Parempaa alkavaa vuotta!

Vielä vanhan vuoden lopulla tapahtui niin ikäviä ja pelottavia asioita, että en halua kirjoittaa niistä. 

Elämäni kuluu nykyään suurimmaksi osaksi telkkarin äärellä ja koska ohjelmatiedoissa ei ollut mitään kiinnostavaa luvassa ensi yöksi, intoudun todennäköisesti yön tunteina, parin viinilasillisen jälkeen, tilittämään ajatuksiani menneestä vuodesta ja tulevasta.

 Sitä odotellessa ( tai pelätessä) toivottelen kaikille oikein iloista, viihtyisää ja turvallista uudenvuoden juhlaa ja kaikkea hyvää vuodelle 2013!

Myydään mummot ulkomaille

Terveys- ja sosiaalipalvelujen ulkoistamista on harrastettu meilläkin vaihtelevalla menestyksellä. SoTe -uudistuksen ja kuntaliitosten myötä palvelut tulevat väistämättä siirtymään kauemmas pienemmissä taajamissa asuvista käyttäjistä.

Kallistahan ihmisten hengissä pitäminen ja hoitaminen on.  Toistaiseksi kuitenkin julkisessa puheessa väitetään sen olevan tavoitteena, höpisevätpä suurimmat idealistit jotain elämänlaadun parantamisestakin.

 Saksassa vanhustenhoidon ulkoistaminen on kuitenkin saanut  muotoja, joita en toivoisi tänne ilmaantuvan. Vanhuksia on lähetetty jopa vastentahtoisesti ulkomaille halvempiin hoitolaitoksiin. Kuten tuossa jutussa todetaan, osa on lähtenyt mielellään, mutta erityisesti dementikoille ympäristönvaihdos paikkaan, jossa ei puhuta edes tuttua kieltä, on usein voinnin kannalta kohtalokas.

Pelottavalta tuntuu se, että eriarvoisuus vanhustenhoidossa kasvaa myös meillä. Minkähänlaista hoitoa mahtaisi olla tarjolla meikäläisen pienellä eläkkeellä (mikäli sellaista enää maksetaan siinä vaiheessa, kun/jos vanhusikään pääsen). Pidämme itseämme kovinkin sivistyneinä ja edistyneinä, mutta tällaisia uutisia lukiessa tuntuu siltä, ettei mihinkään ole edetty niistä ajoista, jolloin köyhiltä vietiin liikkumavapaus ja kansalaisoikeudet ja vaivaisia myytiin huutolaisiksi..

Joulunrippeitä

Ei joulu vielä ole lopussa. Ainakin meillä sitä riittää loppiaiseen saakka ja välillä vaihdetaan vuosikin uuteen. Aattoa vietettiin viihtyisästi siskon perheen luona ja myöhemmin illalla istuttiin vielä muutama tunti äidin ja isän luona. Äiti kun ei ollut siinä kunnossa, että olisi jaksanut lähteä muun suvun kanssa aattoaterialle.

Kuusi on jouduttu tänä vuonna koristelemaan kolmeen kertaan, kun uusi jalka on niin kevyt, että veden vähetessä puu kupsahtaa kumoon pienestäkin töytäisystä ja meillähän noita töytäilijöitä riittää.

Muska tykkää kovasti, kun sen hyvä kaveri, pölynimuri, on ulottuvilla kaiken aikaa. Putoilevia neulasia kun on vähän väliä imuroitava, ellei tahdo niitä jalkapohjaansa törröttämään.

Mitään perinteisiä jouluruokia meillä ei ole tänä vuonna valmistettu. Minulle olisi kelvannut, mutta pääkokki ei kuulemma tykkää niistä, joten ostin itselleni rasian valmista rosollia ja olin iloinen, että sain edes aattona lanttulaatikkoa.Tänään syötiin tämmöistä. Halloumijuustolla kuorrutettua fenkolipaistosta vihannespedillä.

Piisku on puoliksi nakupelle, kun eläinlääkäri ajeli pois takut, joita ei jokapäiväisellä harjauksellakaan oltu kuriin saatu. Paljas massu ei kattia tunnu haittaavan.

Meidän koirien blogissa on menossa arvonta. Siihen sopii käydä osallistumassa täällä, vaikkei sen blogin vakilukijoihin kuuluisikaan.

Päässä ei liiku juuri mitään, vaikka Aviomieheltä lahjaksi saamani uusi tietokone houkuttelee kirjoittamaan. Seuraavaan postaukseen taidan kuitenkin palata vasta sitten, kun ilmaantuu jotain asiaa.

Siihen saakka nauttikaamme joulunrippeistä ja vuodenvaihteesta itse kullekin sopivimmin tavoin.

Joulu se on tämmöinenkin..

Monissa blogeissa on esillä kauniita, jouluisia kuvia. Useimpien koti tässä vaiheessa jo kiiltää puhtauttaan ja keittiössä tuoksuu jouluherkut. Tuota kuuusenkaatokuvaa (jossa ei ole Aviomies, mutta koirat ovat meidän) lähemmäs joulupotretteja tuskin tänä vuonna päästään, kun miehen parempi kamerakin hajosi. 

Siivoukset jäivät puolitiehen. Jouluruokia meillä ei valmisteta (ellen sitten saa Aviomiestä vonguttua tekemään lanttu- ja punajuurilaatikkoa), eikä koristeluunkaan ole tänä vuonna kovin paljon satsattu. Tuo kuvan kuusi sentään on valumassa kylppärissä ja levittää viehkosti tuoksuaan ympäri taloa, joten väkisinkin tässä vähän tunnelmaan virittyy.

Lapsuudenkodissani joulua valmisteltiin antaumuksella. Toki valmisteluihin osallistui koko perhe, mutta suurin urakka oli aina äidillä. En ymmärrä, kuinka hän ehti ja jaksoi kaiken siitäkin huolimatta, ettei hänenkään terveytensä ole koskaan ollut hyvä ja siitä, että hän työskenteli kaupan alalla, missä päivät olivat pitkiä ja vielä aattonakin saattoi olla työpäivä.

Ei meillä milloinkaan useita päiviä ennen aattoa valmista ollut. Vasta aattoaamuna tuotiin kuusi sisälle, siivoiltiin vielä vähän ja laitettiin viimeiset koristeet paikoilleen.  Nyt olisi aikaa, mutta ei voimia ja karvatit järjestävät uuden sotkun saman tien, kun entiset on siivottu.

Tulee se joulu silti meillekin - vaikkei ehkä niin puhtoinen ja edustuskelpoinen kuin tahtoisin. Rauhallista, iloista ja tunnelmallista Vapahtajan syntymäjuhlaa  silti kaikille, jotka sitä toivovat ja odottavat!

Äitini on kyborgi ja päivä pakastimessa

Päästivät äidin kotiin. Erikoisvalmisteisen sydämentahdistimen laittoa oli konsultoimassa laitevalmistajan edustaja. Homma ei sujunut ihan niin helposti kuin etukäteen toivottiin, mutta työn ja tuskan jälkeen se lopulta saatiin paikoilleen. Nyt vaan hartaasti toivotaan, että enemmiltä ongelmilta vältytään ja, että äidin olo alkaa vihdoin helpottua..

Telkkarin sairaalasarjoissa kaikki näyttää niin yksinkertaiselta: House ja Greyn anatomian tyypit tekevät mitä hurjempia toimenpiteitä joka jaksossa ja tutkimuksiinkin potilaat pääsevät aina tarpeen tullen..

Sairastamisen todellisuus taitaa silti olla kaikkialla paljon raadollisempaa. Huipputeknologisia varaosia ihmiseen alkaa toki olla olemassa, mutta kaikkien ulottuvilla ne eivät ole. Pitkästä aikaa syttyi meidän perheessämme pieni toivon kipinä paremmasta. Uutta sydäntä ei äidille voi vaihtaa, mutta tällainen keinotekoinen varaosa voi merkittävästi parantaa jäljellä olevan elämän laatua.

Itse olen viettänyt päivän jääkaappipakastimessa. Sanovat, ettei kaappeja kannattaisi jouluksi siivota, ellei niissä aio viettää juhlaansa. Meillä sen kaapin ovi tuppaa käymään ahkerasti juhlapyhinä ja on se tainnut päästä unohtumaan muutaman kerran raolleenkin. Niinpä pakastimeen oli ehtinyt kertyä hirveä jääkerros. Sen sulattamiseen kului melkein koko päivä ja ainakin kaikki tälle päivälle käytettävissä olevat voimat.

