Minä ja muut

Kun olin vielä työelämässä, useammassakin työpaikassa tehtäviini kuului tilaisuuksien ja retkien järjestäminen. Piti ryhtyä mainostamaan ajoissa, muistaa tilata linja-auto, ilmoittaa tarjoilua varten osallistujamäärä tai varata liput.

Vuosien varrella sen oppi, että aina lopullinen lähtijöiden määrä muuttui jonkin verran. Joku perui ja vastaavasti muutama matti myöhänen saattoi pyrkiä mukaan ilmoittautumatta.  Sellainen ikävä muutos ihmisten käyttäytymisessä parikymmenvuotisen työurani aikana oli nähtävissä, että sitoutuminen annettuihin lupauksiin väheni selvästi.

Yhä useammat alkoivat entistä huolettomammin muuttaa mieltään välittämättä lainkaan toimintansa vaikutuksista toisiin. Jos aikaisemmin peruutusten syyksi kerrottiin vähintäänkin sairastuminen tai muu vakavasti otettava este, nykypäivän ihmisille näyttäisi riittävän syyksi se, ettei nyt enää huvitakaan. 

Siinä sitä oli opettajalla ja nuoriso-ohjaajalla moneen kertaan miettimistä, mistä nyt puuttuvat osallistumis- ja kyytimaksut otetaan, kun budjetti oli muutenkin tiukalla ja taas tuli ennakoimaton ja aivan turhalta tuntuva meno.

Itse olen luopunut jo aikoja sitten haaveista ilmoittautua yhtään minnekään, kun en koskaan pysty ennakoimaan satunko olemaan juuri sillä hetkellä siinä kunnossa, että jaksan osallistua. Pidän itseäni myös vankkumattomana yksilöllisyyden ja yksilönvapauksien kannattajana. Sitä en silti voi käsittää, mihin meiltä nykyihmisiltä on katoamassa ymmärrys siitä, että kaikki valintamme vaikuttavat jollain lailla toisiin.

Jos minä en maksa laskujani, joku muu ne joka tapauksessa joutuu maksamaan. Aiheuttamani sotkut eivät katoa minnekään, vaikka minä jätän ne taakseni. Jos minä en kanna vastuutani, joku muu joutuu, tavalla tai toisella, kantamaan raskaamman taakan.

Koettelemusten aikaa

Huh sentään. Nyt on Akan sietokykyä koeteltu vähän joka lailla. Bloggaushiljaisuuskaan ei ole johtunut pelkästään innon ja voimien puutteesta. Jokunen päivä sitten Google toteutti palveluissaan muutoksen, jonka seurauksena meidän (ja muidenkin samoilla asetuksilla, saman valmistajan modeemia käyttävien) pääsy Bloggeriin ja gmailiin tyssäsi tykkänään. Jokunen päivä etsiväntyötä vaadittiin ennen kuin Aviomies sai ongelman paikallistettua ja väliaikaisesti ratkaistua. (Perusteellisempaa ratkaisua varten täältä periferiasta on ajeltava suurempaan kaupunkiin modeemiostoksille ja sellaista reissua varten täytyy tietenkin olla tarpeeksi töistä vapaata aikaa ja se on tällä hetkellä Aviomiehellä kortilla)

Muutenkin elämä on nyt yhtä rämpimistä. Jotain mukavaa sentään:

Viime perjantaina posti toi mukavan paketin. Partapapan rouva ilahdutti tuommoisella yllätyksellä, kun olin lähettänyt hänelle laatikollisen perennanalkuja puutarhastamme taannoin. Ihanat, lämpimät villasukat pääsivät käyttöön saman tien, mutta somat puutarhasakset säästän ensi kevään koitoksiin.

Lapsiasiaa

Joitakin päiviä sitten netissä puitiin "Supermarjon" aikomaa lasten kauneuskilpailua. Ansaitsemaansa huomiota herätti myös se palaute, jota hän suunnitelmistaan sai. Sivistys alkaa olla kaukana keskusteluista, joissa esiin kaivetaan niinkin kovat aseet kuin tappouhkaukset.

Lapsi- ja väkivalta -teema jatkui kammottavissa uutisissa 8-vuotiaan tytön murhasta ja lastaan kiduttaneen isän pahoinpitelystä tutkintavankeudessa.

Eilen avasin television juuri, kun jossain ohjelmassa keskusteltiin lapsikielteisyyden lisääntymisest yhteiskunnassamme. Huuli pyöreänä ja paheksuen kuuntelin, kuinka jotkut iäkkäät ihmiset olivat saaneet valituksillaan taloyhtiön kieltämään kokonaan lasten leikit kerrostalon pihalla.

Moraalisen närkästyksen nostattaman tunnekuohun laannuttua aloin tuumailla aihetta objektiivisemmin. Ilman muuta lapsilla on oikeus olla ja elää kotinsa pihalla  aivan niin kuin muillakin asukkailla. Eri asia on sitten se, mistä tuossakin tapauksessa todella oli kysymys. Normaalit elämän äänet, kuten lasten ilon ja innon kiljahdukset on jokaisen taajamassa asuvan parasta oppia sietämään (jos ei onnistu, kannattaa kokeilla kuulosuojaimia tai muuttoa muualle). 

