Kahtena peräkkäisenä viikonloppuna vieraita. Puolitoista viikkoa epätavallisen vilkasta huushollaamista. Mukavaa seuraa ja tyytyväisiä, hyvin rapsutettuja, lemmikkejä.
Sillä aikaa, lupaa kyselemättä, kaikki 16 pihan pihlajaa kellastuivat. Myrsky vei angervoista lehdet. Näkösuojan ohikulkijoilta ja ammattikoulun välituntitupakoijilta tarjonnut siperianhernepensasaita harventui risukoksi.
Voisi luulla, että mukavien vierailujen jälkeen kokisi olonsa hyväntuuliseksi ja virkistyneeksi. Paluu yksitoikkoiseen ja yksinäiseen arkeen tuntuu kuitenkin raskaalta.
Minun yksinäisyyteni ole seuran puutetta. Se on ennemminkin mielentila, tunne siitä, ettei ole ketään, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan. Ei ketään, joka katsoisi, kuuntelisi, olisi kiinnostunut ja vaivautuisi joskus kertomaan omistakin asioistaan.
Siksi kai täällä "virtuaalimaailmassa" tekee mieli roikkua vuodesta toiseen, vaikka oma jakamisen arvoinen sanottava on loppunut jo aikoja sitten.
Usko tai älä, ei tarvitse olla mitään erinomaisempaa sanottavaa, kuin mitä kirjoitat. Asiat, joita jaat ovat varmaan elämisen ja olemisen ruohonjuurta useimmille, ainakin niille, jotka täällä tykkäävät käydä. Ei ihmisen elo ole niin kovin ihmeellistä, se koostuu juuri tällaisista asioista. Niiden vuoksi tunnut ystävältä, vaikka en ole sinua koskaan nähnytkään. Itselläni on riesana yritys olla enemmän kuin olen ja siksi kirjoitukset jäävät ulkokohtaisiksi (sekä blogi että kommentit), samoin ystävyyssuhteet. Sinun kirjoituksistasi huokuu aito ihmisyys. Ehkä se on juuri sitä, mitä kaipaisi ystävyyssuhteisiin muuallakin, silloin ei olisi niin väsynyt seurustelun jälkeen.
VastaaPoista