Minne voi valittaa..

Naisten oikullisuudesta muistetaan mainita mennen tullen, mutta nykyään kyllä ihan toinen luonnonvoima aiheuttaa minusta enemmän päänvaivaa, nimittäin sää.

Tänään, esimerkiksi, heräsin poikkeuksellisen aikaisin, puoli kahdeksalta. Kun pissatin koirat, ulkona paistoi kirkkaalta taivaalta aurinko.

Kaksi tuntia myöhemmin jäätyneitten lätäköitten päälle oli satanut ohut kerros lunta. Se peitti liukkauden ja enkös minä mennyt takkapuita liiteristä hakiessa oikein kunnolla kaatuarojahtamaan.

Nyt sataa taivaan täydeltä sitä valkoista möhnää, vaikka Ilmatieteenlaitoksen paikallissääennuste lupasi koko päiväksi poutaa. Pöh. Minne voi valittaa, kun sää on oikullinen, Ilmatieteenlaitos erehtyväinen ja Akka huonojalkainen? (Nyt myös mustelmainen ja pattipolvinen..)

No, kehnomminkin voisi tietysti olla..niin kuin nyt vaikka itärannikolla Ameriikassa.

Etsin sateentekijää

Edu Kettunen on ilmeisesti tehnyt vaihteeksi hieman sähköisemmän levyn - ainakin tästä yhdestä kuulemastani kappaleesta päätellen. Osui ja upposi tämän biisin teksti.

Mukavaa, että Aviomies ilmoitti toivovansa tätä joululahjaksi. Erittäin mielelläni kuuntelen näin hyvin sanoitettuja kappaleita minäkin.

Ennenkuulumatonta

Tänään tein jotain ennenkuulumatonta. Kävelin puolen kilometrin päähän kahvilaan ja tapasin ystävättären.

Kaffiina avattiin jo vuosi sitten. Sieltä saa peräti erikoiskahveja ja minttukaakaota vaahtokarkeilla. Koko vuoden olen suunnitellut käyväni siellä. En vaan ole saanut aikaiseksi. 

Enpä ole tavannut kyseistä ystävätärtäkään kuin pari kertaa vuodessa, vaikka asumme nyt naapurikunnissa...en siitäkään huolimatta, että jaksoimme pitää yhteyttä kaikki ne 17 vuotta, jotka asuin kaukana näiltä seuduilta.

Oli hassua nähdä ihmisiä ja tulla nähdyksi. Se on entiselle kaupunkilaiselle häkellyttävää, että vastaantulijat todella katsovat kohti ja kahvilassakin jotkut vilkuilivat uteliaasti, kuin pohtien, kuka mahtaa olla tuo, jota en muista ennen nähneeni.

Nyt on melkein ihmismäinen olo. Oli huikeata jutella jonkun kaksijalkaisen kanssa.

Kotona odotti sitten keljumpi yllätys.  Vanha, ränsistynyt, ulko-ovi oli sateissa turvonnut, eikä ruostunut lukko suostunut avaimella aukeamaan. kaiken kukkuraksi kännykästä loppui akku juuri, kun yritin soittaa isää tai Aviomiestä auttamaan.

No, omin toimin ja voimin ongelman lopulta ratkaisin ja eteiseen oli kokoontunut sangen närkästynyt karvainen vastaanottokomitea. Kolme koiraa ja viisi kissaa tuijotti suu supussa, paheksuen, kysyen ilmiselvästi: "Missä sä oot ollut, kun et sä IKINÄ tapaa käydä missään? Me luultiin jo, että meidät on jätetty heitteille."

Nukkuvan puolustuspuhe

En äänestänyt. Juu, tiedän, että olisi pitänyt ja olisin toisaalta halunnutkin. Aviomies vaan ei halunnut, enkä vaivautunut itse hankkiutumaan äänestyspaikalle. Suurin syy on kuitenkin se, ettei tällä paikkakunnalla kannattamani puolue ollut saanut esille yhtään ehdokasta. Liekö koko puolueella täällä toimintaakaan, vaikka naapurikunnassa on..

Ensimmäistä kertaa jouduin miettimään ihan tosissani sitä, onko parempi antaa äänensä jollekin, joka mahdollisesti ajaa sellaisiakin asioita, jotka sotivat pyhimpiä arvojani vastaan ,vai toteuttaa kansalaisvelvollisuutensa vaikka sitten heittämällä äänensä ihan umpimähkään jollekin sopivan näköiselle tyypille (en esimerkiksi mistään hinnasta tahdo antaa tukeani turkistarhauksen jatkamiselle,  ja tämän paikan valtapuolue on ilman muuta sen puolesta.. Aiheella on paikallista merkitystä siksi, että kettutarhaus on täkäläisittäin tärkeä elinkeino).

Eduskunta- ja EU-vaaleissa valinta on sikäli toisenlainen, ettei ehdokkaiden mielipiteitä ja toimintatapoja tarvitsekaan henkilökohtaisesti tuntea. Jossain määrin voi silti luottaa siihen, että valituksi tulleet noudattavat puolueensa linjaa. Kuntavaalit ovat eri juttu..ja kun en nyt tuntenut edes ulkonäöltä ketään muualta kuin sellaisista puolueista, jota en tahdo äänestää, päädyin tälllaiseen, itselleni hyvin harvinaiseen lusmuiluun...

Päätänpä nolostuttavan puolustuspuheeni tähän ja raahaudun pihalle, aurinkoiseen pakkassäähän asettelemaan verkkoja hedelämpuiden suojaksi. Tänä aamuna pihamaalla näkyi jo selvästi nälkäisen pupujussin käpälänjälkiä.