Onneksi aattoon on vielä muutama päivä aikaa..

Maailmanloppua odotellessa

Itse uskon ennemminkin siihen Ison kirjan ennustukseen, jonka mukaan tarkkaa hetkeä maaiman loppumiselle ei tiedä kuin Taivaallinen Isä itse. Tuskin sitä mediassa mainostetaan yhtä innokkaasti kuin tätä tämänpäiväistä. Kaiken varalta lykkäsin kuitenkin tylsimpiä siivoushommia eteenpäin eiliseltä, jos vaikka ei tarvitsisikaan.

Eräässä mielessä olen pelännyt henkilökohtaisen maailmani loppua viime päivinä kovastikin. Äitini on nimittäin eilen leikattu. Häntä hoidetaan parhaillaan aluesairaalan sydänteholla. Kaikilla ei ole läheiset suhteet vanhempiinsa, mutta minulle äiti on tärkeämpi kuin sanat riittävät kertomaan. Vielä tässä iässäkään en olisi valmis hänestä luopumaan..

Ulkona paistaa ihanasti aurinko. Aviomies lähti koirien kanssa tankkaamaan valohoitoa. Minä nautiskelin sitä kirkasvalokuulokkeista aamukahvin kera. 

Posti toi eilen monta ilahduttavaa joulukorttia. Paukkupakkasesta huolimatta taidan nyt rohkaistua ulkosalle, ruokkimaan linnut, hakemaan puita ja kurkkaamaan postilaatikkoon josko sieltä löytyisi vielä jokunen joulutervehdys.

Leppoisaa joulun ja maailmanlopun odottelua teille. Minä jatkan täällä vielä pelkäämistä, kunnes äidin voinnista kuuluu parempia uutisia. Henkilökohtaisesti pidän tuon edellisen tuloa lähipäivinä todennäköisempänä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Haaste

Sesse blogista Ilo elää pisti liikkeelle mukavan haasteen. Tarkoitus olisi vastata kahteen kysymykseen ja nakata niitä sitten eteenpäin niin monelle kuin huvittaa ja jaksaa:

1. Mistä blogisi on saanut nimensä?

2. Mistä nimimerkkisi on tullut? (niitäkin kun on aika jänniä).

Minulla on ollut hirmuinen liuta erinimisiä blogeja. Akka -sana voi jonkun mielestä kuulostaa halventavaltakin, mutta täällä Etelä-Pohjanmaalla se on ihan  arkinen, suht neutraali, murresana, jota käytetään tarkoitettaessa ketä tahansa aikuisiän saavuttanutta naisihmistä. Jostain syystä koen sen kotoisaksi ilmaisuksi. Nupajaminen taitaa myös olla luontaisin olomuotoni nykyään. Kukaan ei kotona kuuntele, eikä juuri muuallakaan, joten tämä blogi on pääasiallisin varaventtiili, jossa päästelen höyryjä. Ei siis mikään kovin positiivisten tuntojen ilmaisupaikka, eikä myöskään yhtä ponnekasta tekstiä, kuin varhaisempi blogini, jonka nimi oli "Akka krätisee"

"Millan" puolestaan on lempinimi, jonka minulle antoi opiskeluaikainen kämppäkaverini kuultuaan, etten lainkaan pidä oikeista ristimänimistäni. Kämppäkaveri oli kasvanut kaksikielisessä kaupungissa samoin kuin minäkin. Siksi tuo ruotsinkielisyyteen viittaava muoto (Stellan, Lullan, Skrollan jne.) sopi mainiosti molempien suuhun. Nimimerkin valitsemisen aikoihin minulla taisi olla hieman ikävä tuota opiskeluaikojeni ystävää. Siksi kai "Millan" tuli ensimmäisenä mieleen.

Aika monien tuttujen bloggaajien vastaukset noihin kysymyksiin osaan jo arvata tai ne on kerrottu blogien alkupostauksissa. Siksi haastan mukaan pari sellaista, joiden nimien taustoja en tiedä.

Kihisen uteliaisuudesta kuulla, mistä on saanut nimensä Maelkan Lahnakuttava  ja Cathlynin Aasainmaalta etelään.  Kaikki muutkin halukkaat saavat ilomielin ottaa haasteen mukaansa ja mielellään vinkata kommenttilottassa. Vastauksia on kiva käydä lukemassa.

Hobitti ja yöllisiä ajatuksia

Eilen käytiin Aviomiehen ja Ystävättären kanssa katsomassa Hobitti. Melkoisesti oli käsikirjoittaja ottanut vapauksia tarinan juonen suhteen. Olen lukenut kirjan molemmat suomenkieliset käännökset useampaan kertaan, mutta vähän väliä jouduin elokuvaa katsoessa ihmettelemään, mikäs tämä juttu nyt olikaan..

3d-tekniikka on toki huikeata katsottavaa ja näyttelijäsuoritukset miellyttivät. Jotain kertonee silti ohjaajan ja meikäläisen intressien kohtaamisesta se, että nukahdin hetkeksi kesken leffan pisintä rymistelykohtausta..eikä syy totisesti ollut elokuvateatterin penkkien ylenpalttisessa mukavuudessa (itse asiassa selkää särkee kuin tulessa sen kolmen tunnin istuskelusession jäljiltä).

Terveyskeskukseenkin soitin. Tulehdusarvoa lukuun ottamatta kaikki tutkitut arvot olivat pielessä (kaikki tulehdukset eivät näy serpissä). Kummastuttaa vaan tämäkin, että luurin päässä hoitaja posotti tulemaan numeroita aivan kuin minun olisi itse pitänyt tietää, mikä on minkäkin tuloksen raja-arvo ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Diabetesta ne nyt kai epäilevät munuaisvaivojeni syyksi, kun sokerikin on koholla (entuudestaan kuitenkin tiedän, että pitkäaikainen tulehdus nostaa sokeriarvoja). Pitäisi kuulemma tilata aika diabeteshoitajalle jatkotoimenpiteisiin. Loppukaneetiksi hoitaja muisti  narista vakiovirtensä: "En sitten tiedä koska sinne saa aikoja.."

Yöllä kävelin koiran kanssa läheisen koulun pihaan ja seisoin pitkään pimeässä katselemassa ikkunoista loistavia jouluvaloja. Katuvalot oli jo sammutettu, kuten useimmiten siihen aikaan, kun Seitakoiraa iltapissalle lähden viemään. Mielen täytti hiljainen kiitollisuus menneestä - myös siitä, että sain hetken olla osallisena uutta elämää täynnä kuhisevien koululaisten maailmassa.. ja monessa muussa seikkailussa.

Yöllä on helppoa tehdä suunnitelmia. Ylipäätään suunnitteleminen on hauskaa silloin, kun meinaamisiaan ei tarvitse ryhtyä toteuttamaan. Minäkin ajattelin , että nyt voisi viimein olla aika kypsä kaikkien koulupapereiden läpikäymiseen. Olen säästänyt opetusmateriaalejani, niitä satojen työtuntien tuloksia, osittain siksi, että olen salaa toivonut vielä joskus tarvitsevani niitä, osittain sen vuoksi, että on tuntunut niin pahalta heittää pois suurella vaivalla koottua aineistoa.

Nyt tarvitsen kuitenkin hyllytilaa muuhun. Sitäpaitsi opetusmateriaali psykologian alalla vanhenee nopeasti...Niin myös minä itse. Eiliset koetulokset vahvistivat tunteeni siitä, että tämä kroppa tosiaan on nopeassa tahdissa rapistumassa käyttökelvottomaksi. Töihin paluusta ei ole enää toivoa.

No, kahvit jaksan sentään vielä keittää ja hakea puita, jotta otusten kanssa tarjetaan. Siivotakin pitäisi, mutta se taitaa tänä jouluna jäädä haaveeksi - ja melko turhaakin se on, kun kaaos vyöryy takaisin tässä huushollissa muutamassa tunnissa..

