommenttilottassa. Vastauksia on kiva käydä lukemassa.

Hobitti ja yöllisiä ajatuksia

Eilen käytiin Aviomiehen ja Ystävättären kanssa katsomassa Hobitti. Melkoisesti oli käsikirjoittaja ottanut vapauksia tarinan juonen suhteen. Olen lukenut kirjan molemmat suomenkieliset käännökset useampaan kertaan, mutta vähän väliä jouduin elokuvaa katsoessa ihmettelemään, mikäs tämä juttu nyt olikaan..

3d-tekniikka on toki huikeata katsottavaa ja näyttelijäsuoritukset miellyttivät. Jotain kertonee silti ohjaajan ja meikäläisen intressien kohtaamisesta se, että nukahdin hetkeksi kesken leffan pisintä rymistelykohtausta..eikä syy totisesti ollut elokuvateatterin penkkien ylenpalttisessa mukavuudessa (itse asiassa selkää särkee kuin tulessa sen kolmen tunnin istuskelusession jäljiltä).

Terveyskeskukseenkin soitin. Tulehdusarvoa lukuun ottamatta kaikki tutkitut arvot olivat pielessä (kaikki tulehdukset eivät näy serpissä). Kummastuttaa vaan tämäkin, että luurin päässä hoitaja posotti tulemaan numeroita aivan kuin minun olisi itse pitänyt tietää, mikä on minkäkin tuloksen raja-arvo ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Diabetesta ne nyt kai epäilevät munuaisvaivojeni syyksi, kun sokerikin on koholla (entuudestaan kuitenkin tiedän, että pitkäaikainen tulehdus nostaa sokeriarvoja). Pitäisi kuulemma tilata aika diabeteshoitajalle jatkotoimenpiteisiin. Loppukaneetiksi hoitaja muisti  narista vakiovirtensä: "En sitten tiedä koska sinne saa aikoja.."

Yöllä kävelin koiran kanssa läheisen koulun pihaan ja seisoin pitkään pimeässä katselemassa ikkunoista loistavia jouluvaloja. Katuvalot oli jo sammutettu, kuten useimmiten siihen aikaan, kun Seitakoiraa iltapissalle lähden viemään. Mielen täytti hiljainen kiitollisuus menneestä - myös siitä, että sain hetken olla osallisena uutta elämää täynnä kuhisevien koululaisten maailmassa.. ja monessa muussa seikkailussa.

Yöllä on helppoa tehdä suunnitelmia. Ylipäätään suunnitteleminen on hauskaa silloin, kun meinaamisiaan ei tarvitse ryhtyä toteuttamaan. Minäkin ajattelin , että nyt voisi viimein olla aika kypsä kaikkien koulupapereiden läpikäymiseen. Olen säästänyt opetusmateriaalejani, niitä satojen työtuntien tuloksia, osittain siksi, että olen salaa toivonut vielä joskus tarvitsevani niitä, osittain sen vuoksi, että on tuntunut niin pahalta heittää pois suurella vaivalla koottua aineistoa.

Nyt tarvitsen kuitenkin hyllytilaa muuhun. Sitäpaitsi opetusmateriaali psykologian alalla vanhenee nopeasti...Niin myös minä itse. Eiliset koetulokset vahvistivat tunteeni siitä, että tämä kroppa tosiaan on nopeassa tahdissa rapistumassa käyttökelvottomaksi. Töihin paluusta ei ole enää toivoa.

No, kahvit jaksan sentään vielä keittää ja hakea puita, jotta otusten kanssa tarjetaan. Siivotakin pitäisi, mutta se taitaa tänä jouluna jäädä haaveeksi - ja melko turhaakin se on, kun kaaos vyöryy takaisin tässä huushollissa muutamassa tunnissa..

Kovia ja pehmeämpiä arvoja

Pikkuhiljaa ne hiipivät näkösälle pahvilaatikoistansa: tontut, jouluenkelit ja seimisakki. Pari pölähtäneen näköistä lammasta pääsi kaapin päälle tänään. Vieressä enkeli yrittää julistaa ilosanomaansa, mutta nuo kaksi näyttävät siltä, ettei niillä ainakaan ihan ensikuulemalta mene viesti jakeluun.

Vointi on sangen huono. Huomenna pitäisi soittaa taas muutaman laboratoriotutkimuksen tuloksia. Keljuttaa, kun ei jaksa, vaikka tahtoisi. Melkein tippa  linssissä ja raivosta kihisten kuuntelin uutista VTT:n johtajan ehdotuksesta antaa työnantajille lupa laskea eläkeikää lähestyvien palkkoja ja samaan aikaan korottaa eläkeikää. Moinen kuulemma patistaisi ikääntyviä pitämään parempaa huolta työkyvystään.

Voi, perseen suti, sanon minä! Kuinka koviksi tämän maan vallanpitäjien arvot vielä muuttuvatkaan, ennen kuin käänne tapahtuu. Mahtaako tuonkaan lausunnon ilmoille päästänyt käsittää sitä, että hyvin harvat tahallaan uupuvat, sairastuvat ja hävyttömästi ikääntyvät. Aina ei työtehon lasku ole yksilön omien valintojen seurausta. Ihminen ei ole kone, eikä työkyky ainoa arvokas asia meissä. 

En usko, että palkan alennukset tekisivät ikääntyvistä houkuttelevia palkattavia työnantajille, ellei alennus olisi todella merkittävä ja milläs me ikääntyvät sitten toimeen tulisimme. Kaikilla kun ei ole muhkeita sijoitustuloja, perintöjä tai säästötilejä. Loukkaavalta tuntuu se, että ihminen nähdään vain tuottavuuslukuina ja ikääntyvät nykyään niin usein pelkkänä kulueränä ja taakkana yhteiskunnalle...

Jotain sentään olen saanut viime päivinä tehdyksi. Paras konsti patistaa meikäläinen siivoushommiin, on kutsua vieraita. Tänään saimme nauttia pienen kummitytön ja hänen vanhempiensa seurasta. 

Aviomies laittoi hyvää ruokaa - tai aikuisten mielestä hyvää. Ipanalla oli asiasta oma mielipide. Papupihvi lensi kaaressa maistamisen jälkeen. Mistä lie pikkuneiti perinyt temperamenttinsa. Eläinrakkaus sentään on selvästi sekä synnynnäistä että hyvällä kavatuksella vahvistettua. 1v 4kk vanha tytöntirriäinen kulki silittelemässä otuksia ja kiljumassa ihastuksesta. Yllättävän hyvin kissamme ja koiramme ihmisenpoikaseen suhtautuvat, vaikka tapasivat kummitytön nyt ensimmäistä kertaa kävelevänä ( ja sangen kovaäänisenä :) 

Kaikki kissat ovat tytön mielestä Minkoja, koska sen niminen kisu asuu heillä kotona. Koirat puolestaan ovat pandoja, koska ovat pehmeitä ja halattavia samoin kuin tytön rakkain pehmolelu. Pehmeät arvot ovat sentään pienellä ihmisellä vielä kunniassa..

Millainen mahtaakaan olla maailma sitten, kun pieni kummityttöni on saman ikäinen kuin minä nyt. Pelottaa edes ajatella..