Ajatus

Sanat edelleen sanomatta,
silti en vaikene.
Rakkaamme kuolevat meiltä pois,
emme koskaan ennätä sanoinemme,
odotamme oikeaa, parempaa hetkeä.
Ei sitä tule, ei ole oikeaa hetkeä,
on vain tämä tänään,
tämä tässä ja nyt.
Siksi en vaikene, ojennan kättäni,
annan kasvojen aueta, silmien ja suun,
sinua en laske ohitseni.
Saatan lakata, saatan mennä pois,
jos niin tahdot, menenkin,
mutta ohitseni et pääse.
Kosketan sinua,
niin että jos kuolisitkin.

-Helinä Siikala-

Ilon ja surun päivä

Tänään oli sisareni synttäripäivä. Oli tosi mukavaa tavata omaa ja lankomiehen perhettä. Kakkukahviteltiin ja pieni, villi, mahdottoman suloinen, kummityttöni viihdytti jokaista yhdessä ja erikseen.

Tänään oli myös entisen naapurin hautajaiset. Saimme tietää hänen kuolemastaan ja vasta viime yönä. Muuten olisimme todennäköisesti lähteneet hänen muistoaan kunnioittamaan. Niin hyviä naapureita ei ihmiselle kovin monta kertaa elinaikana satu.

Kun äsken palasimme kotiin, ryhdyin selailemaan bloggerista uusia päivityksiä ja siellä odotti vielä yksi järkytys: ihana, nuori, aurinkoinen, elämänhaluinen Iida, jonka blogia olen seurannut alusta saakka on poissa. Juuri, kun tekstien perusteella näytti siltä, että vaikea sairaus oli hellittämässä otettaan ja vointi paranemaan päin.

Itkisin, jos osaisin.

Ärrrsyttää

Tähän kyselyyn vastanneita ärsytti eniten toisten ihmisten välinpitämätön käytös. Ehkä minuakin ärsyttäisi, jos joskus kävisin ihmisten ilmoilla. Nyt ärsyttää vaan tämä jatkuva kipu ja pahoinvointi, voimattomuus, sotku ja LUMI, joka eilisen kuvanoton jälkeen on värjännyt Mimmikissan takaa näkyvän kuusiaidan valkoiseksi.

Seuraavaa (eli talvea rakastavaa Aviomiestä!?!), joka hehkuttelee lumen ja pakkasen ihanuutta, taidan tirvaista nokkaan. Miulle ei tarvitse tulla tuota hyytävää hyhmää ihastelemaan. Meikäläinen, kun tuntee sen jopa ovien ja ikkunoiden läpi ja toppavaatteista huolimatta se tuntuu iholla polttavalta hapolta.

No, vakavasti puhuen, tuohon ihmisten välinpitämättömyyteen on mielestäni olemassa yksinkertainen, mutta työläs ratkaisu. Sitä kutsutaan kasvatukseksi. Kukaan meistä ei synny valmiiksi epäitsekkäänä tai ahneena kakkiaisena. Taipumuksia suuntaan ja toiseen on, mutta kasvatuksella kehitystä voidaan ohjata. 

Luulisi kaikkien aikuisten jo tietävän, että lapseen vaikuttaa niin esimerkki, koettu hoiva ja hellyys kuin tietoinen ohjauskin. Joillekin asia pitää ehkä sanoa moneen kertaan ja isoilla kirjaimilla, ehkä peräti taivuttaa rautalankamallikin, mutta jokainen oppii, kun sopivalla tavalla opetetaan.

Ilman lajitoverin esimerkkiä ei ihminen opi edes hymyilemään tai puhumaan. Kuinka sitten käyttäytymään ystävällisesti ja ottamaan toisia huomioon?

Valvonta pettää

Hiljattain julkaistiin uutinen, jossa kerrottiin, että suomalaisten mielestä valtiovalta holhoaa kansalaisia liikaa. Lukemassani ei millään tavoin valaistu sitä, mitä tutkimukseen osallistujat tarkkaan ottaen tarkoittivat holhoamisella. Onpa sitten kysymys tuen ja palvelujen tarjoamisesta tai toiminnan sääntelystä olen joka tapauksessa tuon enemmistön kanssa eri mieltä.

Eilen, uutisissa, kohuttiin puolestaan asiasta, jonka kohdalla ihmiset ymmärtääkseni toivoisivat enemmänkin holhousta, sääntelyä ja valvontaa. Markkinoilla olevia D-vitamiinivalmisteita tutkittaessa nimittäin paljastui, että monissa on D-vitamiinia ilmoitettua vähemmän, osassa ei juuri ollenkaan. Että semmoista yritteliäisyyttä, omavalvontaa ja holhouksesta vapaata markkinataloutta...

Minusta on hyvä, että demokraattisesti valitun hallinnon alaisena toimintaa säädellään ja valvotaan, koska vahinkoja sattuu ja sellaisiakin toimijoita on, jotka tahallaan pettävät ja vahingoittavat toisia. 

Myös monenlainen tuki, auttaminen ja hoiva sitä tarvitseville kuuluu mielestäni yhteisin varoin ylläpidettäviin asioihin, vaikka sitäkin jotkut holhoukseksi nimittävät.

Kosketus

Vihdoinkin televisiosarja, jossa rikosten, juonittelun, väkivallan ja seksin sijaan juonen keskiössä on toisten auttaminen. En tiedä milloin sarja "Kosketus" on kolmoskanavalla (tiistaisin klo 21.00) alkanut. Itse katsoin sitä tänään toista kertaa. Tykkäsin kovasti.

Ruskeata

 Viime yönä täällä satoi räntää. Koiranpissatusreissulla toppatakki vettyi litimäräksi. Kosteus saa kropan särkemään ja kankeaksi. Kylmyys vihloo, repii ja polttelee.