Kovia ja pehmeämpiä arvoja

Pikkuhiljaa ne hiipivät näkösälle pahvilaatikoistansa: tontut, jouluenkelit ja seimisakki. Pari pölähtäneen näköistä lammasta pääsi kaapin päälle tänään. Vieressä enkeli yrittää julistaa ilosanomaansa, mutta nuo kaksi näyttävät siltä, ettei niillä ainakaan ihan ensikuulemalta mene viesti jakeluun.

Vointi on sangen huono. Huomenna pitäisi soittaa taas muutaman laboratoriotutkimuksen tuloksia. Keljuttaa, kun ei jaksa, vaikka tahtoisi. Melkein tippa  linssissä ja raivosta kihisten kuuntelin uutista VTT:n johtajan ehdotuksesta antaa työnantajille lupa laskea eläkeikää lähestyvien palkkoja ja samaan aikaan korottaa eläkeikää. Moinen kuulemma patistaisi ikääntyviä pitämään parempaa huolta työkyvystään.

Voi, perseen suti, sanon minä! Kuinka koviksi tämän maan vallanpitäjien arvot vielä muuttuvatkaan, ennen kuin käänne tapahtuu. Mahtaako tuonkaan lausunnon ilmoille päästänyt käsittää sitä, että hyvin harvat tahallaan uupuvat, sairastuvat ja hävyttömästi ikääntyvät. Aina ei työtehon lasku ole yksilön omien valintojen seurausta. Ihminen ei ole kone, eikä työkyky ainoa arvokas asia meissä. 

En usko, että palkan alennukset tekisivät ikääntyvistä houkuttelevia palkattavia työnantajille, ellei alennus olisi todella merkittävä ja milläs me ikääntyvät sitten toimeen tulisimme. Kaikilla kun ei ole muhkeita sijoitustuloja, perintöjä tai säästötilejä. Loukkaavalta tuntuu se, että ihminen nähdään vain tuottavuuslukuina ja ikääntyvät nykyään niin usein pelkkänä kulueränä ja taakkana yhteiskunnalle...

Jotain sentään olen saanut viime päivinä tehdyksi. Paras konsti patistaa meikäläinen siivoushommiin, on kutsua vieraita. Tänään saimme nauttia pienen kummitytön ja hänen vanhempiensa seurasta. 

Aviomies laittoi hyvää ruokaa - tai aikuisten mielestä hyvää. Ipanalla oli asiasta oma mielipide. Papupihvi lensi kaaressa maistamisen jälkeen. Mistä lie pikkuneiti perinyt temperamenttinsa. Eläinrakkaus sentään on selvästi sekä synnynnäistä että hyvällä kavatuksella vahvistettua. 1v 4kk vanha tytöntirriäinen kulki silittelemässä otuksia ja kiljumassa ihastuksesta. Yllättävän hyvin kissamme ja koiramme ihmisenpoikaseen suhtautuvat, vaikka tapasivat kummitytön nyt ensimmäistä kertaa kävelevänä ( ja sangen kovaäänisenä :) 

Kaikki kissat ovat tytön mielestä Minkoja, koska sen niminen kisu asuu heillä kotona. Koirat puolestaan ovat pandoja, koska ovat pehmeitä ja halattavia samoin kuin tytön rakkain pehmolelu. Pehmeät arvot ovat sentään pienellä ihmisellä vielä kunniassa..

Millainen mahtaakaan olla maailma sitten, kun pieni kummityttöni on saman ikäinen kuin minä nyt. Pelottaa edes ajatella..

Jonkun toisen kotona

Tasan kolme vuotta sitten heräsimme tässä talossa ensimmäistä kertaa muutettuamme edellisenä päivänä lähes kolmenkymmenen asteen pakkasessa.

Tänään toi postitäti kotiinkuljetuksella paketin. Ihmettelin, kun hän ei ilmaantunut sille ovelle, jonka edustalta portaat oli lakaistu vaan rämpi hangessa ylös puhdistamattomia portaita sille toiselle ovelle, jonka lukko jämähti taannoin pysyvästi jumiin.

Kun menin vastaanottamaan laatikkoani ja ihmettelin ystävällisesti hänen lumessa kahlailuaan, hän selitti asuneensa joskus tässä talossa ja "meillä tuo toinen oli pääovi".

Rouvan mentyä hymyilin ensin hetken sille, miten meillä useimmilla tosiaan on taipumus olettaa, että kaikkien muidenkin kuuluu "pitää pääovena"  elämän valinnoissa sitä vaihtoehtoa, joka omasta mielestämme on sopivin. 

Seuraavaksi hymyilin sille, miten moni onkaan jo ehtinyt käydä kertomassa asuneensa tässä talossa joskus aiemmin. Se on tuntunut minusta ihan mukavalta varsinkin siksi, että kukaan entisistä asukkaista ei ole tätä taloa omistanut, vaan on ollut vuokralaisena. Se on tuonut kommentteihin hieman kohtuullisempaa sävyä, (vaikka hämmentävän monien puheista on silti välittynyt se irrationaalinen vivahde, joka vihjaa, että entisinä asukkaina heillä on taloon eräänlainen ikuinen kotipaikkaoikeus).

Toki 150 vuotiaan talon historiaan mahtuu paljon. Tässäkin rakennuksessa on tietääkseni asunut ainakin kymmenen perhettä ja toiminut joitakin konttoreita. Paikkakunnalle en ole näiden vuosien aikana edes alkanut kotiutua. Talo sen sijaan tuntui kodikkaalta ensi hetkestä alkaen. Se tuntui ottavan uudet asukkaat ystävällisesti ja yllättävän lämpimästi vastaan. Jos Kanttorila olisi ihminen, se olisi luultavasti ryppyinen ja hauras, mutta huumorintajuinen, elämää nähnyt ja lämminsydäminen pieni mummo.

Tuntuu ihan hyvältä olla yhtenä lenkkinä tässä pitkässä ketjussa. Vaikka tietääkseni olemme vasta talon kolmannet omistajat, aavistelen ettemme tule jäämään viimeisiksi. Jos mahdollisuus avautuisi, olisin valmis lähtemään tältä paikkakunnalta vaikka heti. Samaan aikaan tunnen olevani tässä talossa kotonani enemmän kuin missään aiemmassa asunnossani aikaisemmin ...ja niitä on ollut PALJON.

Pandoran lippaita ja pikku paviaaneja

Useamman päivän on Aviomies ollut tavallistakin vaisumpi. Melkein jo arvasin, mistä on kyse, mutta en uskaltanut puuttua asiaan. Tänä aamuna hän viimein ahdistui soittamaan ajanvaraukseen ja pääsi hammaslääkärin särkyvastaanotolle saman tien. Ei ole juurihoito hauskaa, kuvittelisin (en tosin ole joutunut koskaan kokeilemaan), mutta vielä keljumpaa on kova hammassärky. Itse olen päässyt hammaslääkäripelostani jo vuosia sitten. Aviomiestä se ammattikunta taitaa vielä kammottaa..

Samalla reissulla pääsin itse laboratoriokokeisiin ja kaksi kissoistamme eläinlääkärin vastaanotolle. Pitkäturkkisimmilla karvateillamme tuppaa pöksykarvat takkuuntumaan ja likaantumaan harjauksesta huolimatta, eikä yhteistyöhaluttoman kymmenkiloisen kissan pepun peseminen oikein meikäläisten resursseilla onnistu..

No, eläinlääkäri antoi lievät rauhoitustropit ja ajeli kisuparkojen pöksyt pois. Hassuilta, pikku paviaaneiltahan, nuo nyt näyttävät ja katselevat minua moittivasti, mutta pakko se oli hoitaa. Muskalla oli jo ihotulehdus takkujen alla.

Viimekertaisesta, karusta, kohtelusta suivaantuneena, menin laboratorioon nyt eri asenteella. Edellisellä kerralla yritin ystävällisesti jutustella ja viljellä jopa huumoria. Nyt en sanonut mitään muuta kuin nimeni ja syntymäaikani, mutta enpä joutunut sitten kuuntelemaan minkäänlaista ilkeilyäkään.

