Joillakin näyttäisi olevan sisäsyntyinen toiminnan tarve. Minulla ei. Olen aika ollut ennen muuta pohdiskelija (laiskuudeksikin sitä on joku epäkohtelias nimittänyt).
Jotkut askartelevat, leipovat, tekevät mielellään työtä käsillään tai luovat taidetta. Joillekin pelkkä kehon liike ilman erityistä päämäärää tuottaa mielihyvää. Minulle ei, ei edes ennen sairastumista.
Onneksi lopulta löysin omimman alueeni, jonka saatoin elinkeinoksikin muuttaa. Opiskelu oli kohtalaisen helppoa, kun lukeminen, kirjoittaminen ja ajattelu oli mukavaa. Opetustyössä sain jatkaa samaa hauskuutta ja opinto-ohjaajan työssä vielä yhdistää siihen opiskelijoiden henkilökohtaisen auttamisen ja kohtaamisen. Mikäs sen ihanampaa.
Kun menetin työkykyni, tuntui, että koko tulevaisuudelta putosi pohja. Minulla ei ole ollut elämässäni paljon unelmia. Haave mielekkäästä työstä oli motivoinut uhraamaan valtavasti aikaa (..ja rahaa. Tutkinnon suorittaminen avoimessa yliopistossa ei totisesti ollut halpaa)
Tavoitteen saavuttaminen sujuu aina helpommin, jos sitä kohti ajaa sisäinen motivaatio. Työnkin voi nähdä nälän aiheuttamana pakkoliikkeenä, mutta mielekkäämmältä se tuntuu, jos sen tekemiseen ajaa pakon sijaan/lisäksi sisäinen palo.
Kaikille yhteisten tarpeiden lisäksi meitä motivoi hyvin yksilölliset toiveet ja halut. Osa motivoivista tekijöistä tulee ulkoapäin. Haluamme esimerkiksi tavoitella sellaista ulkonäköä ja elämäntyyliä, jota arvostamissamme viiteryhmissä pidetään ihanteellisena.
Minua, maailman toiseksi laiskinta otusta (se laiskin on todennäköisesti Aviomies), on aina motivoinut velvollisuudentunto. Sovinnaisuudesta ja auktoriteeteista en ole jaksanut piitata, mutta sisäistämäni käsitys oikeasta ja väärästä piiskaa minua liikkeelle. Tahtoisin niin kovasti olla hyvä ihminen ja siihen haluun liittyvien arvojen toteuttaminen tarjoaa minulle tyydyttävämpiä sisäisiä palkintoja kuin mitkään ulkoiset arvostuksen osoitukset.
Jos siis haluat saavuttaa jonkin tavoitteen, perustele itsellesi raudanlujasti, miksi se on uhrauksien ja ponnistelun arvoinen maali. Mitä tärkeämpänä pidät tavoitettasi, sitä kalliimman hinnan olet valmis sen saavuttamisesta maksamaan....
Selvää pässinlihaa. Nyt meikäläiseltä puuttuu enää se tavoite ;)
En sano mitään tuosta laiskuudestasi, kun sitä puutarhaakin vaalit niin hineosti, joten...
VastaaPoistaMuistan kuinka, jäätyäni työttömäksi rakastamastani työstä, päätin asettaa itselleni tavoitteen. Se oli aikaatuluni yhden vuoden ajalle. Olin suunnitellut tietyt jatko-opinnot työnhaun lomassa, ja ne toteutuivatkin. Mutta sitten kun se tavoittelemani työpaikka katosi yhä kaukaisemmaksi, niin masennuin totaalisesti.
Sen pettymyksen jälkeen en ole tavoitteita jaksanut asettaa. Olen vain ajautunut elämässä päivästä toiseen, siltä ainakin tuntuu.
Mistä ihmeestä sen tavoittelun arvoisen, ja mielekkään asian vielä elämään löytäisi?
Minullakin se meni juuri niin, että opiskelin saadakseni haluamani työn. Motivaatio oli siis välineellinen, vaikka toki jokainen saavutettu opiskelutavoite ja hyvä arvosana tuntui mukavalta ja kohotti itsetuntoa. Pari arvosanaa jäi kesken, kun jäin eläkkeelle, eikä toivoa töihin paluusta enää ollut. En vaan enää jaksanut nähdä vaivaa, eikä esseiden kirjoittaminen enää edes tuntunut helpolta.
PoistaSemmoinenkin toivottoman kuuloinen ajatus on tässä käynyt mielessä, että mitäs jos masentuneena on tyystin mahdotonta löytää mitään, mikä tuntuisi mielekkäältä ja tavoittelemisen arvoiselta. Onhan masennukselle tyypillistä nimenomaan kyvyttömyys tuntea (palkitsevaa) mielihyvää ja kaiken kokeminen turhana ja toivottomana..