Vanhoina ostetut sohvat alkavat olla puhki. Olen pitkään etsinyt niihin huutiksesta edullisia irtopäällisiä, sellaisia, jotka joustavat ja muotoutuvat hyvin huonekalujen mukaan. Nyt löysin. Valitettavasti ne olivat tuommoiset ruskeat. Se väri ei ole minua varten, eikä se sovi tämänhetkisessä sisustuksessamme muuhun kuin kissoihin ja koiriin. Salin seinät kun ovat noin räiväkkään väriset ja tekstiilit valittu niiden mukaan..

 Tilpehöörikaapin päällä, keskellä, on tyhjä kohta. Siitä kuoli jo kolmas viherkasvi, vaikka ollaan vasta lokakuussa. Olohuoneemme (42 neliöinen sali) on niin pimeä, että ikkunalaudoillakin kasvit kuolevat valon puutteeseen viimeistään tammikuussa. Olen toki ostanut kasvilampun, mutta en ole saanut sille sähköjä (enkä saa, koska sähkömiehen hankkiminen ei ole minun vallassani)

Ikkunan takana harmaus lisääntyy ja sisällä näköjään ruskea. Kaikkea ei saa, mitä tilaa. Useimmiten, ainakin meikäläisen elämä, on täynnä kehnoja kompromisseja.

Jotain kai voi silti tehdä. Siitä muistuttaa tuo keskimmäinen kuva. Kun huonekalut muuttuivat epämieluisan värisiksi, hankin kontrastia pehmentämään seinien väriin sointuvat tyynyt.

Paras keino elämän ankeutta vastaan lienee opetella nauttimaan siitä, mikä vielä on mahdollista ja muuttaa edes pieniä asioita, jos ei suuremmille mitään mahda. Eihän se helppoa ole silloin, kun on paljon rajoitteita. Yritän tolkuttaa itselleni, että tärkeintä on lakata haluamasta asioita, joita ei voi saada. Vielä en ole sitä pystynyt toteuttamaan. Elämä on aivan liian...hmm..ruskeata ja ruskeammaksi muuttuu...

No, ruskea on tuo pieni Muskakisukin ja ihanainen Usmakoira. Käynpäs upottamassa nenäni hetkeksi jomman kumman turkkiin.

Suhteiden välineellistymisestä

Luin jostain eilen lehtijutun suomalaisten muuttuneesta tavasta solmia ystävyys- ja kaverisuhteita. Harmittaa, etten laittanut sitä talteen.

Sosiaalisista suhteista puhuttaessa verkostoituminen taitaa olla päivän sana. Oikeanlaiset suhteet nähdään sosiaalisena pääomana, josta on yksilölle monenlaista hyötyä. Mikäli keskustelupalstojen valikoituneesta osallistujajoukosta voi jotain päätellä, toisten mieltäminen omien tarpeiden tyydyttämisen välineiksi ei ole pelkästään tutkijoiden teoreettinen lähestymistapa. 

Entisen agraariyhteiskunnan aikaan suhdeverkoston osaksi synnyttiin ja koska liikkuvuus oli vähäistä, osaansa oli vain tavalla tai toisella sopeuduttava, sattuivatpa naapurit ja sukulaiset sitten olemaan miellyttäviä ja samanhenkisiä tai ei. Kylissä yhteisöt olivat niin pieniä, ettei epämiellyttäväksi koetun seuran väisteleminenkään ollut helppoa. Riidat ja koetut vääryydet saattoivat säilyä yhteisessä muistissa sukupolvien ajan, joten paras oli käyttäytyä ihmisiksi, mikäli meinasi säilyttää maineensa tahrattomana ja toimivat välit kanssaeläjiin.

Nykyään ihmiset muuttavat usein. Avioerot ovat lisääntyneet. Perinteiset suku- ja kyläyhteisöt ovat vaihtuneet kaveripiireihin, työyhteisöihin ja harrastusten ympärille muodostuviin, suhteellisen löyhiin ja vaihtuviin, ryhmiin. Urbaanissa ympäristössä samanhenkistä seuraa on mahdollista etsiä monista paikoista. Yhä useammat kuulemma vaihtavatkin koko tuttavapiirinsä esimerkiksi muuton tai suuremman elämänmuutoksen ( kuten eläkkeelle jäänti, avioero tai ammatin vaihto) myötä.

Ystävyys- ja kaverisuhteisiin suhtaudutaan vaativammin kuin ennen. Aika on arvokasta ja individualismi on syrjäyttänyt yhteisöllisyyden. Sosiaalisista suhteista jopa puhutaan markkinatalouden sanastolla. Tärkeintä ihmissuhteissakin on se, että saan vastinetta sille, mitä panostan niihin. 

Aika muuttuu, ei siinä ole mitään pahaa. Ällöttävää minusta on se, että yhä enemmän me nykyihmiset tunnumme välineellistävän toisiamme.Vastavuoroisuuden periaate on mielestäni jossain väärin ymmärrettävä, mutta tätä "ihmissuhdeshoppailua", eli ottamista ja jättämistä vaihtuvien mielihalujen mukaan en oikein käsitä.

Löydän itsestäni paljon noita edellä kuvattuja piirteitä. Lukuisat muutot ja ammatinvaihdokset ovat kasvattaneet irrallisuuden tunnetta entisestään. Toisinaan on ollut peräti helpottavaa päästä pois joltain paikkakunnalta ja työyhteisöstä. Aivan kuin ruoho olisi aidan takana automaattisesti vihreämpää. Ei se ole. Joka paikassa ja jokaisella ystävällä on omat huonot puolensa. 

Sitäpaitsi  hankalimpia ongelmiaan ihminen ei pääse pakoon vaikka kuinka vaihtaisi seuraa ja ympäristöä. Se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden ongelmien lähde on hän itse.

Lennart Helje

Eiliset vieraat kertoivat saaneensa jo ensimmäisen joulukortin. Eikä se tullut edes ulkomailta, vaan samalta paikkakunnalta ja ihan postin kautta. 