Posti toi tänään ensimmäiset joulukortit. Ne ilahduttavat. Itsekin sain omani lähtemään toissapäivänä. Joulusiivoukset eivät oikein ota edistyäkseen. Melkeinpä päinvastoin. Tuntuu, että ryhtyessäni johonkin järjestelyoperaatioon  saan aikaan moninkertaisesti enemmän sekasortoa kuin kaivattua järjestystä. Se johtunee pitkälti siitä, että kaikki kaapit ym. säilytyslokerot ovat meillä kuin Pandoran lippaita, joiden avaamista kannattaa tarkkaan harkita, ellei tahdo päästää pursuamaan valloilleen käsittämätöntä määrää epämääräistä rompetta, jolle ei ole mitään järkevää paikkaa..

Takuuaika ummessa

Ipanasta asti olen istunut kippurassa. Oli alusta millainen tahansa, aina, jos vaan tilanne on sen sallinut, olen kiskaissut vähintään toisen polven, mieluummin molemmat, sohvalle tai tuolille ja selkä pyöreänä ja kierteellä löhönnyt rankani päällä. Edes kasvanut ympärysmitta ei ole ryhtiä oikaissut. 

Nyt siitä taitaa kuitenkin tulla loppu. Selkä jo viikkojen ajan vihoitellut siihen malliin, että nyt on ilmeisesti selkäruodon osaltakin takuuaika umpeutumassa. Kintuillehan kävi samoin pari vuotta sitten.

Kaksitoistavuotiaasta olin kävellyt korkeakorkoisilla kengillä. Jalkani asento oli muotoutunut sellaiseksi, että muunlaisissa en tuntenut oloani mukavaksi. Niin vaan fibromyalgia vei voiton. Nykyään tallustelen lättäpohjaisilla saappailla ja kaappi on täynnä korkokenkiä, joita en kykene käyttämään, mutta joista en ole raaskinut vielä luopuakaan.

Ei ole vanheneminen herkkua. Kropasta hajoaa osa kerrallaan ja varaosatoimitus tökkii..

Jälkiviisaus on aivan turhaa, mutta tähän vaiheeseen tultuani olen alkanut salaa toivoa, että olisin pitänyt vähän parempaa huolta kropastani, joka sentään on koko elämän mittaiseen käyttöön tarkoitettu menopeli.

Tämänpäiväisiä oivalluksia

Ei ehkä ole viisasta valita puolisoa, joka on temperamentiltaan itsesi vastakohta. Vielä typerämpää ja turhempaa on  jäädä ongelmatilanteissa kiukuttelemaan ja murehtimaan maahan kaatunutta maitoa.

Voiman ja vastavoiman vaikutus ehkä kuljettaa kehitystä eteenpäin. Ellei energiaa voimankäyttöön ole, sopeutuminen on paras vaihtoehto. Se säästää resursseja olennaiseen ja parhaassa tapauksessa toteuttaa muutoksen toista kautta.

En ole täydellinen. En edes kohtalainen. Vertailu on vahvoja varten, niitä varten, joilla on voimia kilpailla ja pyrkiä parempaan.

Loppujen lopuksi jopa usko ja toivo jäävät kakkoseksi sille, joka on voimista suurin ja sehän on, kaikesta huolimatta, rakkaus.

Väärällä jalalla

Olipas vaihteeksi mielenkiintoinen päivä. Aamu alkoi ilman toista sukkaa. Hämärästi muistan jonkun karvakorvan pihistäneen sen jalastani, kun puolipöpperössä yritin häätää herättelemään pyrkiviä otuksia vuoteesta. 

Kun lopulta nousin kahvinkeittoon, sukka odotti sievästi keskellä eteisen mattoa. Sitä kohti suunnistaessa sain paljaalla jalalla laahustaessani naarmuisesta lattialankusta tikun varpaaseen. 

Päivä kului samoissa merkeissä. Kai se niin on, että, jos nousee niin sanotusti väärällä jalalla, voisi olla viisaampaa jäädä koko päiväksi peittojen alle.

Säästän teidät pidemmältä kertomukselta, mutta toteanpa vaan, että päivän päätteksi tuli todennettua, että aina kannattaa selvittää varauloskäynnin sijainti...mieluiten myös varasisäänkäynnin. Onneksi meidän talostamme sellainen löytyy.

Kävi nimittäin niin, että koiran kanssa yölenkille lähtiessäni painoin oven kiinni ja kuulin kuinka se klopsahti poikkeuksellisesti. Takaisin tullessa havaitsin, että siihen oli syy. Lukko oli hajonnut..tai ainakin juuttunut lujasti kiinni. 

Ovikelloa rimputtelemalla sain Aviomiehen hätiin, muttei hänkään  sitä auki saanut. Onneksi meillä tosiaan on toinenkin ovi...Siinä vaan on vielä huonokuntoisempi lukko. Parhaassa tapauksessa toinen ovi jää tässä rytäkässä pidemmäksi aikaa kiinni ja toinen auki.

No, päivä ei ainakaan ollut ihan tavanomainen, jos siitä jotain positiivista yrittää löytää.

Itteppäisyyspäivää

Itsenäisyys on/olisi äärettömän arvokas asia. Sopiihan sitä juhlia. Itse en vaan ole mikään pakko-, puku- tai pönötysjuhlien ystävä. Tässä huushollissa se on Aviomies, joka tapittaa kiinnostuneena linnanjuhlia. Meikäläinen keksii kättelyohjelman ajaksi muuta puuhaa.

 Onneksi meidän perheeseemme on osunut tälle päivälle hieman pienimuotoisempi juhlan aihe (lapsena tosin ihan oikeasti uskoin, että koko Suomi liputtaa siksi, että tänään on isäni syntymäpäivä). Sitä vietetään lähisuvun kanssa syömällä yhdessä, lahjomalla iskää hiukkasen ja nauttimalla siitä, että olemme vielä kaikki koolla.

Joka vuosi tähän aikaan muistan myös mummuani, joka oli syntynyt samana vuonna, jolloin Suomi itsenäistyi. Hänen jälkimmäinen aviomiehensä kävi läpi kaksi sotaa. Oli kuulemma jossain vaiheessa touhuun jo niin tympääntynyt, että tykistökeskityksen sattuessa ja muiden syöksyessä poteroon jatkoi rauhassa ruokailuaan. Kun muut huutelivat  tulemaan suojaan, hän vastasi äijämäisen tyyneen tapaansa: "Mä syön nyt" (luultavasti se tuli kuitenkin ruotsinkielellä, sillä se oli hänen äidinkielensä).

Minäkin taidan lähteä tästä syömään ja täytekakulle. Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille.

Tautista pakkasta

 Kirpakka pakkaskeli jatkuu. Pikkulinnut syövät henkensä edestä. Luulin jo hankkineeni koko talveksi niille riittävästi ruokaa varastoon, mutta tällä tahdilla täytyy taas pian lähteä siemenostoksille.

 Kolmesta lapinkoirastamme kaksi on keliin tyytyväisiä. Kolmas, tuo pikku blondi, viihtyy näillä säillä parhaiten sohvan nurkassa. Muutenkin sovimme hyvin toisillemmme. Seita on kotioloissa rauhallisin suomenlapinkoira, jonka olen koskaan tavannut, mutta tarpeen tullen siitä löytyy tulta ja tappuraa.

Tulehdus jyllää kropassa edelleen - kolmannesta antibioottikuurista piittaamatta. Alan olla tähän touhuun sekä psyykkisesti että fyysisesti lopen uupunut. Tulehdus tekee huonon olon ja väsyttää, samoin antibiootti. Terveyskeskuksesta hoitoa saadakseen pitäisi ilmeisesti olla tosi terve ja terhakka, jotta jaksaisi pyytää, vaatia ja väsyttää niin kauan, että aika lääkärille järjestyy....vaikka ymmärtäähän senkin, että tyhjästä on paha nyhjästä. Jos ei lääkäreitä ole, ei ole aikojakaan...

Huusholli rämettyy heti, kun en jaksa imurinvarsi kourassa ja ruoto vetreänä vaeltaa porukan perässä siivoamassa jälkiä. Koirissa tuntuu olevan samanlaista keskipakoisvoimaa kuin kummitytössä, joka riehuu toisinaan kuin pieni pyörremyrsky lelulaatikollaan ja sinkoaa tavarat ympäri huonetta. Meidän kissoilla ja koirilla on myös (iso) lelulaatikko. Kun kerään sinne tavarat lattialta, kuluu vajaa puolituntinen siihen, kun Ainukoira ( lauman kuopus), on levittänyt kaikki takaisin.

