keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Yksinäinen, mutta miksi?

Tiski- ja pyykkikoneen täytön, kissanvessojen siivouksen ja kärhön istutuksen jälkeen on aikaa istahtaa tietokoneen äärelle huilaamaan ja jatkamaan edellisen postauksen aihetta.

Multaa tonkiessa tuumailin yksinäisyyttä yleisemmin. Miksi se tuntuu vaivaavan kaiken ikäisiä ja yllättävän monenlaisissa elämäntilanteissa olevia?

On helppoa käsittää, miksi liikunta-, aistirajoitteiset tai syrjässä muista asuvat ihmiset kokevat olevansa eristyksissä. Monimutkaisempi ongelma lienee se, miksi sellaiset, jotka elävät parisuhteessa ja perheessä, käyvät töissä tai opiskelevat ja ehkä harrastavatkin jotain, ovat yksinäisiä.

Kun kypsässä iässä opiskelin vuoden verran yliopistossa ja asustelin soluasunnossa, tulin keskustelleeksi useammankin opiskelijan kanssa, jotka kertoivat olevansa yksinäisiä. Pulma ei selvästikään piillyt sosiaalisten taitojen puutteessa, eikä siinä, ettei tilaisuuksia toisten kohtaamiseen olisi ollut. Jututtamani nuoret eivät myöskään etsineet seurustelukumppania, vaan satunnaista tuttua läheisempää ihmistä, jonka olisivat voineet kokea ystäväkseen.

Noiden keskustelujen jälkeen jäin miettimään, miksi ystävystyminen on ollut itsellenikin aina vaikeaa. On helppoa heittäytyä small talkiin. Syvällisten puhumisesta tykkään vielä enemmän. Yhdessä tekeminen ja meneminen ei koskaan ole ollut minun juttuni. Silti sellaisia ihmisiä on riittänyt, jotka ovat vaivautuneet pitämään minuun yhteyttä, tulemaan vaikka kotiini saakka tapaamaan, jos en ole muualle jaksanut lähteä.

Onhan toisten seura usein hauskaa, avartavaa ja virkistävää. Harmillisen usein seuranpito tuntuu kuitenkin työltä ( ja nyt en tosiaankaan puhu näistä hiljattain meillä käyneistä vieraista). Toisen tavat, mielipiteet ja erilaisuus kummastuttavat, jopa ärsyttävät. Sopeutuminen vaatii energiaa ja kompromisseja. Mahdankohan olla liian vaativainen?

Ovatkohan ihmiset aina olleet keskenään näin erilaisia, vai pitääkö paikkansa se, että meillä länsimaissa ihmisten maku, mieltymykset, asenteet, koko elämäntyyli on niin moninaistunut, että samanhenkistä seuraa voi olla vaikea löytää?

Olisikohan siinä yksi keskeinen syy ihmisten yksinäisyyden kokemiselle?  Erilaisuus kun nostattaa helposti torjuntaa, saa kokemaan pelkoa, vastenmielisyyttä ja ulkopuolisuutta. 

Itse tunsin nuorempana vetoa nimenomaan erilaisiin ihmisiin kuin itse olen. Nyt, kun sopeutumiseen tarvittavaa energiaa ei enää ole, kaipaisin enemmän samanhenkistä seuraa, mutta sen löytäminen ei olekaan kovin helppoa - varsinkaan oman sohvan ja jääkaapin väliltä...

8 kommenttia:

  1. Nuorempaan matkustelin ja harrastin jotain ystävieni kanssa. Nyt koen olevani yksinäinen koska olen erilainen, asun kaukana kaikista, en käy työssä, en halua enää niitä viinihuuruisia illanistujaisia.
    Minäkin kaipaisin vain keskusteluseuraa. Sitäkin rajoiteusti (kamala), mutta ei ole tarjolla. Mitä me ihmiset sitten kaipaamme kun sanomme olevamme yksinäisiä? Itse ainakin kaipaan juuri kuuntelijaa ja ihmistä, jota puolestani voisin kuunnella.

    Minulla on pari hyvää ystävää. Molemmat ovat vielä työelämässä ja asuvat toisella puolella Suomea. Elämä on heittänyt työn perässä ja toinen halusi muuttaa takaisin kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan.

    Joskus tunnen olevani totaalisen yksin, kun mies on vielä tuollainen (kaikella kunnioituksella) tutkijatyyppi ja vielä epäsosiaalinenkin.