Hmm..melkoinen hätähousu ja ennakoija olen itsekin, mutta en minä nyt sentään lähettämään niitä vielä rupea, vaikka eilen korttini nettikaupasta tilasinkin.

En tiedä kuinka vanhoja nämä Lennart Heljen kuvat ovat. Semmoinen mielikuva on, että olisin nähnyt niitä jo nuoruusvuosinani, enkä silloin tykännyt. Olivat muka mielestäni synkkiä. Väritkin jotenkin haaleita ja suttuisia.

Nyt olen niistä aivan ihastuksissani. Jotenkin surumielisiähän ne ovat, mutta hellyttäviä, koskettavia ja lämminhenkisiä. Makuja on tietenkin monia. Mitä sinä niistä pidät? Täällä on lisää kuvia

Ansassa

Syksyisin tuppaa kuulemma asuntoihin ilmestymään kärpäsiä, vaikkei esillä olisi edes pilaantumaan pyrkiviä hedelmiä tai vihanneksia. (Luin sellaista joltain keskustelupalstalta).

Meillä on tähän vuodenaikaan sadonkorjuun jäljiltä pöydillä jos jonkinmoista rehua: hiljakseen punastuvia tomaatteja, omenoita, luumuja ynnä muuta. Hedelmäkärpäskannan saan kuriin tuommoisella lasipurkilla, jonka pohjalle kaadan vähän omenaviinietikkaa tai jotain muuta kärpäsiä houkuttelevaa (esim olutta), ripauksen sokeria ja muutaman tipan astianpesuainetta rikkomaan pintajännityksen. Sinne ne pienet reppanat sitten menevät hukkumaan, jotta meidän ihmisten asumismukavuus kohenee.

 Eilen oli kiva päivä, kun saatiin nauttia vieraista. Heti vieraiden lähdettyä oli kuitenkin edessä paluu arkeen..Jostain syystä samastun voimakkaasti noihin kärpäsiin. Tunnen olevani ansassa sekä tässä kipeässä , nopeasti ränsistyvässä ruumiissa että elämäntilanteessani. Mitään ulospääsyä ei ole. Valitettavasti joku on unohtanut laittaa tähän nesteeseen sen astianpesuaineen. Epätoivoinen pinnalla polskiminen kestää aivan liian pitkään..

Omena päivässä..tai pari sataa

Omena päivässä pitää kuulemma lääkärin loitolla. Tähän mennessä en ole saanut selville, onko tohtori tarkoitus lahjoa sillä vai häätää niillä heittelemällä.

Tykötarpeita kumpaankin tässä huushollissa riittää edelleen. Olen keittänyt niitä mehuksi ja soseeksi, kuivannut, valmistanut omenapiirakkaa ja muita paistoksia, jakanut sukulaisille, naapureille ja muille halukkaille. Onneksi ahkera ystäväpariskunta on tulossa huomenissa vielä yhdelle noutoretkelle..

Harvassa nimittäin ovat nykyään ne viitseliäät, jotka vaivautuvat itse poimimaan ja jatkojalostamaan kasvikuntaan kuuluvat syötävänsä. Ajanpuute on varmasti yksi syy siihen, että hillot ja mehut haetaan mieluummin kaupan hyllyltä. Luulen kuitenkin, että on aika paljon myös sellaisia, jotka käyttävät aikansa mieluummin muuhun kuin keittiön sotkemiseen ja kattiloiden hämmentämiseen. 

Kuulemma on myös niitä, jotka eivät osaa valmistaa yksinkertaisintakaan ruokalajia. Minä en voi itseäni edes kohtuulliseksi kokiksi kehua. Sen olen silti huomannut, että jos netti on käytettävissä, kelpo ohjeita löytyy, vaikkei kotoa löytyisi ainokaistakaan keittokirjaa. 

Eri asia sitten on, kuka ne kaikki leivonnaiset ja hillot syö. Uh. En minä ainakaan.

Vanhat ystävät

Vanha ystävä otti pitkän tuon jälkeen yhteyttä. Oli julkaissut ties kuinka monennen äänilevynsä. Sanoituksista kuului eletty elämä. Niitä kuunnellessa tuli mieleen, miten hyvä onkaan vanheta samaa tahtia ihmisten kanssa, jotka on tuntenut nuoresta saakka.

Kahden päivän päästä tarkistetaan toisen tutun väitöskirja. Aloitimme samaan aikaan, mutta minun työni ei edennyt tutkimussuunnitelmaa pidemmälle. Hänen kanssaan yhteys katkesi masennukseen ja muuttoon. Tuntuu kurjalta, etten enää sairastuttuani jaksanut vastata yhteydenottoihin.

Kunnallisvaalien ehdokaslistoja täytyy lukea tarkkaan. Paljon tuttuja, kaikilla 15 entisellä kotipaikkakunnalla, on ehdokkaina, Kuvasta en vaan enää kaikkia tunnista. Tänään häkellyin nähdessäni kuvasta, miten aika muovannut keski-ikäisen miehen nuoresta pojasta, jonka olin tuntenut  20 vuotta sitten.

Oliko ystävystyminen nuorempana helpompaa vai kuvittelenko vain? Tuntuu ainakin siltä, että yhdistämään riitti usein pelkkä samassa paikassa ja elämäntilanteessa oleminen. Luulisi, että elämä hioo särmiä, mutta itse koen ainakin tulleeni ystävien suhteen vaativammaksi. Tässä iässä ihmissuhteita ei jaksa enää "tekohengittää". Tärkeistä asioista haluaa olla samaa mieltä. Seuraa ei tarvitse pelkästään siksi, ettei tarvitsisi olla yksin.

Vanhat ystävät ovat aarre. Heille ei tarvitse kaikkea alusta saakka selvittää ja yhteiset muistot ovat kuin helmiä, joita aika kiillottaa..