Kuvassa Piiskukissalla, Usmalla ja Ainulla on selvästi jonkinlainen konfrenssi menossa. Jotain yhteistä (kyseenalaista) hauskanpitoa taitavat suunnitella..

Jonkun täytyy haluta tätä

Eilen osuin katsomaan dokumenttia hotellin kerroshoitajista. Surkealla palkalla, äärimmilleen kilpailutetuilla hinnoilla operoivien yritysten palveluksessa, ihmiset paahtoivat töitä aivan liian kovalla tahdilla.

Iäkkäämmät työntekijät olivat kokeneet senkin ajan, kun siivoojat olivat "talon omaa väkeä". Ajalla on tapana kullata muistot, mutta uskon silti, että työ oli mielekkäämpää, kun pääpaino oli palvelun laadussa, ei suoritettujen yksikköjen määrässä ja halvoissa hinnoissa. 

Työpsykologian tutkimuksissa on havaittu se, että työssä jaksamista parantaa työviihtyvyys. Sen kannalta olennaista on mahdollisuus sitoutua työhön, kokea ylpeyttä aikaansaannoksistaan, tuntea olevansa arvostettu ja tärkeä osa työyhteisöä. Kovin vaikeaa on, ainakin kuvauskohteen kaltaisessa paikassa, kokea yhteyttä työtovereihin, jos aikaa keskusteluihin ei ole, kun tavoitteen saavuttamiseksi on ruokatunnitkin jätettävä pitämättä..

Kannanottonsa alleviivaamiseksi oli dokumentin tekijä leikannut työnjohtajien puheista mehevimmät palat. Asiat kuulemma vaan ovat niin kuin ovat. Niille ei mahda mitään. Omistajat päättävät. Jos työntekijä ei pysy tahdissa tai ryhtyy kapinoimaan, alkaa työsuhteen loppu häämöttää. Kokeneemmat työntekijät ovat kalliita. Hinta on tärkeämpi kuin työn laatu. Siksi kannattaa ottaa vain vähän aikaa alalla olleita ja yrittää savustaa vanhemmat ulos. Karu totuus kuulemma joka tapauksessa on, etteivät vanhemmat työntekijät pysy kremppojen lisääntyessä kaiken aikaa kovenevassa tahdissa. 

Erityisen tragikoomiselta näytti se, kun työnjohtajan paheksuttua työntekijöitä, jotka eivät viitsi vapaa-ajallaan hoitaa kuntoaan esim. kuntosalilla (jotta jaksaisivat paremmin töissä) , näytettiin nopeutettua kuvaa kerroshoitajien työstä. Minun silmääni näytti jo sinänsä melkoiselta jumpalta..

Ohjelman jälkeen kurkkuun jäi kuristava tunne. Tätäkö elämä tosiaan monien kohdalla on: pakkotahtista työtä päivästä toiseen niin pienellä palkalla, ettei se riitä kunnolla elämiseen. Syyllistämistä ja vaikutusmahdollisuuksien puutetta...Sellaistahan se todellakin on sekä täällä meillä että vielä useammin monissa muissa maissa.

Kuvottavimmalta tuntuu huomata, että jonkun/joidenkin täytyy todella haluta tätä. Jotenkin voin käsittää, että tuosta todellisuudesta etäällä elävät (toisten selkänahasta osinkonsa kiskovat tai työntekijöihin verrattuna kaksisataakertaisia palkkoja nostavat johtajat) pystyvät unohtamaan noiden ihmisten todellisuuden.  Ahdistavalta tuntuu se, että myös ne, jotka näkevät sen läheltä, pitävät tilannetta hyväksyttävänä. Pelottavan paljonhan meillä Suomessa on kapitalismiin lujasti uskovia ihmisiä, kun suurin puolue on se, mikä on ja siihen ideologiaan kuuluu ajatus, joka lähentelee kohtaloon ja karmaan uskomista, eli ihminen saa, mitä ansaitsee. Miksi siis sääliä köyhiä ja vaivaisia. Jotainhan heidän on täytynyt mokata, kun ovat siihen jamaan itsensä saattaneet.

Ennen yhteiskuntatieteiden opiskeluakin itselleni oli päivänselvää, että maailmassa on asioita, joita voimme muuttaa ja niitä, joille emme mahda mitään. Luonnonlait ja ihmisen luomat järjestelmät ovat kaksi eri asiaa. Infantiililta, itsekkäältä, suorastaan pirulliselta vaikuttaa se, että itseään ihan täysipäisinä pitävät ihmiset puhuvat vapaasta markkinataloudesta aivan kuin se olisi luonnonlaki, jolle emme mahda mitään. 

Mahtaisimme, jos tahtoisimme. Jonkun, ei vaan aivan liian monen, täytyy vaan haluta tätä. Muutenhan tämä ei voisi jatkua.

Häntiä pöydällä ja pyllistävä tirppa

Minä sitten tykkään katella, kun pienet eläimet syö..

Aamut alkavat meillä siten, että koiramerkkiset karvakorvat kömpivät vuoteeseen kysymään olisiko aika jo herätä. Tassun tuuppauksiin ja korvan taa suunnattuihin pehmeisiin koiranpusuihin (ei yhtään kuolaa, kiitos) on mukava herätä.

Ensin ruokin aina kissat, koirat ja linnut. Vasta sitten kaadan itselleni kahvikupillisen.

Siirsin yhden lintujen ruokintapaikoista viimevuotiselta paikaltaan keittiön ikkunan alle, jotta voin siinä aamukaffetta keitellessä katsella siivekkäiden puuhia ja hoksaan heti, jos siemenet ovat loppumaan päin. Kuvanottohetkellä yksi näyttää pyllistävän kameralle. Lieneekö kannanotto tarjoilun laatuun.

Keittiön pöydällä meillä on aamuisin tämmöisiä häntiä. Kaikki viisi eivät edes mahdu yhtä aikaa kupille. Vieraille meillä katetaan aina salin pöydälle. Itse syömme kyllä tuolla samalla pöydällä noiden kakkatassujen kanssa. Huiskaisemme vain kissat lattialle ja pöydän rätillä puhtaaksi ennen lautasten asettelua..

Olenhan minä aina ollut toisista huolta pitävä persoona. Sellaiseksi minut on kasvatettu. Nuorempana huolenpitoni tosin rajoittui enemmän henkisiin ja sosiaalisiin yhteyksiin. Seurassa pyrin, esimerkiksi, aina pitämään huolta siitä, ettei kukaan kokenut itseään ulkopuoliseksi. Lähihoitajaksi minusta ei olisi ollut. Käytännön taidot puuttuvat.

Vanhemmiten hoivaaminen on tullut ihan uudella tavalla tärkeäksi. On mukavaa jopa siivota kissojen vessoja, kun näkee, miten ne nauttivat puhtaudesta ja siitä, että niitä palvellaan.

Luultavasti jokaisella on tarve olla tärkeä jollekin. Tänään olen kiitollinen noista siivekkäistä, hännistä pöydällä ja koirista, jotka olen hemmotellut pilalle antamalla niille lähes kaiken, mitä ne keksivät pyytää ( ja juu-u, kyllä koirat osaavat puhua, kun niiden kieltä vaan oppii ymmärtämään).

Juuri nyt tuntuu hyvältä olla näitä varten..

Palelee

Kymmenen astetta pakkasta ja huima tuuli. Nenänpää kohmettuu pelkästä ulos vilkaisusta. Tuommoisen kuvan Aviomies sai toissa iltana järven rannalta. Järvi kuulemma jäätyi äänekkäästi.

Sitä olen miettinyt, miksi en muista lapsena koskaan sisällä, kotona, palelleeni. Ensimmäiset 9 vuotta asuimme vanhassa puutalossa, jonka asuntoja lämmitettiin öljykamiinoilla ja puuhellalla. Pihan perällä, puisissa telineissään, köllötteli rivistö öljytynnyreitä. Sieltä polttoöljyä haettiin kanisterilla sisään. Taisin olla liian pieni sitä kamiinaan kaatamaan, mutta noutamaan joskus pääsin ja sainpa joskus yrittää kamiinan sytyttämistäkin. Se osoittautui odotettua vaikeammaksi.