Eri asia on sitten se, mitä kukin pitää lasten normaalina käytöksenä ja leikkimisenä. Lumipaakkujen tai kuran heitteleminen pihaan parkkeerattujen autojen päälle, ohikulkijoille huutelu,  rappukäytävässä kiljuminen ja ovikellojen turhaan soittelu ei minun mielestäni sitä ole. 

En myöskään ihmettele niitä aikuisia, jotka mahdollisuuden tarjoutuessa valitsevat lapsivapaan lomahotellin, junanvaunun tai ravintolan. Suotakoon se heille. Valitettavan monet aikuiset kun eivät itsekään osaa käyttäytyä, saatikka että pitäisivät tärkeänä opettaa jälkikasvunsa ottamaan toisia huomioon.

Medialla on nykyään vastenmielinen tapa kärjistää, luoda vastakkainasetteluja ja sensaatioita myyntiä kasvattaakseen. Vastuun mustavalkoisuuteen ja väkivaltaisiin reaktioihin taipuvaisten yksilöiden vihan lietsonnasta toimittajat väistävät vetoamalla sananvapauteen ja taloudellisiin paineisiin.

Asioissa on kuitenkin aina monta puolta. Valitettavasti me nykyihmiset olemme jo kasvaneet niin lyhytjännitteisiksi, että harvoin jaksamme perehtyä pidempiin kuin muutaman rivin juttuihin ja yksinkertaistettuihin "totuuksiin".

Edelleen olen sitä mieltä, että yhteiskunnan hyvyys ja toimivuus mitataan sillä, kuinka se hoitaa ja kohtelee heikoimpiaan. Lasten asioissa on selvästi korjaamista, eikä se hoidu pelkästään viranomaisten toimintaa muuttamalla. Meitä kaikkia tarvitaan.

Unohtaa ei sovi myöskään sitä, että lapsia kasvattaessamme luomme samalla omaa tulevaisuuttamme. Niin metsä vastaa, kun sinne huudetaan. Tästä näkökulmasta katsottuna voisi myös pohtia mikä meni pieleen, kun tämän hetken aikuisista kasvoi niin kovia ja kylmiä, että olemme kansainvälisissä vertailuissa huolestuttavan korkealla perheväkivaltatilastoissa ja muun muassa vanhusten heitteille jättäjinä.

Paha sai palkkansa (ja hirvikärpäsen tukkaan)

Ulko-oven pielessä on riipuskellut iät ja ajat valurautainen kello. Sitä ei kukaan älyä soittaa. Sisätiloihin ei ihan pieni kopistelu kuulu ja tällä paikkakunnalla näyttää vallitsevan aivan erilainen käytöskoodi kuin edellisellä kotipaikkakunnallamme (missä kaupustelijatkin saapastelivat kengät jalassa, lupia kyselemättä tuvan perimmäiseen nurkkaan). 

Vaikka kovasti arvostankin omaa rauhaa ja yksityisyyttä, asensin tänään ovikellon, sellaisen johdottoman, joka plimputtelee valittua sävelmää. Vielä en kehdannut valita joululauluja, mutta pian sekin aika tulee.

Eilen nautin pitkästä aikaa alkoholia. Se nautiskeluosuus tosin jäi kovin lyhytaikaiseksi, kun jo parin  (pienen) Vana Tallinn -lasillisen jälkeen tulin armottoman kipeäksi. Outoa se oli sikäli, että vaikkken ole koskaan kestokykyäni kovalla harjoittelulla kehittänytkään, viinapääni on aina ollut keskimääräistä parempi. Ei ole enää, tai sitten jokin lääkkeistäni ei alkuunkaan sovi alkoholin kanssa (vaikkei tuoteselosteissa sellaisesta varoitetakaan). Hyvät aineet ja pari litraa jotain muuta (olisikohan ollut pään sisäisiä nesteitä) ryöpsähteli pitkin yötä väärästä päästä posliinipönttöön.

No, se siitä. Tänä aamuna hiuksia harjatessa säikähdin sitten oikein kunnolla, kun pesualtaaseen tipahti jokin tumman ruskea ja villisti sätkivä. Metsässä rämpimässä en enää itse jaksa käydä, mutta Aviomies ja koirat käyvät joka päivä. Kun varsinkin niiden nelijalkaisten kanssa tulee kiehnättyä lähikontaktissa paljonkin, metsästä tarttunut salamatkustaja on jotenkin vaihtanut alustaa. Yök. Hirvikärpänen. Kammoan niitä otuksia enemmän kuin mitään muita hyönteisiä.

Yön aikana joku on näemmä suolistanut pehmolelun olkkarin matolle. Vanutuppoja on matto valkoisenaan. Meikäläisen pitäisi mennä nyt teurastamaan muutama kurpitsa. Jokohan voimat olisivat palautuneet sen verran, että veitsi pysyy vakaasti kädessä.