Haravanvieroksuntaa ja kotikissailua

Eilinen myrsky riepotti puista loputkin lehdet. En haravoi. Ei haravoi "puutarhaguru" Pentti Alankokaan. Hän kertoi sen viimeisimmässä Viherpihan numerossa. (Viimeinkin löytyi meikäläiselle mieleinen guru). Muita pihamme sotkuja saatan hävetäkin, mutta haravoimattomia lehtiä en koskaan. Ne kuuluvat luonnollisena osana ekosysteemiin, suojaavat maata ja ravitsevat pieneliöitä. Maatuvat kevääseen mennessä melkein kokonaan..

Tilhiparvikin pölähti tiehensä. Puihin jäi vielä alaoksille marjoja. Pitäisiköhän pian ryhtyä virittelemään pikkulintujen talviruokintalaitteita paikoilleen.

Nettiuutisissa osui tänään silmiin monta juttua asunnottomuudesta. Kohtuuhintaisista asunnoista on suurin pula pääkaupunkiseudulla, oli jo silloin kun melkein kolme vuosikymmentä sitten siellä viimeksi majailin. Muistan miten sydäntäsärkevältä tuntui pakkasaamuina löytää keräyspaperilaatikosta joku viluinen yönviettäjä lehtiin kääriytyneenä.

Lämmin asumus on näissä pohjoisissa oloissa ihmiselle elinehto, mutta ainakin itselleni koti on jotain vielä paljon enemmän. Se on turvapaikka, paikka, jota voin sanoa omaksi. Siellä on kaikki tärkein: rakkaat otukset ja puoliso, oma rauha ja vapaus. 

Liian helposti ne, joilla on hyvin, pitävät asumista itsestäänselvyytenä. Vaikka edellisessä postauksessa kritisoin erilaisten teemapäivien tulvaa, asunnottomuus on asia, josta muistuttamiseksi kannattaa pitää meteliä - mieluummin pidempään kuin yhden päivän verran.

Epäonnistunut idea

Epäonnistumisen päivä. Melko epäonnistunut idea minusta. Sinänsä on ihan ok korostaa sitä, että epäonnistumiset kuuluvat elämään, niistä voi oppia ja voimaantua. Näitä teemapäiviä alkaa kuitenkin olla jo niin paljon, ettei kaikkiin millään jaksa kiinnittää huomiota. Hyvätkin ideat kärsivät inflaation, jos niitä viljellään liian paljon.

Ettei totuus unohtuisi..

Tuppaa välillä kyrsimään, kun ihmisiä syyllistetään nykyään jopa niin perustavaa laatua olevasta asiasta kuin synnyinseudusta ja siitä, jos ei hän suostu muuttamaan pääkaupunkiseudulle työn perässä.

Lehdestä, jota en juuri koskaan lue, löytyi aiheesta hyvä artikkeli. Allekirjoitan kaikki muut siinä esitetyt ajatukset täysin, paitsi tämän yhden:

"Asutuksen keskittämistä ei voida perustella tutkimustuloksilla, vaan kysymys on mielipiteistä ja siitä, että näitä mielipiteitä käytetään ideologisina perusteluina keskittämiselle. Jokaisella on tässäkin suhteessa oikeus mielipiteeseen, mutta totuudeksi mielipiteet eivät muutu, vaikka niitä toistaisi kuinka monta kertaa."

Valitettavasti uskomukset, joita pidetään totuuksina, syntyvät ja vahvistuvat juuri siten, että niitä toistetaan tarpeeksi usein (ja kovalla äänellä, eli mahdollisimman arvostettujen auktoriteettien sanomana). Siksi on tärkeätä tuoda esille myös muita, perusteltuja, näkemyksiä.

Tutkimustuloksiahan nykyään tuotetaan vähän joka lähtöön. Menetelmiä ja näkökulmaa vaihtelemalla saadaan keskenään ristiriitaisia tuloksia. Siksi entistäkin tärkeämpää on avoin, tasa-arvoinen ja monipuolinen keskustelu, jottei totuus unohtuisi, siis se, että ilmiöt ovat aina paljon monimutkaisempia kuin yhden agendan ajajat tahtovat  myöntää.

Kätevä emäntä

Tänään olen keittänyt omenista höyrymehua, leiponut sämpylöitä ja valmistanut töistä palaavalle Aviomiehelle kalakeiton. Kaikki askareita, joihin en yleensä tavanomaisten raivaushommien lisäksi ahdistu.

Lisäksi olen istuttanut kukkasipuleita, vaihtanut sohvien ja nojatuolien päälliset ynnä hoitanut jokapäiväiset paskahommat (kissanvessat, roskien ja kompostin viennit. koirankarvojen imuroinnit sun muut välttämättöyydet).

Normaalimmille ihmisille tuossa ei varmasti ole tarpeeksikaan, mutta minulle liikaa. Nyt olen uupunut, kipeä ja kärttyinen, en lainkaan niin tyytyväinen itseeni kuin ahkeran kotirouvan kuuluisi.

Yritin löytää You Tubesta jotain Kätevän emännän loistavista menopaussiaiheisista sketseistä, mutta löytyi vain toisenmoisia. Ehkä You Tubeen lataa materiaalia hieman nuorempi naisväki kuin menopaussi-ikäiset.

No, on tämäkin ihan sopiva.

Valopää sohvan reunalla

Kissa nukkuu pyykinkuivaustelineen alla lakanan helmaan kääriytyneenä. En raaski poiskaan hätistää. Karvaantuu meillä kaikki kankaat jossain vaiheessa kumminkin.

Päivä ei näytä valkenevan tänäänkään. Kosteata ja hämärää. Linnut ovat asettuneen puiden latvoihin keskustelemaan siitä, minne nyt mennään, kun tämän pihan puut on pian putsattu.

