Plaseboa vai ei

Kuukauden verran olen nyt käyttänyt noita kirkasvalokuulokkeita sen suositellun 8 minuuttia päivässä. Aina en ole muistanut tökätä nappeja korviini heti aamusta (eikä meikäläisen aamu edes ala vielä silloin kuin kunniallisten, töissä käyvien, kansalaisten. Menenhän nukkumaankin yleensä vasta lähempänä kahta yöllä, eikä Nukkumatti välttämättä silloinkaan suvaitse ilmaantua vielä pariin tuntiin..

Aluksi kuumenevat lamput sattuivat korviin. Hoidon jälkeen päätä kivisteli ja sydän otti muutaman jenkka-askeleen. Ensimmäisen viikon aikana herkkä ihoni paloi  korvakäytävästä ihan ruvelle, mutta pian nahka parkkiintui ja  pääsin nauttimaan valohoidon paremmista puolista.

Meikäläisen kohdalla vaikutus on kiistaton. Alakuloinen mieliala ja ajoittainen ahdistus ei ole kaikonnut minnekään, mutta energiataso ja vireystila on huomattavasti kohonnut. Sen näkee konkreettisesti siitä, että olen jaksanut pitää huushollin siistimpänä, enkä ole  juuri tarvinnut päiväunia. (Se puolestaan kohottaa hieman omaakin mielialaa, kanssaeläjistä puhumattakaan).

Mistä vaikutus sitten johtuu? Siihen en osaa vastata. Luultavasti olen aikamoisen altis plasebovaikutukselle, koska toivon niin kovasti löytäväni ihmelääkkeen vaivoihini.

Kivut ovat tietenkin ennallaan. Samoin kaikki muut vauhtia hidastavat vaivat, mutta ainakin näin aluksi, kun energisoituminen on uusi juttu, tämä tuntuu huikean hienolta. Olen päättänyt iloita siitä vaivaamatta sen kummemmin itseäni pohdinnoilla vaikutuksen syistä. Plaseboa tai ei. Jos ei siitä ole haittaa, pääasia, että toimii.

Ahneet kakkiaiset

Tähän ikään mennessä en ole tarvinnut asianajopalveluita. Toivoakseni en tule tarvitsemaankaan. Ei nimittäin olisi varaa. Annetaanhan sitä ymmärtää, että Suomi olisi oikeusvaltio, mutta kyllä näillä hinnoilla toiset ovat jälleen tasa-arvoisempia kuin toiset. 

Tulee mieleen eräskin ystäväni, joka tultuaan petetyksi talokaupassa haastoi vastapuolen oikeuteen. Prosessi kesti vuosia. Vakuutuksen korvauskatto ylittyi roimasti. Maallikon silmin katsottuna päivänselvältä näyttävä petosyritys muuttui oikeussalissa ostajan tarkastusvelvollisuuden laiminlyönniksi. Ystävällemme lankesi maksettavaksi omien ja vastapuolen oikeudenkäyntikulujen lisäksi ostamansa hometalon valtavat korjauskulut.

Kerran on Aviomieheni joutunut myös todistajaksi rikosoikeudellisessa asiassa ja kokemus oli vähintään yhtä epämiellyttävä. Kohtelu viranomaisten taholta oli tylyä, ellei peräti epäasiallista. Kuuden tunnin töistä poissaolon ja  turhan käytävällä odottelun jälkeen tuomari totesi, ettei asiaa voida sillä kertaa ottaa käsiteltäväksi, kun syytetty ei ollut suvainnut saapua oikeuteen.

Pistää miettimään, ennen kuin seuraavan kerran sivullisina puutumme tekeillä olevaan rikokseen ja vapaaehtoisesti ilmoittaudumme todistajiksi.

Pöyristyttävää on mielestäni tämä nyt noussut keskustelu siitä, ettei asianajajia kiinnosta puolustaa vähävaraisia, kun valtio maksaa puuhasta niin kehnoa korvausta. Luulen kuitenkin, että se kehnoksi mainittu korvaus on moninkertainen vaikkapa sosiaalityöntekijän tuntipalkkaan verrattuna. 

En kertakaikkiaan käsitä, miksi lakimiesten ja lääkäreiden pitäisi saada kymmenkertaista tuntipalkkaa verrattuna vaikkapa lastentarhanopettajiin. Kaikilta kolmelta vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto, jonka Suomen valtio meidän verorahoillamme heille kustantaa. Miksi ihmeessä toisten työ olisi niin paljon arvokkaampaa kuin toisten?

-----              -------        --------

Ja postauksen kuvassa on sitten ne ahneet kakkiaiset( jotta ei kukaan kuvittelisi minun  nimittelevän mitään tiettyä ammattikuntaa sellaisiksi ;) Nuo suloiset siivekkäät syövät pihallamme kaksi litraa siemeniä ja vähintään yhden rasvapallon päivässä ja välillä tuntuu, ettei sekään riitä. Niiden ruokkimiseen meillä onneksi, toistaiseksi, varat riittää.