Nykyään palelee aina, vaikka sisälämpömittari näyttäisi kahtakymmentäviittä. No, anemialla lienee osuutta asiaan ja muutamalla muulla vaivalla..

Eilen yritin, taas vaihteeksi. saada aikaa lääkärille. Sata on kuulemma terveyskeskukseen jonossa ennen minua. Pari viikkoa sitten otetuissa labrakokeissa niin monta juttua oli pielessä, että pääsin sentään jonon jatkoksi ja sain kolmannen (!!) antibioottikuurin kuukauden sisällä. Uskalsivat (jälleen potilasta näkemättä) määrätä, vaikka munuaiset alkavat kuulemma pettää.

Hiljattain luin jutun, jossa kerrottiin, että Suomessa kuolee hoitovirheisiin vuosittain huomattavasti enemmän ihmisiä kuin liikenneonnettomuuksissa. Mistähän se mahtaa johtua...

Joululahjonnasta

Aviomiehellä oli työasioita naapurikaupunkiin. Pääsin mukaan ostoksille. Suurin osa joululahjoista on nyt hankittu, paria hankalaa tapausta lukuun ottamatta. Jostain syystä tytöille ja naisille on paljon helpompi keksiä jotain kivaa, ainakin jos tuntee saajan tarpeeksi hyvin. Miehet ovat tässäkin asiassa ongelma (vitsi*vitsi* ei kannata hermostua),  tai ainakin minun lähipiirini miehet.

Näin joulun alla julkaistaan lehdissä sekä "inhokkilahjalistoja" että "hyviä" lahjaideoita. Minun näkökulmastani moiset listat ovat äärimmäisen typeriä. Aivan kuin kaikki naiset tai  miehet olisivat keskenään yhdenmukaisia ja pitäisivät samanlaisista lahjoista. Kuten äitienpäivän alla, naisille varoitellaan antamasta mitään siivous- tai keittiökapineita, ryppyvoiteita tai laihduttamiseen liittyviä juttuja. Joidenkin mielestä suklaarasia on aivan ala-arvoinen lahjus, mutta alusvaatteita, hajuvesiä ja koruja sopii muka naiselle aina antaa.

Itse tykkäisin kyllä uudesta pölynimurista ja ylipäätään kaikenlaisista käytännöllisistä lahjoista (jopa niistä suklaarasioista. Tässä taloudessa ne eivät ainakaan jäisi happanemaan). Koruille ei juuri ole käyttöä ja hajuvesistä saan päänsärkyä. Siitä suorastaan kiusaantuisin ja ahdistuisin, jos aattona paketista paljastuisi alushepeneitä. Ne kun ovat mielestäni henkilökohtainen juttu, eikä istuvien rintaliivien ostaminen sovittamatta onnistu aina asianomaiselta itseltäänkään..saati henkilöltä, joka ei mahdollisesti itse edes moisia käytä.

Yleisesti ottaen lahjojen antaminen on minusta hurjan mukavaa - vielä mukavampaa kuin niiden saaminen. Lahjon mielelläni läheisiäni ympäri vuoden. Joulu tarjoaa kuitenkin suloisen tekosyyn muistaa sellaisiakin, jotka eivät ole aina ihan käden ulottuvilla.

Millaisia lahjoja sinä tykkäät antaa ja saada, vai harrastetaanko teillä lahjontaa jouluna lainkaan?

Karvainen syy elää

Taivaalta tipahtelee kevyttä lunta. Olo on eilisen, hyvän päivän, jälkeen huononemaan päin. Vastapäisellä koululla on lippu puolitangossa. En tiedä miksi.

Tämän uusimman sairauden ilmaannuttua olen tajunnut, että nyt viimeistään on ryhdyttävä itseään hoitamaan, jos löydän edes jonkinlaisen syyn pysyä vielä jonkin aikaa hengissä. Kissa sylissä ja (mahdollisesti) pentuja odottava koira kainalossa tajusin pari päivää sitten, että tässä ovat ne syyt. Nämä omaksi ottamani karvaiset rakkaat tarvitsevat minua.

Ei riitä, että pysyn hengissä. Pitäisi saada itsensä myös sen verran kuntoon, että kykenen hoitamaan ne edelleen kunnolla. Aviomies ulkoiluttaa koirat, mutta paljon muutakin tarvitaan. Yksin hän ei jaksaisi koko katraasta huolehtia.

Ainu, nuorin koiristamme on vasta puolitoistavuotias. Usma ja Seita, vanhemmat koiramme ja Muskakissa ovat syntyneet samana syksynä vuonna 2008. Kissat saattavat elää hyvinkin pitkään...Löytyisiköhän tästä ajatuksesta tarpeeksi kimmoketta ponnistella vielä kerran lääkäriavun löytämiseksi ja siihen vielä paljon suurempaan ja pitkäkestoisempaan ponnistukseen, eli terveellisemmän elämäntavan aloittamiseen..

Ruusuhurahdus

Pitkästä aikaa jaksoin tänään tehdä jotain. Innostuin jopa pesemään muutaman ikkunan ulkopuolelta. Siihen ei ehkä kuitenkaan olisi kannattanut ryhtyä, sillä intoni vimmassa kiskaisin vahingossa ikkunankarmin reiästä ulos tulevaa antenninjohtoa. Jotain taisi irrota ja nyt on telkkari pimeänä. 

Itse en ylety vialle mitään tekemään, enkä kehtaa mankua aviomiestä pihalle pimeään, korjaamista yrittämään. Hän kun potee raisua influenssaa jo neljättä päivää.

Johonkin telkkarin katsomisesta vapaaksi jäänyt aika ja olon helpottumisesta johtuva energisyys täytyi suunnata. Viisaamminkin sen olisi voinut sijoittaa ( olen melko varmasti sitä mieltä, kun huomenna, päivänvalolla, katson kätteni jälkiä), mutta värkkäsin kasvihuoneessa leikkaamastani viinistä kranssin ja liimailin viimeinkin väliovessa olevan ruman reiän peitoksi sisustustarraa.

Ovessa on joskus historiaan hämärissä (talo on 150 vuotta vanha ja ovi näyttää vähintään 50 vuotta vanhalta. Vuokralaisia talossa on ehtinyt olla joka lähtöön) ollut ovikello. Kuka lie kellon poistanut, mutta reikää ei ole viitsinyt paikata. Minään ruusufanina en itseäni pidä, mutta muitakaan sopivia tarroja en varastoistani löytänyt.  "Voi, ei!!", pääsi Aviomieheltä, hänen nähdessään kukat ja perhoset. Taitaa isäntä fanittaa ruusuja vielä emäntääkin vähemmän..

Yllättäen tuli kranssistakin kovin ruusuinen, vaikka jouluista ajattelin tehdä. Jossain vaiheessa tuli mieleen, mahtaako se muistuttaa enemmän hautajaisseppelettä tai juhannusneidon kukkaista päähinettä kuin joulunajan koristetta.

Katson tarkemmin sitten huomenna, jos päivä suvaitsee edes hetkeksi valjeta.

Siitä, mistä ei voi puhua..

Voisin kertoa turhasta lääkärireissusta ja odotushuoneessa käydystä koskettavasta keskustelusta. Tekisi mieleni pohtia kuolemaa (jota hiljattain tehdyn kyselyn mukaan 40% suomalaisista ei ajattele juuri koskaan). Helppoa olisi taas lipsahtaa valittamaan kipua, uupumusta ja rajoituksia, joita uusi krooninen sairaus taitaa tuoda tullessaan.

Jätän kuitenkin tällä kertaa väliin. Jos ei ole mitään mukavaa tai edes kiinnostavaa sanottavaa, on parasta pitää suunsa kiinni ja sormet poissa näppikseltä.

Muskakissan kanssa on vähän sisustettu. Siitä joskus myöhemmin. Ihan en saanut selvää, oliko tuo hänen kommenttinsa tyynyistä hyväksyvä vai moittiva...

Taivas oli kiinni tänään

Soitin aamulla terveyskeskukseen. Kerroin, että viime viikolla syömäni antibioottikuuri auttoi hetken. Sitten vaiva palasi ja toi kavereita mukanaan.."Ei meillä ole päivystysaikoja", narisi hoitaja tuskastuneena ja kirjoitti lähetteen minimaaliseen määrään laboratoriokokeita.