Minä kökötän sohvalla kirkasvalokuulokkeet korvissa. Takaraivoa vihloo ja sydän pyrkii letkajenkkaan. Sain nämä kuulokkeet Aviomieheltä lahjaksi viime jouluna. Kokeilin kevättalvella jonkin aikaa, mutta en jaksanut käyttää säännöllisesti.

On meillä kirkasvalolamppukin ja sen käytöstä oli molemmille hyötyä, kunnes silmiin osuva valo alkoi laukaista minulla migreenikohtauksia. Kun nämäkin tuntuvat aiheuttavan jonkinasteista päänsärkyä ja kovasti kuumotusta korvakäytävissä (sekä sydämen rytmihäiriöitä ja pahoinvointia, jotka minulla laukeavat kaikesta mahdollisesta kuormitttavasta), olen vähän pelännyt ottaa niitä käyttöön.

Tutkimustuloksethan näiden hyödyllisyydestä taitavat olla vielä ristiriitaisia (mistäpä ei nykyään olisi). Sitäpaitsi jokainen reagoi ärsykkeisiin hieman eri tavalla. Pitänee kai vaan kokeilla itse, ennenkuin tietää auttaako..

Toiminnan tarpeesta ja motivaatiosta

Joillakin näyttäisi olevan sisäsyntyinen toiminnan tarve. Minulla ei. Olen aika ollut ennen muuta pohdiskelija (laiskuudeksikin sitä on joku epäkohtelias nimittänyt).

Jotkut askartelevat, leipovat, tekevät mielellään työtä käsillään tai luovat taidetta. Joillekin pelkkä kehon liike ilman erityistä päämäärää tuottaa mielihyvää. Minulle ei, ei edes ennen sairastumista. 

Onneksi lopulta löysin omimman alueeni, jonka saatoin elinkeinoksikin muuttaa. Opiskelu oli kohtalaisen helppoa, kun lukeminen, kirjoittaminen ja ajattelu oli mukavaa. Opetustyössä sain jatkaa samaa hauskuutta ja opinto-ohjaajan työssä vielä yhdistää siihen opiskelijoiden henkilökohtaisen auttamisen ja kohtaamisen. Mikäs sen ihanampaa. 

Kun menetin työkykyni, tuntui, että koko tulevaisuudelta putosi pohja. Minulla ei ole ollut elämässäni paljon unelmia. Haave mielekkäästä työstä oli motivoinut uhraamaan valtavasti aikaa (..ja rahaa. Tutkinnon suorittaminen avoimessa yliopistossa ei totisesti ollut halpaa)

Tavoitteen saavuttaminen sujuu aina helpommin, jos sitä kohti ajaa sisäinen motivaatio. Työnkin voi nähdä nälän aiheuttamana pakkoliikkeenä, mutta mielekkäämmältä se tuntuu, jos sen tekemiseen ajaa pakon sijaan/lisäksi sisäinen palo.

Kaikille yhteisten tarpeiden lisäksi meitä motivoi hyvin yksilölliset toiveet ja halut. Osa motivoivista tekijöistä tulee ulkoapäin. Haluamme esimerkiksi tavoitella sellaista ulkonäköä ja elämäntyyliä, jota arvostamissamme viiteryhmissä pidetään ihanteellisena. 

Minua, maailman toiseksi laiskinta otusta (se laiskin on todennäköisesti Aviomies), on aina motivoinut velvollisuudentunto. Sovinnaisuudesta ja auktoriteeteista en ole jaksanut piitata, mutta sisäistämäni käsitys oikeasta ja väärästä piiskaa minua liikkeelle. Tahtoisin niin kovasti olla hyvä ihminen ja siihen haluun liittyvien arvojen toteuttaminen tarjoaa minulle tyydyttävämpiä sisäisiä palkintoja kuin mitkään ulkoiset arvostuksen osoitukset.

Jos siis haluat saavuttaa jonkin tavoitteen, perustele itsellesi raudanlujasti, miksi se on uhrauksien ja ponnistelun arvoinen maali. Mitä tärkeämpänä pidät tavoitettasi, sitä kalliimman hinnan olet valmis sen saavuttamisesta maksamaan....

Selvää pässinlihaa. Nyt meikäläiseltä puuttuu enää se tavoite ;)

Ei vielä saa hössöttää!

Posti toi tänään ensimäisen joulukatalogin. Ei vielä saa hössöttää! Rakastan joulua, mutta koko hommasta menee maku, jos joulukellot alkavat kilkattaa jo ennen kuin puut ovat pudottaneet lehtensä.

Pihakuusessa näyttää parhaillaan tuollaiselta. Pihlajissa oli tänä vuonna valtava marjasato. Se on nyt melkein kokonaan varastoitu lintujen kupuun.

Vanhoista sanonnoista ei monikaan tunnu enää nykymaailmassa pätevän, mutta tahtoisin nyt kovasti uskoa siihen, että runsas pihlajanmarjasato ennustaa vähälumista talvea. Inhoan sitä kylmää, valkoista möhnää, joka hautaa kesän paksun hyytävän kerroksen alle ( ja romahduttaa kasvihuoneeni katon).

Voitaisko kelata oikein äkkiä tämä pitkä ja pimeä vuodenaika tuonne helmikuun tienoille? Nyt taida mennä kaivelemaan kaapin kätköistä kirkasvalokuulokkeet. Kuten kuvasta näkyy, auringonvaloa ei ole enää ylettömästi tarjolla

Piikkinen ja solmussa

Ulkona kuulostaa tropiikilta jo kolmatta päivää. Pihassamme on 16 pihlajaa 8 omenapuuta ja paljon korkeita kuusia siivekkäille piilopaikoiksi. Tuhatmäärin erilaisia tirppoja on nyt, jostain syystä samanaikaisesti, kokoontunut nauttimaan tarjoilusta. Pihlajanmarjat, maahan pudonneet omenat ja kukkien siemenkodat tekevät kauppansa. Toki syksyn sadolle on ollut ennenkin ottajia, mutta ihan näin suurta lintulaumaa, näin moneksi päiväksi, ei ole ennen talomme ympärille asettunut.