    Tulipas jotain hajanaista taas kirjoitetua, koita saada tolkkua;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus tuntuu, että nykyään arvostetaan vähän liikaa aivan tietynlaista aktiivisuutta ja osallistumista. Kuitenkin ihmiset ovat temperamentiltaan erilaisia ja eri elämänvaiheissa toiveet ja voimavaratkin vaihtelevat.

      Itse olen viettänyt sen verran aikaa sekä kirkon penkissä että niissä viininhuuruisissa illanistujaisissa, että tiedän ainakin itse kokevani oloni niissä usein vielä yksinäisemmäksi kuin ollessani konkreettisesti yksin.

      Todellinen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on minullekin juuri sitä henkilökohtaisten kokemusten ja ajatusten jakamista. Se lohduttaa, ilahduttaa ja lievittää yksinäisyyttä.

      Poista
  2. Yksinäisyys ja sen tunne on varsin mielenkiintoinen aihe. Yleensä en koe olevani yksinäinen lainkaan, vaikka yksin olisinkin. Ystävien kanssa tehtyjen matkojen, yökyläilyjen yms jälkeen yksinäisyys joskus yrittää nostaa päätään kun olen palannut takaisin kotiin. Hassua kyllä, mutta silloin kun on sellainen yksinäisyyden hetki, ei silloin tee mieli edes olla keneenkään yhteydessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jänn juttu tuo viimeksi mainittu. Olisikohan meissä erikseen semmoinen yksinolon ja seurallisuuden moodi ja vaihtaminen vaihteelta toiselle joskus vähän takkuilee? Minullakin on nimittäin usein samanmoinen tunne.

      Poista
  3. Olen miettinyt omaa erakkouttani ja luulen sen johtuvan aika paljon hitaudesta. Olen tylsää seuraa. Joillakin sanat virtaavat vuolaasti suoraan ajatusten lähteiltä, mutta minä olen enemmän intuitiivista tyyppiä. Ajatusten muuttaminen sanoiksi ja lauseiksi on tuskastuttava prosessi, joka vie paljon aikaa ja enemmän lyhytaikaista muistikapasiteettia kuin minulla on käyttää. Aika usein päässä ei ole ajatuksen ajatusta, pelkkää tyhjää. Seurassa jään auttamatta kuuntelijaksi. Seurustelu, jossa täytyy yrittää pysyä muiden tahdissa väsyttää ja nolottaa jälkeenpäin, kun on tullut lauottua ajattelematta kaikenlaista syljen suuhun tuomaa. On aika vähän tuttuja, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista kanssani (sellaisista, joista minulla on jotain valmiiksi pohdiskeltuja ajatuksia) ja vielä vähemmän on niitä, joista on mukavaa ja rentouttavaa olla yhdessä hitaasti ja välillä hiljaakin. Melkein pelkästään ovat lähisukulaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En suostu uskomaan, että olet tylsää seuraa muiden kuin omasta mielestäsi. Se on silti totta, että nopeata ja sujuvasanaista ihmistä toiset lähestyvät helpommin. Itse olen tulkinnut asian niin, että hiljaiset ja hitaammat saattavat olla joidenkin mielestä pelottavia. Heistä kun ei tiedä, mitä oikeastaan ajattelevat, ties vaikka jotain pahaa minusta;)

      Poista
  4. Täällä yksinäisyyden maassa
    asuvat yksinäisyyen lapset,
    kotimaata ei täältä löydy,
    eikä edes ihmistä, joka
    sen perusyksinäisyyden
    voisi poistaa, eikä
    se kai ole tarkoituskaan,
    mietin.

    Lievitystä joskus, yleensä ei.
    Pellolla jänis, katseissamme
    jaettu hetki, kissan luottamuksen
    läheisyys, koiran hymy.

    Olisikohan Yksinäisyys painolasti?
    Ettei veneemme kaadu myrskyissä,
    vaan kantaa perille...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllättävä ja kaunis ajatus tuo painolastiteoria. Eläinten kanssa minäkin olen kokenut läheisyyden helpommaksi ja mutkattomammaksi kuin ihmisten kanssa. Jospa tosiaan ymmärrämme toisiamme paremmin siellä toisella puolella, eikä kenenkään tarvitse enää olla yksinäinen..

      Poista

Sano vaan