Kiitollisuusharjoituksia

On turhankin palkitsevaa suositella toisille päämääriä, joiden saavuttamisessa on itse onnistunut. Mielellämme uskottelemme itsellemme, että vaurastuminen, painonhallinta, opintosaavutukset tai muunlainen menestyksenä pidetty onnistuminen elämässä on puhtaasti oman ahkeruutemme ja lahjakkuutemme tulosta.

 Todellisuudessa kukaan harvoin yltää merkittäviin tavoitteisiin ilman toisten tukea (opintotukea, vertaistukea, perheen tukea, erilaisia rahalla ostettavia tuotteita ja palveluita, infrastruktuuria, yleistä ilmapiiriä jne.) Olemme niin monin eri tavoin riippuvaisia toisista (ja heidän työnsä tuotoksista), että pidämme heitä/niitä itsestäänselvyytenä, emmekä huomaa olla kiitollisia. Saatammepa, päinvastoin, valittaa ja jopa syyttää muita (yhteiskuntaa, vanhempiamme, mediaa tms.) tuen ja edellytysten puutteesta.

Saavutetut edut alkavat liian pian tuntua asiaankuuluvilta. Aina löytyy epäkohtia ja jotain uutta haluttavaa. Se, mikä itselle on helppoa, ei välttämättä ole sitä toiselle ja päinvastoin. Ylenkatse, väheksyminen ja syyttely harvoin edistää mitään. Toisen erityislaadun kunnioittaminen ja rohkaiseminen toimii paremmin.

Surkuhupaisa on myös se psykologisten tutkimusten johtopäätös, että hyvän itsetunnon omaavat selittävät onnistumisiaan helpommin omilla ansioillaan ja syyttävät epäonnistumisista ympäristöä. Huonolla itsetunnolla varustetut puolestaan epäilevät omaa osuuttaan saavutuksissaan silloinkin, kun ansiot ovat kiistattomat.

Yksi meikäläisen persoonan lukuisista paradokseista on se, että samaan aikaan, kun kiitollisuus on minulle helppoa, toisaalle kiskoo taipumus kriittisyyteen ja halu nähdä  aina pintaa syvemmälle..

Ihanteellista olisi tietenkin pitää yllä yhtä aikaa kriittistä tarkastelutapaa ja muistaa kiitollisuus. Tänään taidan kuitenkin keskittyä kiitollisuuteen. Onhan sekin yhdenlaista (itse)kriittisyyttä, että unohtaa vaihteeksi epäkohdat ja katsoo uusin silmin (kiitollisuuden värittämin silmälasein) kaikkea sitä, mitä tavallisesti pitää itsestäänselvyytenä.

Pesukone toimii. Takka lämmittää. Rakkaimmat ovat elossa. Käden ulottuvilla on monta pehmoista rapsuteltavaa. Kaapista löytyy syötävää. Kipu on jotakuinkin siedettävällä tasolla...Joka tapauksessa kaikki tämä joskus loppuu. Sitä ei ehkä kannata odotella toimettomana, kun voi yrittää elää joka hetken parhaansa mukaan.