Naapurin, yli 90-vuotias, mummu on kuollut. En osaa surra, koska en tuntenut häntä tavanomaista postilaatikolla tervehtimistä enempää. Nyt vaan hiukan huolestuttaa, mitä perikunta mahtaa tehdä hänen talolleen. Rakennukset ovat tällä mäellä niin lähellä toisiaan, että naapurin elämäntapa alkaa helposti ärsyttää ja silloin olo voi käydä hyvinkin hankalaksi.

Ikkunalaudalla puukaktus kasvatti kaksi , melkein kattoon asti ulottuvaa, honteloa vartta. Ajattelin leikata siitä pistokkaita keväällä, joten en tarttunut saksiin vielä, vaan kieputin versot toistensa ympärille. Hyvin pysyvät muodossa, koska varsi on kaktusmaisen piikkinen. Saa nyt sitten nähdä ottaako kasvi nokkiinsa moisesta vääntelystä. 

Onhan tämä itsensä kanssa solmussa eläminen itsekullekin melko hankalaa..

Yksinkertaistuksista

Entisellä kotiseudulla tulvii. Teitä on poikki ja taloja saarroksissa, eikä taivas näytä vieläkään kirkastuvan. Kurikassa ei sentään enää uhkaa Pitkämön tekoallas lorahtaa tyhjäksi Aviomiehen entisen työpaikan päälle. Sen verran on vesi eilisestä laskenut.

 Outoja aikoja silti eletään. Onhan sää aina ihmisiä ihmetyttänyt. En silti menisi väittämään, ettei mitään ilmastonmuutosta ole ihmiskunnan toiminnan seurauksena tapahtunut. Semmoistakin kun olen kuullut joidenkin suustaan päästävän.

Tämä juttu viihdytti meikäläistä tänään. Siinä kootaan osuvasti ajatteluvirheitä, joihin ihmiset helposti päätyvät, varsinkin kun media yksipuolisesti kärjistää ja nostaa kohua milloin mistäkin.  (Tuon jutun aiheena tosin on yksipuoliset terveysväittämät).

Olisi mukavaa uskoa, että koulutuksella ihmisiä voitaisiin auttaa näkemään asiat laaja-alaisemmin. Kärjistys kun on säästeliäästi käytettynä hyvä tehokeino, mutta laiskan, tyhmän tai aggressiivisen ihmisen käytössä vaarallinen puhe- ja katsomistapa. Äärimmäiset yksinkertaistukset johtavat niin helposti äärimmäisiin seurauksiin ja niistä on lopputulemana enimmäkseen vahinkoa.

Siivouslelu

Se ei tullut viikolla, jolla nettikauppa oli toimituksen luvannut. Kyselin sähköpostilla perään. Kun se viimeinkin tuli, kesti kauan ennen kuin Aviomies ehti noutaa sen postista ja vielä kauemmin, ennen kuin minä sain patistettua itseni perehtymään ulkomaankieliseen käyttöohjeeseen ja kokeilemaan vehjettä. Pelittihän se, mutta pahus vieköön, vaatii ihan samalla tavalla vaivannäköä ja inhimillistä käyttövoimaa kuin muutkin siivousvälineeni.

Jotain kieroontunutta on siinä, että meikäläinen haalii noita siivousleluja torpan täyteen, muttei kuitenkaan käytä niitä. Ehkä taustalla vaikuttaa salattu toive siitä, että ne yks kaks, ihan itsenäisesti, ottaisivat asiakseen ja pistäisivät huushollin puts plank kuntoon. Toistaiseksi sellaista ei ole sattunut.

Joo, joo..

Posti toi laatikollisen huutiksesta ostamiani valokuvakehyksiä. Vasta, kun näin livenä ostosteni koon, osasin ryhtyä etsiskelemään sopivia kuvia. Tähän mennessä meillä ei ole juuri ollut esillä valokuvia muista kuin edesmenneistä eläimistämme. Ehkä olen tosiaankin tulossa vanhukseksi, kun tuntuu, että tarvitsen seinälle tai piirongin päälle kuvia muistuttamaan rakkaistani.

Etsiskellessä törmäsin myös vanhaan kuvaan Aviomiehestä. Olin jo ehtinyt unohtaa, miten saman näköinen hän nuorena oli kuin tämä videon herra..Yhteisen levymme julkaisun jälkeen tuli palautetta, että hän myös kuulostaisi samalta. Sitä en sentään allekirjoita.

Miksittelyä telkkarin äärellä

Miksi ranskalaisissa elokuvissa rumat, vanhat miehet saavat kauniita, nuoria naisia? Miksi amerikkalaisissa elokuvissa näytetään niin paljon hoikkia ja kauniita ihmisiä, vaikka siitä kansakunnasta puolet on runsaasti ylipainoisia? Miksi brittiläisissä elokuvissa ja televisiosarjoissa esiintyy niin paljon samoja näyttelijöitä? Luulisi niin väkirikkaasta kansakunnasta löytyvän useampia lahjakkaita näyttelijöitä...

..ja ennen kaikkea: eikö maailmasta löydy mitään muuta kiinnostavaa kuin väkivalta, rikokset, juonittelu, seksi ja kuluttaminen? Suurin osa ohjelmatarjonnasta kun tuntuu olevan juuri sitä.

Miksi vaivaudun tällaisia pähkäilemään ja vielä julkisesti kirjoittamaan? No, siksi, että merkittävä osa elämästäni kuluu telkkarin äärellä, kun en muutakaan jaksa.