Ohivilistävä onni

Tällä nimenomaisella hetkellä olen onnellinen. Se tunne vilistää niin vikkelästi ohi, että tekee mieli merkitä tämmöinen ihme muistiin.

Aurinko paistaa. Maata peittää ohut lumikerros. Posti toi ensimmäiset nettikaupasta tilaamani joululahjat. Mihinkään ei satu yli sietokyvyn. Untuvanpehmoinen Muskakisu kehrää sohvan käsinojalla, sopivasti rapsutusetäisyydellä. Seitakoirallani oli sulhanen yökylässä. Jos toiveeni toteutuu, loppiaisen tienoilla pääsen paapomaan koiranpoikasia.

Eihän maailma täydellinen ole. Ei tässä ajassa koskaan sellaiseksi tulekaan. Se, että maailmassa on iso virhe, tuskaa, pimeyttä ja vääryyttä, ei kiellä meiltä näitä hetkiä. Nautin tästä nyt.  Pohdin maailman pahuutta myöhemmin.

Kohtuutonta

Tässä lehtijutussa kerrotaan tarina, joka ei ole ainutlaatuinen nykypäivän Suomessa. 60 vuotta yhdessä elänyt aviopari on pakotettu asumaan erillään, koska toinen heistä on byrokraattien mielestä liian hyväkuntoinen palvelutaloon.

Ainutkertaisia eivät ole myöskään ne tapaukset, joissa pitkään eläneet puolisot ovat masentuneet, heidän kuntonsa on romahtanut ja pian on edessä hautajaiset sen jälkeen, kun heidät on pakotettu tuonkaltaisiin muutoksiin.

Suomea pidetään sivistysvaltiona. Hiljattain sijoituimme seitsemänneksi maailman vauraimpia valtioita luettelevalla listalla. Jotain on kuitenkin pahasti pielessä, jos järjestelmän etu ajaa ihmisarvoisen elämän edelle.

Kunnallisvaalit on nyt pidetty. Vanhustenhoito oli yksi keskeisistä vaaliteemoista. Saa nähdä jäävätkö puheet pelkäksi retoriikaksi,  vai ryhdytäänkö jossain sanoista tekoihin. Aina ei nimittäin ole kyse pelkästään rahasta. Pienelläkin budjetilla voi asiat hoitaa hyvin, jos asenne on kohdallaan.

Ryppyjä

Hautajaisista palatessaan Aviomies kävi kotona vaihtamassa vaatteet. Otti WC-pöntöstä pois käynnissä olevan pesukoneen poistoputken ja lähti töihin. Hetken päästä kömpi vessasta hyvin närkästynyt, märkätassuinen ja -massuinen koira + pari vähintään yhtä harmistunutta kissaa. Osa eläinkunnasta oli tapansa mukaan lekotellut keväällä remontoidun kylppärin lattialla ja yllättynyt ikävästi, kun pesuvesi koneesta ryöppysi lattialle.

Olisihan se mukavaa, kun poistoputki olisi asianmukaisesti liitetty viemäriin. Samoin se, että seinässä olisi suihkukahvalle tanko ja pidike, jottei sitä tarvitsisi pidellä kädessä hiuksia vaahdotellessakin. Bideetäkin olisi joskus mukava käyttää, mutta kun se on ahdettu pöntön ja allaskaapin väliin niin ahtaasti, ettei sitä mahdu sieltä ottamaan. Mukavaa olisi myös se, että remonttimiesten toukokuussa seinään jättämä avonainen ilmastointikanavan reikä tulisi viimein sadesuojalla peitettyä. Linnut jo kiskoivat sieltä vuorivillatäytteet pitkin pihaa.

Aikaansaavempi nainen tietysti hoitaisi tuommoiset pienet remonttihommat itse - vaan kun minä en ole ollut kovin aikaansaava edes tervekätisenä. Toinen vaihtoehto olisi kutsua paikalle ammattilainen, mutta kun ne ammattikuntansa "muka parhaat" edustajat juuri nuo hommat tyrivät, mutta perivät kyllä työpanoksestaan niin huikean korvauksen, että tilimme on nyt tyhjä.

Aviomieshän niitä töitä valvoi...tai piti valvoa. On myös luvannut yrittää tehdä asialle jotain - tai ainakin osalle niistä..

Sitä odotellessa kuivasin koiran (kissat lupasivat hoitaa kuivaushommat itse) ja tuunasin muutaman kenkälaatikon uusiokäyttöä varten.

Ryppyjähän niihin tuli (kuten mainitsin, en ole koskaan ollut kätevä käsistäni), mutta ryppyistähän se on tämä koko elämäni ... Kai se on vaan kestettävä, kun ei voimavaroja muutokseen ole.

Halloween

Mies lähti tätinsä hautajaisiin. Onneksi se loppui, kuolemankuu. Milloinkaan en muista saman kuukauden sisään osuneen niin monta tutun ihmisen kuolemaa kuin tämän vuoden lokakuussa.

