tiistai 18. syyskuuta 2012

Pikkusieluisuudesta

Ihmiskontaktien parasta antia meikäläiselle on aina ollut inspiroituminen toisten  ajatuksista. Se on ulottuvuus joka hyvin pitkälti puuttuu nykyisestä elämästäni. Vaikka otukset (viisi kissaa ja kolme koiraa sekä hyvin vähäpuheinen Aviomies) tuottavat paljon iloa ja mielekkyyttä olemassaolooni, jotain jää silti puuttumaan (vaikka niin on kyllä ollut melkein aina. Jostain syystä en ole löytänyt kovin paljon ystäviä, joita olisi kiinnostanut asioiden pohtiminen pintaa syvemmältä).

Onneksi on blogit. Niistä löytyy joskus helmiä, jotka antavat potkua omillekin ajatuksille, virkistävät, lohduttavat ja vuorovaikutteisuudessaan tarjoavat konkreettisemman tunteen toisen ihmisen kohtaamisesta kuin esimerkiksi kirjan lukeminen.

Tänään inspiroiduin Zahirlifen pohdinnoista. Hän tuumaili blogitekstissään pikkusieluisuuden ja sen vastakohdan eroa.

Kun tutkailin itseäni löytääkseni vastauksen hänen esittämäänsä kysymykseen, havaitsin itsessäni tapahtuneen ikävän muutoksen; erakoitumisen ja kognitiivisten kykyjeni vähittäisen rapautumisen myötä (syynä ilmeisimmin lääkkeet, masennus, ikä ja virikkeetön elämä) olen muuttunut kaiken aikaa pikkusieluisemmaksi (ahdasmielisemmäksi).

Ehkä se johtuu siitä, ettei laaja-alaisempaan ajatteluun enää kertakaikkiaan riitä kykyjä. Toisaalta ikääntyminen on myös tuonut itsevarmuutta. Tässä iässä jo tietää, mitä mieltä on, mitä tahtoo ja uskaltaa  useammin jopa sanoa sen.

Kehityssuunta on siinä mielessä epälooginen, että nuorempana olen viettänyt paljonkin aikaa fanaattisten ihmisten seurassa. (Enkä nyt puhu pelkästään uskonnollisesta fanaattisuudesta. Aivan samanlaista yksisilmäisyyttä ilmeni politiikan- ja tieteen harrastajissa, puhumattakaan musiikkiin ja teatteriin intohimoisesti suhautuvissa), enkä silti omaksunut heidän kapeakatseisuuttaan.

Kaikista työympäristöistä, joihin olen päässyt tutustumaan, opettajainhuone taisi silti olla pahin pikkumaisuuden keskittymä. En tiedä ovatko niihin töihin hakeutuvat alunperinkin persoonaltaan konservatiivisia. Yhden asian ihmisiksi en menisi opetusalalla työskenteleviä kuitenkaan luonnehtimaan, sillä opettajat jos ketkä ovat aktiivisia osallistumaan ja harrastamaan kaikenlaista myös työnsä ulkopuolella. 

Merkittävin seikka, jonka olen kirjavan työurani aikana pikkusieluisuudesta versus avarakatseisuudesta oppinut on se, että luokittelu on aina kontekstisidonnaista. Sellainen käytös, jota esim. muusikkopiireissä pidettiin normaalina, olisi opettainhuoneessa luokiteltu jotakuinkin maailmanlopun meiningiksi ja päinvastoin.

Itselläni onkin joskus ollut aikamoisia vaikeuksia sovittaa erilaiset roolini yhteen. Nyt, kun eläköityneenä erakkona olen vapaa ainakin entisten ystävien ja työtoverien asettamista odotuksista, luulisi, että kokisin voivani toteuttaa itseäni, elää ja antaa toisten elää...mutta ei.. 

Tarkemmin tutkailtuani huomaan muuttuvani kaiken aikaa suvaitsemattomammaksi. Siinä missä nuorena innostuin tulikivenkatkuisista väittelystä ja hakeuduin usein tarkoituksellisestikin eri tavoin ajattelevien seuraan nimenomaan oppiakseni ja avartuakseni, nyt en kestä montakaan poikkipuolista sanaa.

Kun näen epäoikeudenmukaisuutta, ilkeyttä, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta tekisi mieli käydä hutkimassa huonosti käyttäytyjää ihan kyselemättä. Minä, joka ennen pyrin aina olemaan kohtelias, ystävällinen ja empaattinen, päästelen tulemaan hyvinkin kärkevää tekstiä, jos joku suvaitsee kriittisesti kommentoida sanomisiani tai tekemisiäni.

Ehkä tosiaan on kaikkien kannalta onni, että viihdyn niin hyvin nykyään itsekseni.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano vaan