Vielä vähän aikaa

 Viime yönä, vaivojen takia valvoskellessa, havahduin siihen, että syksy on jo pitkällä..niin pihamaalla kuin minun elämässä.

 Kaikki repsottaa ja ränsistyy nopeammin kuin luonnolliseen kulkuun kuuluisi, kun en jaksa tehdä millekään mitään. 

On tietenkin paljon sellaista, jolle en mahtaisi mitään yrittämälläkään. Osaa näitä vaivoistani kuitenkin pahennan sillä, että en huolellisemmin valitse sitä, mitä syön ja harrasta liikuntaa - edes silloin, kun jaksan ylös sängyn pohjalta.

Onkohan tässä nyt käynyt niin, että joka puolelta silmille tunkeva terveysvalistus (lue:aivopesu) on viimein porautunut myös meikäläisen kovaan kalloon. Tiedä häntä.

Joka tapauksessa oivalsin, että vielä on mahdollisesti vähän aikaa luopua tästä 

(osittain tahallisesta) itsetuhoisuudesta ja ryhtyä hoitamaan kehoaan.

Tänään sellaiseen ei kuitenkaan ole aikaa, eikä voimia (koskapa olisi). Huusholli on kuin pommin jäljiltä. Normisotkun lisäksi keittiössä, kellarissa, portailla, pihalla ja komerossa vartoo "viisi miljuunaa kiloa" omppuja, jotka pitäisi jatkojalostaa. (Tarttisko joku? Täältä sais tulla hakemaan)

..Ja minä pysyn hädin tuskin jaloillani...Verta vuotaa vääristä paikoista taas neljättä päivää ja voimat on ihan loppu. Huomenna on kuitenkin tulossa mukava vieras. Vähän pitäisi jaksaa siivota..tai oikeastaan aika paljon.

Toisaalta ja toisaalta

Esihistoriallisina aikoina, (Akan nuoruudessa), kun kännykkää ei vielä oltu keksitty, oli elämä siinä mielessä helpompaa, ettei kukaan odottanut kenenkään olevan 24/7 tavoitettavissa. Toisaalta, kun auto simahti soittokeikalla, kaatosateessa, keskellä erämaata, ei avun saaminen ollut ihan yksinkertainen juttu..

Eilen, Aviomiehen kanssa, jotain kokkiohjelmaa katsoessa tuli puheeksi myös se, miten erilainen ruokakulttuuri oli lapsuusaikamme kodeissa verrattuna nykypäivän moninaisuuteen. Vanhempamme kuuluivat siihen sukupolveen, joka oli kiitollinen siitä, että ruokaa ylipäätään oli. Nykyään on kauppojen hyllyillä paljon enemmän, mistä valita, mutta toisaalta enemmän myös ruokaan liittyviä ongelmia ja intohimoja.

Joku mielellään muistuttaa sanonnasta "Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään" ja on sitä mieltä, että vain eteenpäin kannattaa katsoa. Itse olen sitä mieltä, ettei joka sukupolven kannata keksiä pyörää uudelleen. Historia antaa perspektiiviä ja suhteellisuudentajua, joka, ainakin minun mielestäni, on kaiken viisauden alku.

Mistähän muuten mahtaa johtua sekin, että, vaikka meillä nykyään on kaikki mahdolliset työtä ja kotitöitä helpottavat koneet, kiire ei näytä ainakaan vähentyneen...ja se, että, vaikka elintaso, koulutustaso ja elinajan odote ovat sadan vuoden takaisesta huimasti kohonneet, esim. rikos- ja itsemurhatilastot eivät ole merkittävästi kaunistuneet..

Toisaalta ja toisaalta..Mahtaakohan ihmiskunnan pahoinvoinnin määrä olla vakio? Jos jossain kohtaa paranee, tuleeko jokin toinen ongelma tilalle? Kuinka etäältä kuvaa oikeastaan pitäisi katsoa, jotta koko  kokonaisuuden voisi hahmottaa..

Pakenen

Pakenen elokuviin, uniin ja mielikuvitusmaailmoihin. Aurinkoisinakin päivinä käperryn pimeään, lämpimän peiton alle. Voimia riittää juuri ja juuri hengittämiseen. Toivon, että sekin jo lakkaisi.

Toisinaan peiton reunan alta tukkii pehmoinen, tuhiseva kuono. Kaksi kirkasta silmää kurkistaa kysyen: "Vieläkö sulla on paha olla? Auttaisko, jos mä tulisin ihan viereen?" 

Kyllä se vähän auttaakin, vaikkei muuta miksikään sitä, että on syksy, ilma on kosteata, joka paikkaan sattuu, eikä minulla aamuisin ole mitään syytä nousta vuoteesta.

Ikääntymisen iloja

En tiedä onko muille käynyt samoin, mutta itselleni yksi ikääntymisen mukanaan tuomia parhaita asioita on ollut se, että yhä vähemmän tarvitsee välittää toisten mielipiteistä. 

Vanhempana ihminen yleensä jo tuntee itsensä, tietää, mitä tahtoo, eikä vaivaudu poukkoilemaan joka muotivirtauksen perässä.  Itse tosin en ole jaksanut semmoisesta piitata koskaan, mutta omat hömpötykseni on ollut minullakin.