Tänä viikonloppuna olisi sitten pyhäinpäivä - ja Halloween, mitä kukakin tahtoo viettää. Omat juhlallisuuteni rajoittuvat kynttilälyhtyihin portailla ja keittiön pöydällä. Mitäs minä muuta täällä yksikseni (kissat ja koirat eivät taida sen pahemmin edesmenneiden kuin kummitusten tai satovuoden päättymisenkään juhlimisesta perustaa). Hautajaisten jälkeen Aviomies singahtaa koko viikonlopuksi töihin. Ei tule edes öiksi kotiin, joten ehkä katselen läpi yön jotain  tunnelmaan sopivia elokuvia.

 Tahtoisin tykätä Halloweenista. Amerikkalaisissa elokuvissa se näyttää niin hauskalta karnevaalilta. (Amerikkalaiset nyt osaavat tehdä hulabaloon juhlasta kuin juhlasta. Suomalaiseen, perhekeskeiseen jouluun kasvaneena olen aina ihmetellyt tapaa järjestää suuret kutsut jouluaattona).

Harmi vaan, että Pyhäinpäivä ja Halloween (kuuluuko ne kirjoittaa isolla alkukirjaimella? Äidinkielen tunneista alkaa olla jo liian monta vuosikymmentä) osuvat samaan viikonloppuun. Toki kurpitsajuhlan vietto on tulossa Suomeen vaikka väkisin ( niin kuin kaikki muukin amerikkalainen hapatus). Ei taida kuitenkaan minun elinikäni riittää siihen, että tottuisin muistamaan rakkaita vainajiani kurpitsalyhdyin ja koristekummituksin.

Minä , hän ja huononeva muisti

Viime aikoina on käynyt yhä useammin mielessä, että ehkä puoliso kannattaisi valita vasta myöhemmällä iällä, kun viisautta on ehtinyt karttua vähän enemmän..Vai kävisikö siinä sitten niin, että vaatimukset ja varovaisuus lisääntyisivät iän myötä, eikä kukaan enää kelpaisi?  En tiedä, kun Aviomiehen kanssa yhtä on pidetty jo 28 vuotta ja muisti alkaa hapertua niin, ettei mieleensä saa palautettua enää niitä syitä, joiden vuoksi aikoinaan yhteen päädyttiin..

Kovin olemme erilaisia ja juuri niin on käynyt kuin monille muillekin, että ne persoonalliset piirteet , jotka aluksi toisessa tuntuivat viehättäviltä erikoisuuksilta, ovat vanhemmiten muuttuneet ärsyttäviksi omituisuuksiksi, joista toivoisi toisen jo pääsevän eroon.

Erityisen vaikeata meidän liitossamme on se, että vaikka vahvuuksiltamme olemme erilaiset, parin arkielämää hankaloittavan heikkouden osalta olemme täsmälleen samanlaisia (patalaiskoja ja epäsiistejä).

Erilaisuus voi olla myös voimavara silloin, kun toisen vahvuudet paikkavat toisen heikkouksia. Niin meillä on ollut temperamentin ja muistin osalta. Minä olen perustemperamentiltani nopea hosuja, melko äkkipikainenkin  ja malttamaton. Aviomies on pelastanut monta hankalaa tilannetta maltillisuudellaan ja on onnistunut opettamaan minullekin hieman kärsivällisyyttä ( ei tosin aina niin miellyttävin konstein. Joskus tuntuu, että meinaa pää räjähtää, kun joutuu odottelemaan toista ja pidättelemään tunteenilmaisujaan, koska tietää, ettei toinen niistä pidä).

Muistaminen on ollut minun vahvuuteni, kunnes sairaus, lääkkeet ja ikä ovat viime aikoina alkaneet sitä rapauttaa. Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu, että muistaminen on mitä suuremmassa määrin kollektiivista: Puolisot muistavat asioita toistensa puolesta. Ystävät ja sukulaiset pitävät yllä  yhteenkuuluvuuden tunnetta kertaamalla yhteisiä muistoja. Tieto tallentuu yhteiseen muistiin nykyään myös kirjojen ja internetin avulla..

Tilanteet, joissa voimasuhteet parisuhteessa muuttuvat, kuten jomman kumman puolison sairastuessa, vaativat molemmilta joustavuutta ja halua sopeutua.

Minun muistini ei enää riitä meille molemmille, eikä kärsivällisyyteni siihen, ettei puolisoon voi lainkaan luottaa, kun ei hän muista pitää kiinni sovituista asioista. Ei muista, vaikka muistuttaisin useampaan kertaan.

Joskus olen ajatellut, että hän tekee sen tahallaan: jättää huomiotta ja passiivisaggressiivisesti rankaisee minua unohtamalla. Toisinaan niin ehkä onkin. En kuitenkaan usko, että siitä on kovin usein kysymys, sillä hän unohtelee päivittäin myös itselleen tärkeitä asioita ja niin on ollut aina. Se ei ole iän mukanaan tuoma ilmiö.