Labrassa sama tahti jatkui. Näytteen ottaja oli tyly, ärtyisä, jopa ylimielinen, komenteli potilaita kuin vajaavaltaisia. Kun mainitsin, että suoneni ovat vähän hankalat, hän suutahti ja sanoi kyllä osaavansa homman, kun on sitä jo 26 vuotta harjoitellut ja työskennellyt oikein yliopistosairaalassakin. Yritin paikata sanomistani selittämällä, että mainitsen asian yleensä vain siksi, ettei hoitajaparka kuvittelisi vian olevan hänessä, kun verta ei useamman pistämisenkään jälkeen heru. 

Se ei tuntunut hoitajan kiukkua liennyttävän. Jostain syystä hänellä oli tarve purkaa pahaa oloaan tiuskimalla ja yrittämällä saada asiakas tuntemaan olonsa mahdollisimman tukalaksi.

Kotiin palasin kyyneleitä nieleskellen ja manaillen mielessäni yliherkkyyttäni. Täällä kotona, yksikseen, sitä helposti unohtaa, millaista on elää ja toimia toisten ihmisten kanssa. Kaikki eivät ole luonnostaan empaattisia tai hyvän kotikasvatuksen koulimia. Hoitotyöhön ja asiakaspalvelualoille hakeutuu sellaisiakin ihmisiä, joille jokin muu ammatti saattaisi olla sopivampi.  

Kaikkea ei  myöskään kannattaisi ottaa itseensä. Toki metsä useimmiten vastaa niin kuin sinne huudetaan, eli kärsivällisyydellä ja ystävällisyydellä voi saada kiukkupussinkin kesyyntymään. Kipeänä, peloissaan ja uupuneena ei vaan voimat tahdo riittää pahantuulisten hoitajien paapomiseen...eikä se kesyttäminen välttämättä ihan muutamassa minuutissa onnistukaan.

                                     - - -         - - -              - - -           - - -

No, asiasta ihan toisaalle. Kotiin tultuani asetuin hetkeksi katsomaan tuota lempitauluani, joka pölyisenä riippuu ulko-oven yläpuolella. Se jotenkin sopii tämänhetkiseen olotilaani. Se on on äitini ystävän, minullekin hyvin tärkeän ihmisen, vaasalaisen taiteilijan, Marita Södergårdin tekemä. Hahmot ovat suolataikinasta ja taulun nimi on "Taivas oli kiinni tänään".

Maritan töitä on tällä hetkellä nähtävillä Iittalan vanhalla puukoululla ja juuri eilen kuulin, että hänet on kutsuttu Iittalan ensi kesän taiteilijaksi. Suosittelen lämpimästi tutustumista hänen töihinsä. Minulle ainakin niistä tulee hyvä mieli. 

Maritan kotisivu löytyy täältä. Kuvat suurenevat klikkaamalla ja ne tosiaan kannattaa suurentaa, sillä yksityiskohdat hänen kuvissaan ovat usein herkullisia ja kertovat humoristisella tavalla arjen ilmiöistä.

Viikko viikon jälkeen

Viime viikolla vietettiin ajattelun viikkoa. Itselleni se selvisi vasta keskiviikkona. Ensimmäinen ajatus uutisesta oli se, että jo on aikoihin eletty, kun moista varten täytyy erillinen viikko nimetä. Milloinkahan joku keksii perustaa hengittämiselle omistetun viikon.

Meneillään oleva viikko on puolestaan mielenterveyden viikko. Sen kuulin äsken televisiouutisista. Tärkeä teema, kun mielenterveyden häiriöt ovat kovaa vauhtia kirimässä kärkipaikalle kansantautiemme listalla. 

Tuntuu vaan, että se on aihe, joka on mediassa esillä muutenkin joka ikinen päivä. Hyvähän se on, että keskustellaan, mutta jääkö se siihen? Mitä tarkoittaa käytännössä tällainen teemaviikko ja vaikuttaako se mihinkään?

Toteutuneita unelmia

Saretskan suloinen blogikirjoitus pisti pohdiskelemaan, miten mielenkiintoisen hahmon toteutuneet unelmat voivat lopulta saada.

Jos osaisi katsoa oikeasta kulmasta, voisi väittää, että olen saanut elämässäni melkein kaiken, mitä olen keksinyt haluta (paljon eläimiä, paljon rakkautta, samanaikaisen mahdollisuuden elää yksin ja yhdessä, juuri sellaisen kodin, jollaisesta nuorena haaveilin, mielenkiintoisia elämänkokemuksia ja joksikin aikaa jopa työn, joka täytti kaikki toiveeni).

Hassua, suorastaan paradoksaalista on se, että samaan aikaan, kun Elämä on antanut toisella kädellä, se on ottanut toisella pois. Miten monesti onkaan käynyt niin, että olen saanut hienon lahjan, haasteen tai tehtävän. Ei vaan ole ollut voimia vastata siihen.

Useimmiten ihmiset löytävät syyn epäonnistumisiinsa ja vastoinkäymisiinsä itsensä ulkopuolelta. Olisikohan se helpompaa kuin tämä minun pulmani? Muistan vieläkin sen kauhun, suoranaisen paniikin, kun yli 10 vuotta sitten tajusin, että suurin ongelmani, ylipääsemättömin esteeni tavoitteitten toteutumiselle ja hyvinvoinnille tässä elämässä olen minä itse, minun kehoni ja mieleni. Niitä en pääse pakoon - ainkaan tässä ajassa.

Energiakriisi

Miten paljon suunnittelinkaan saavani aikaan tänä viikonloppuna. Mies on työmatkalla ja kuvittelin nauttivani ajasta, jota ei rytmitä toisen työ ja harrastukset. En nauttinut. Olin kipeä ja masentunut. Antibiootit rikkoivat sisuskalut ja saivat näkemään omituisia unia. Kun puoli neljän aikoihin olin nukahtanut, en jaksanut osoittaa asianmukaista kiitollisuutta, kun karvaiset herätyskellot puoli kymmeneltä aamulla tukkivat peiton alle ja lipaisivat koiranpusun korvaan kertoakseen, että nyt olisi korkea aika herätä heitä palvelemaan.

Yksi kropassa jylläävistä tulehduksista on kuitenkin selvästi hellittämässä. Ei siis ollut turhaa tämä vaiva. Kaukoparannusta harrastamaan laitettu hoitaja osui ilmeisesti oikeaan. Olen kiitollinen.

Tänä viikonloppuna olen viimeinkin myöntänyt itselleni, että itsesäätelykeinoissani (tarkoittaa tunteiden hallintaa, esim. pahan mielen pois hätistämistä tekemällä jotain kivaa) on petrattavaa. Toisaalta kaikki ongelmani kiertyvät saman, käytännöllisen, puutteen ympärille: ei ole energiaa. Itseään ruokkivassa kehässä energian puute pahentaa kaikkia ongelmia ( Kunto huononee, kun en jaksa sitä hoitaa. Sosiaalinen verkosto rapautuu, kun en pidä yhteyksiä yllä. Huuholli ja kaikki muukin repsahtaa. Se puolestaan pahentaa syllisyyttä ja heikentää omanarvontuntoa jne.)

Ilman käyttövoimaa ei mikään masiina pelitä. Käytännöllinen ydinkysymys lienee: Mistä ja miten lisää energiaa? (On turha neuvoa, että liikunnasta tai harrastamaan lähtemisestä, koska sellaisiin operaatioihin tarvitsisin niin VALTAVASTI energiaa, että yritys taitaisi jäädä yhteen kertaan)..

Kolmenkymmenen vuoden mittainen energiakriisi ( ensimmäiset 18 sujuivat joten kuten). sellainen tässä taitaa olla meneillään. Millaisista asioista sinä saat energiaa, vai onko sitä sisäsyntyisesti yllin kyllin?

Ensisilmäyksellä

On ihmisiä, jotka tekevät pitkälle meneviä johtopäätöksiä ensivaikutelman perusteella. Heihin kuuluu sellaisia, jotka uskovat omaavansa pettämättömän intuition, ikään kuin jonkinlaisen kuudennen aistin, jonka avulla tavoittavat suoraan asioiden, ihmisten ja ilmiöiden ytimen. Itselläni ei ole niin suurta itsevarmuutta.