Musiikki on ollut kenttä, jolla olen joskus tavoitellut tietynlaista "katu-uskottavuutta". Siihen pirtaan ei sopinut ( edes sangen kypsässä iässä) tämä yhtye, jota pidän yhtenä Suomen musiikkihistorian merkittävimpänä sen takia, että minun korviini se kuulosti ihka ensimmäiseltä kotimaiselta "tyttöyhtyeeltä", joka tosiaan osasi soittaa ja, jolla oli peräti hyviä biisejä ja loistava laulaja.

Vähääkään minua ei haitannut se, että sanoitukset oli levyjen ilmestyessä selvästikin suunnattu vähintään 20 vuotta itseäni nuoremmille.

Harmi, että lopettivat..vaikka toisaalta ihailen ja arvostan juuri sitä, että osasivat pistää pillit pussiin, kun homma ei enää tuntunut hyvältä. Maailmassa on niin paljon muutakin. Elämä jatkuu.

Onni on oma lapinkoira

Eilen iltalenkillä (suureellinen sana puolen kilometrin taapertelusta) se jälleen kerran kolahti: onni on oma lapinkoira. Ei varmasti kaikkien ihmisten onni ( hyvä niin), mutta minun henkilökohtainen rakkauteni kohde ja ilon lähde.

Rakastan toki muitakin lemmikkejäni, eikä rakkaus tosiaankaan ole liian suuri sana käytettäväksi siitä tunteesta, mutta elämäni suurin rakkaus on nimenomaan lapinkoirat ja nyt elämäni loppupuolella olen saanut niitä peräti kolme. Miksi en siis kääntäisi katsettani siihen onnenpotkuun, joka minua on kohdannut ja nauttisi koko sydämestäni siitä, että saan joka päivä rapsutella, leikittää ja hoitaa noita ihania karvapalloja. 

Vuorovaikutus ei sitäpaitsi ole yksisuuntaista. Vaikka ne eivät filosofisiin keskusteluihin kykenekään, niiden viestintä on hyvin vivahteikasta ja monimuotoista ja jokainen on aivan omanlaisensa persoona.

Ehkä olisi aika unohtaa itsesäälissä rypeminen ja kiinnittää huomionsa siihen, mitä olen saanut. Sisareni sen minulle jo muutama vuosi sitten ääneen sanoi, kun valittelin suurimman unelmani murenemista, sitä, että olisin halunnut jatkaa mielekkääksi kokemaani työtä opettajana. Hän sanoi: "Kuule Millan, onhan se kurjaa olla aina kipeä, mutta jospa sä oletkin saanut työn tilalle jotain muuta. Jos tekisit edelleen yhtä pitkää päivää, et varmasti voisi pitää noin paljon eläimiä ja niitähän sä olet aina halunnut." 

Aika usein tarvitaan joku ulkopuolinen sanomaan ääneen päivänselvä asia, joka itseltä on jäänyt huomaamatta.

Huumorin kukka on kuollut

Podettuani jo puoli vuosikymmentä kroonista keskivaikeaa masennusta opiskelin vuoden verran logoterapiaa,  eli tarkoituskeskeistä psykoterapiaa. Muistan, miten yllättynyt olin siitä, miten merkittävässä asemassa huumori on tuossa Viktor E. Franklin alulle laittamassa hoitomuodossa. 

Silti kurssilla tuotiin selvästi esiin se tosiseikka, ettei syvästi masentunut ihminen juurikaan kykene kokemaan iloa tai mielihyvää, saati suhtautumaan huumorilla omaan tilaansa.

Itselleni huumori, ennen muuta itseironia, oli pitkään tärkeä voiman lähde.  Nyt se lähde tuntuu ehtyneen, Toivottavasti ei sentään loppuiäksi.

Etäännyttäminen ja oman tilanteen tarkastelu uudesta, yllättävästä näkökulmasta, auttaa joskus löytämään ratkaisuja, jollaisia ei luullut olevan olemassakaan. 

"Huumorintaju on suhteellisuudentajua" on joku meikäläistä viisaampi sanonut. Sitä minulta taitaa nyt puuttua.

En tykkää tästä

Pää täynnä ektoplasmaa (Yök). Pari päivää on mennyt viihtyisästi lääkepöpperössä. Tänään vatsa kuitenkin ilmoitti, etttä nyt riittää tulehduskipulääkkeet. Kuumetta tai ei, nielaistut pillerit palautetaan lähettäjälle suorinta tietä.

Koko eilispäivän yritin kirjoittaa jotain järjellistä toisaalle. En pysty.  En kykene, enkä usko sen johtuvan pelkästään lääkehumalasta. Tämä muistin, keskittymiskyvyn ja loogisen ajattelun rapautuminen lienee menetys, jota suren kaikkein eniten.

Mitä jää jäljelle, kun ihmiseltä katoaa ensin terveys ja työkyky, sitten sosiaalinen verkosto, vähitellen myös sosiaaliset ja kognitiiviset taidot...Vihannes. Sellainen taidan hyvin pian olla. Enkä edes voikukka tai porkkana, vaan todennäköisimmin pahuksen piikkinen ohdake.

En tykkää tästä