Mieluummin hyväuskoinen

Muutama viikko sitten ostimme uudet kottikärryt, kun edellisillä oli jo ikää lähes 20 vuotta ja rengas alkoi vuotaa. Muutama päivä sitten alkoi uusienkin työntäminen tuntua raskaalta. Kun isäni tänään tutki syytä, löytyi renkaasta veitsenterän kokoinen viilto...

Minä uskon mieluiten ihmisistä hyvää. Mieluummin olen hieman liian hyväuskoinen kuin epäluuloinen tai suorastaan vainoharhainen. Karu totuus on kuitenkin se, että pihastamme, ja jopa ulkorakennuksestamme, on varastettu tavaraa ja pihaa käydään roskaamassa jatkuvasti (vastapäätä on ammattioppilaitoksen tupakkapaikka).

Vaikka ensimmäinen varkaus (iso vanhanaikainen tavarankuljetuspyörä) oli niin ilmeinen, ettei sitä positiivisuudella voinut poiskaan selittää, en silti ole, näiden kolmen täällä asumamme vuoden aikana, oppinut viemään tavaroita piiloon ja suojautumaan ilkivallalta.

Isäni kaltaiseksi, muista aina pahintata ajattelevaksi, pessimistiksi en halua muuttua.  Pelossa on niin raskasta elää. En ymmärrä myöskäään sitä asennetta, joka joskus välittyy muun muassa poliisien ja rikoksista kirjoittavien lausunnoista, eli että oma vika, jos  joku joutui rikoksen uhriksi, kun ei suojannut omaisuuttaan.

Minusta lähtöoletus pitäisi olla se, että lakia noudatetaan, eikä toisille tehdä tieten tahtoen pahaa. Erityisen kieroontuneelta vaikuttaa se, että nykyään monissa tilanteissa  (esim. raiskauksissa "mitäs pukeuduit minihameeseen" ja mökkimurroissa "mökille ei pitäisi jättää arvotavaraa") uhri yritetään saada näyttämään vähintään yhtä syylliseltä kuin rikoksen tekijä.

Onnellisuuden salaisuus osa 1

Aurinko paistaa. Perhosia lentelee ruuhkaksi asti. Omenapuut notkuvat sadon alla. Kasvihuoneessa tomaatit alkavat viimeinkin joukolla punastella. Tätä lämpöä ja valoa kun saisi pulloon. Sillä täyttäisin kellarini hyllyt mieluummin kuin kurpitsapikkelsillä ja marjahilloilla.

Meikäläistä ei ole suunniteltu pohjoisen pitkiin, pimeisiin, kylmiin talviin. Vuosi vuodelta kestän ne huonommin. Aiemmin säröili vain mieli. Nyt särkyy jo kroppakin. Kostea ja kylmä rampauttaa fibromyalgian runtelemat jäsenet kankeiksi ja kipeiksi.

Vielä ei kuitenkaan ole se pahin aika. Viikonlopun vietin vuoteen omana, mutta tänään jaksoin nostaa maasta valkosipulit. Jos vielä pienen pätkän pystyisin kaivamaan uutta kukkapenkkiä tai säilömään pari talvikurpitsaa, voisin olla päivän aikaansaannoksiini tyytyväinen.

Aina löytyy niitä, jotka jaksavat, pystyvät, osaavat ja ehtivät enemmän. Ehkä yksi onnellisen elämän salaisuus onkin siinä, että osaa asettaa tavoitteensa sopivan korkealle: ei liian ylös, ettei aina pety, muttei turhan matalallekaan, jottei mahdollisuudet jää käyttämättä..

Onnellisuuden ihannointi tekee onnettomaksi

   

Kyllä nyt keljuttaa. Piti saada mukavia vieraita, mutta enpäs saa, kun olen niin kipeä, etten jaksa muuta kuin maata sohvalla ja käydä välillä oksentamassa. Onneksi tuo pieni pörröinen ja muutama muu tassuterapeutti käy välillä hoitamassa.

Nettiuutisista silmään pisti tänään tämä.  Ilman tohtorin titteliä ja käyttäytymistieteellistä tutkimustakin olisin osannut tuon kertoa, siis että onnellisuuden ihannointi lisää onnettomuuden kokemusta. Päivänselväähän se on, että ihmisten on vaikeampi hyväksyä kielteisiä tunteitaan (ja toisten myös) aikana, jolloin avaimena menestykseen ja kunnon kansalaisuuteen pidetään positiivista elämänasennetta.

Ei riitä, että joutuu suremaan menetyksiään, epäonnistumistaan, hylätyksi tulemistaan tai sairauttaan, pitää vielä tuntea häpeää siitä, ettei jaksa olla iloinen, valoinen ja toiveikas kaikesta huolimatta. Vallitseehan nykyään hyvin pitkälti ajattelumalli, jonka mukaan jokainen on oman onnensa seppä - mukaan lukien onnellisuutensa.