Vanha ystävä otti pitkän tuon jälkeen yhteyttä. Oli julkaissut ties kuinka monennen äänilevynsä. Sanoituksista kuului eletty elämä. Niitä kuunnellessa tuli mieleen, miten hyvä onkaan vanheta samaa tahtia ihmisten kanssa, jotka on tuntenut nuoresta saakka.
Kahden päivän päästä tarkistetaan toisen tutun väitöskirja. Aloitimme samaan aikaan, mutta minun työni ei edennyt tutkimussuunnitelmaa pidemmälle. Hänen kanssaan yhteys katkesi masennukseen ja muuttoon. Tuntuu kurjalta, etten enää sairastuttuani jaksanut vastata yhteydenottoihin.
Kunnallisvaalien ehdokaslistoja täytyy lukea tarkkaan. Paljon tuttuja, kaikilla 15 entisellä kotipaikkakunnalla, on ehdokkaina, Kuvasta en vaan enää kaikkia tunnista. Tänään häkellyin nähdessäni kuvasta, miten aika muovannut keski-ikäisen miehen nuoresta pojasta, jonka olin tuntenut 20 vuotta sitten.
Oliko ystävystyminen nuorempana helpompaa vai kuvittelenko vain? Tuntuu ainakin siltä, että yhdistämään riitti usein pelkkä samassa paikassa ja elämäntilanteessa oleminen. Luulisi, että elämä hioo särmiä, mutta itse koen ainakin tulleeni ystävien suhteen vaativammaksi. Tässä iässä ihmissuhteita ei jaksa enää "tekohengittää". Tärkeistä asioista haluaa olla samaa mieltä. Seuraa ei tarvitse pelkästään siksi, ettei tarvitsisi olla yksin.
Vanhat ystävät ovat aarre. Heille ei tarvitse kaikkea alusta saakka selvittää ja yhteiset muistot ovat kuin helmiä, joita aika kiillottaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano vaan