Mietityttää myös se, kuinka paljon sähköisten viestimien ja muun median esittämä illuusio todellisuudesta kulttuuriamme, oletuksiamme ja asenteitamme muokkaa. Mielelläänhän kulttuurin tuottajat perustelevat valintojaan sillä, että he vain kuvaavat sitä, mitä näkevät ja kokevat.

 Minusta vaikutus on kaksisuuntainen. Kaiken maailman BB:t sun muut "Tosi" TV-ohjelmat saavat katsojat kuvittelemaan, että nähdynlainen käytös on peräti normaalia. Uutistoimituksen valinnat muovaavat käsitystämme siitä, mikä maailmassa on tärkeätä jne.

Minä haluaisin television äärellä rentoutua ja viihtyä. Asiaohjelmilta toivoisin syvällisempää otetta kuin makasiinimaista pintaraapaisua. Jotenkin on outoa, että ilmaisiakin kanavia on nyt kymmenen kertaa enemmän kuin varhaislapsuudessani. Silti on muka vaikea löytää mieluista katsottavaa..Vika lienee jälleen kerran "katsojan silmissä", tai paremminkin korvien välissä.

No, tänään aion ainakin katsoa Teemalta "Hulluuden historian". Viimeksi siinä esiintyi paras esimies ( nainen),jonka alaisuudessa olen koskaan työskennellyt.

Yksinäinen, mutta miksi?

Tiski- ja pyykkikoneen täytön, kissanvessojen siivouksen ja kärhön istutuksen jälkeen on aikaa istahtaa tietokoneen äärelle huilaamaan ja jatkamaan edellisen postauksen aihetta.

Multaa tonkiessa tuumailin yksinäisyyttä yleisemmin. Miksi se tuntuu vaivaavan kaiken ikäisiä ja yllättävän monenlaisissa elämäntilanteissa olevia?

On helppoa käsittää, miksi liikunta-, aistirajoitteiset tai syrjässä muista asuvat ihmiset kokevat olevansa eristyksissä. Monimutkaisempi ongelma lienee se, miksi sellaiset, jotka elävät parisuhteessa ja perheessä, käyvät töissä tai opiskelevat ja ehkä harrastavatkin jotain, ovat yksinäisiä.

Kun kypsässä iässä opiskelin vuoden verran yliopistossa ja asustelin soluasunnossa, tulin keskustelleeksi useammankin opiskelijan kanssa, jotka kertoivat olevansa yksinäisiä. Pulma ei selvästikään piillyt sosiaalisten taitojen puutteessa, eikä siinä, ettei tilaisuuksia toisten kohtaamiseen olisi ollut. Jututtamani nuoret eivät myöskään etsineet seurustelukumppania, vaan satunnaista tuttua läheisempää ihmistä, jonka olisivat voineet kokea ystäväkseen.

Noiden keskustelujen jälkeen jäin miettimään, miksi ystävystyminen on ollut itsellenikin aina vaikeaa. On helppoa heittäytyä small talkiin. Syvällisten puhumisesta tykkään vielä enemmän. Yhdessä tekeminen ja meneminen ei koskaan ole ollut minun juttuni. Silti sellaisia ihmisiä on riittänyt, jotka ovat vaivautuneet pitämään minuun yhteyttä, tulemaan vaikka kotiini saakka tapaamaan, jos en ole muualle jaksanut lähteä.

Onhan toisten seura usein hauskaa, avartavaa ja virkistävää. Harmillisen usein seuranpito tuntuu kuitenkin työltä ( ja nyt en tosiaankaan puhu näistä hiljattain meillä käyneistä vieraista). Toisen tavat, mielipiteet ja erilaisuus kummastuttavat, jopa ärsyttävät. Sopeutuminen vaatii energiaa ja kompromisseja. Mahdankohan olla liian vaativainen?

Ovatkohan ihmiset aina olleet keskenään näin erilaisia, vai pitääkö paikkansa se, että meillä länsimaissa ihmisten maku, mieltymykset, asenteet, koko elämäntyyli on niin moninaistunut, että samanhenkistä seuraa voi olla vaikea löytää?

Olisikohan siinä yksi keskeinen syy ihmisten yksinäisyyden kokemiselle?  Erilaisuus kun nostattaa helposti torjuntaa, saa kokemaan pelkoa, vastenmielisyyttä ja ulkopuolisuutta. 

Itse tunsin nuorempana vetoa nimenomaan erilaisiin ihmisiin kuin itse olen. Nyt, kun sopeutumiseen tarvittavaa energiaa ei enää ole, kaipaisin enemmän samanhenkistä seuraa, mutta sen löytäminen ei olekaan kovin helppoa - varsinkaan oman sohvan ja jääkaapin väliltä...

Yksin

Kahtena peräkkäisenä viikonloppuna vieraita. Puolitoista viikkoa epätavallisen vilkasta huushollaamista. Mukavaa seuraa ja tyytyväisiä, hyvin rapsutettuja, lemmikkejä.

Sillä aikaa, lupaa kyselemättä, kaikki 16 pihan pihlajaa kellastuivat. Myrsky vei angervoista lehdet. Näkösuojan ohikulkijoilta ja ammattikoulun välituntitupakoijilta tarjonnut siperianhernepensasaita harventui risukoksi.

Voisi luulla, että mukavien vierailujen jälkeen kokisi olonsa hyväntuuliseksi ja virkistyneeksi. Paluu yksitoikkoiseen ja yksinäiseen arkeen tuntuu kuitenkin raskaalta.

Minun yksinäisyyteni ole seuran puutetta. Se on ennemminkin mielentila, tunne siitä, ettei ole ketään, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan. Ei ketään, joka katsoisi, kuuntelisi, olisi kiinnostunut ja vaivautuisi joskus kertomaan omistakin asioistaan.

Siksi kai täällä "virtuaalimaailmassa" tekee mieli roikkua vuodesta toiseen, vaikka oma jakamisen arvoinen sanottava on loppunut jo aikoja sitten.