Osa ensivaikutelmaan luottavista on yksinkertaisesti henkisesti laiskoja tai tyhmiä. He pitävät kaksin käsin kiinni ennakkoluuloistaan. Yllätykset saattaisivat horjuttaa heidän haurasta henkistä tasapainoaan tai heillä ei  vain ole  kykyä ja kiinnostusta ottaa selvää, miten maailma oikeasti makaa. Tämän kaltaisia "lampaita" on poliitikkojen ja mainosmiesten helppo ohjailla omien intressiensä mukaan. En tahtoisi kuulua tähänkään ryhmään.

Ensivaikutelmasta kuitenkin tiedetään, että se on voimakas muistijälki, jonka muuttamiseksi tarvitaan paljon siitä poikkeavaa informaatiota (ja "suodattimet" jotka päästävät sen havainnoijan aivoissa käsittelyyn asti). Tietenkin ensivaikutelma on joskus myös oikea. Analysoivathan aivomme jatkuvasti valtavan määrän sellaistakin informaatiota, joka ei nouse tietoisuuteemme. Toki saatamme tehdä aivan oikeita johtopäätöksiä esimerkiksi kohtaamamme ihmisen ei-kielellisestä viestinnästä ilman, että osaamme selittää miksi.

Kumoamattomina itsestäänselvyyksinä meille jauhetaan nykyään muun muassa sellaisia väitteitä, että kauniina pidetyt ihmiset saavat parempaa kohtelua, paremmat työpaikat, paremmat tulot ja onnellisemman elämän.. Siihen vedoten on kauneustuotteitten kauppiaiden helppo laajentaa markkinoitaan ( saisivatkohan mummotkin vanhainkodilla parempaa hoitoa, jos olisivat sieviä ja somasti tällättyjä?)

Tutkimuksissa on havaittu, että mielikuvissaan ihmiset yhdistävät edustavan näköisiin ihmisiin muitakin positiivisia määreitä, kuvittelevat heidät esimerkiksi lahjakkaammiksi ja miellyttävämmiksi persooniksi kuin he välttämättä ovatkaan.

Asiat eivät aina ole sitä, miltä näyttävät. Ensivaikutelma on hyvä apuväline ympäristöä hahmotettaessa, sillä tuskin kenelläkään riittää kapasiteettia kaikkien vastaan tulevien ilmiöiden syvällisempään analyysiin.

Hieman avoimempaa ja itsekriittisempää asennetta toivoisin silti monilta kanssaeläjiltä. Aina ei kannattaisi mennä siitä mistä aita on matalin..Sitä olen mietiskellyt (laajempiin yhteyksiin soveltaen) eilisen jälkeen paljonkin, kun olen popsinut antibiootteja vaivaan, joka arvauskeskuksessa pälkähti ensimmäisenä mahdollisena vaihtoehtona hoitajan mieleen. (Vielä ei ainakaan ole vaiva helpottanut. Sivuvaikutuksia kyllä riittää)

Arvaako joku, muuten, mitä tuo ylimmäinen kuva esittää? Minä en ensisilmäyksellä arvannut.

Hyvää palvelua vai vaarallista säästöä

Useampaa kroonista sairautta pitkään poteneena olen jonkin verran joutunut perehtymään lääketieteeseen ja omaan kroppaani, vaikken vähääkään välittäisi kummankaan parissa puljata.

Edellisellä kotipaikkakunnalla ehti muutaman lääkärin kanssa syntyä niin luottamuksellinen suhde, että usein menin vastaanotolle valmiin diagnoosin ja hoitoehdotuksen kanssa. Jos asiantuntijalla ei ollut parempaa vaihtoehtoa tarjota, se toteutettiin sellaisenaan.

Tällä paikkakunnalla olen nyt asunut kolme vuotta ja käynyt terveyskeskuslääkärillä kolme kertaa. Useampaan käyntiin olisi ollut aihetta, mutta en ole välittänyt pyrkiä vastaanotolle, kun aikoja joutuu jonottamaan viikkokaupalla ja  kohtelu on ajoittain hieman...hmm..nihkeää (ymmärtäähän sen, kun lääkäreitä ei pikkupaikkakunnille tahdo saada ja se lisää muunkin henkilökunnan stressiä).

Tänä aamuna oli kuitenkin pakko soittaa päivystykseen. En tarjonnut valmista diagnoosia, mutta kerroin päällimmäiset asiaan liittyvät faktat. Potilasta näkemättä ja ennalta tuntematta  sairaanhoitaja määräsi, ilman mitään tutkimuksia, antibioottikuurin. Nyt en oikein osaa päättää pitäisinkö tällaista hyvänä palveluna vai säästöpakosta johtuvana potilaan laiminlyöntinä.

Minun kaltaiselleni itsetuhoiselle erakkoluonteelle tämmöinen käytäntö sopii erinomaisesti. En missään tapauksessa hingu tutkimuksiin, joista osaan pitäisi hankkiutua naapurikaupunkiin asti. Sellaiselle potilaalle, jolla on tarve pysyä terveenä ja hengissä tällainen hoitokäytäntö tuskin on paras mahdollinen. Sen viikon aikana, jonka mahdollisesti turha antibioottikuuri kestää, voi pahanlaatuinen vaiva pahentua merkittävästi.

Kovin riemuissaan antibiooteista ei ole myöskään minun yliherkkä sisuskalustoni. Pelkästään kokeilumielessä ei tekisi mieli itselleen kovia kipuja ja mahaverenvuotoa aiheuttaa, mutta tätä kai tämä nykyään on, suomalainen, tasokas terveydenhuolto..

Odotuksia ja pettymyksiä

Olin viritellyt herätyskellon aamuksi soimaan. Soihan se, mutta ei se minuun tehonnut. Nukuin pari tuntia pommiin, enkä ehtinyt Aviomiehen työkeikalle mukaan naapurikaupunkiin.

Aluksi ketutti, mutta kun virkosin sen verran, että huomasin keuhkoputkien rahisevan täynnä limaa ja pään särkevän kuin moukarin jäljiltä, totesin, ettei kotiin jääminen tällä kelillä ollut niin kehno juttu. Sataa nimittäin kaatamalla. Taas vaihteeksi.

Flunssan lisäksi olen saanut jostain joulutustartunnan, vaikka luulin, ettei semmoista fiilistä enää tulisi. Lahjoja on tullut hankittua. Kortitkin jo odottelevat kaapin päällä kirjoittamista. Ulkovalot ajattelin viritellä ensi viikonloppuna - satoi tai paistoi. Ehkä riehaannun peräti jonkin asteisiin joulusiivouksiin tänä vuonna. Kaappeja ainakin voisi jo ryhtyä raivaamaan.

Osaisikohan sitä kerrankin nauttia sekä juhlavalmisteluista että itse juhlasta turhia hötkyilemättä ..pilaamatta fiilistään liian suurilla odotuksilla, sillä siihen meikäläisen ilo yleensä kaikissa asioissa kompastuu: odotuksiin, joita itse asetan itselleni ja muille, sellaisiin, joihin kukaan ei kuitenkaan yllä.

Plaseboa vai ei

Kuukauden verran olen nyt käyttänyt noita kirkasvalokuulokkeita sen suositellun 8 minuuttia päivässä. Aina en ole muistanut tökätä nappeja korviini heti aamusta (eikä meikäläisen aamu edes ala vielä silloin kuin kunniallisten, töissä käyvien, kansalaisten. Menenhän nukkumaankin yleensä vasta lähempänä kahta yöllä, eikä Nukkumatti välttämättä silloinkaan suvaitse ilmaantua vielä pariin tuntiin..

Aluksi kuumenevat lamput sattuivat korviin. Hoidon jälkeen päätä kivisteli ja sydän otti muutaman jenkka-askeleen. Ensimmäisen viikon aikana herkkä ihoni paloi  korvakäytävästä ihan ruvelle, mutta pian nahka parkkiintui ja  pääsin nauttimaan valohoidon paremmista puolista.

Meikäläisen kohdalla vaikutus on kiistaton. Alakuloinen mieliala ja ajoittainen ahdistus ei ole kaikonnut minnekään, mutta energiataso ja vireystila on huomattavasti kohonnut. Sen näkee konkreettisesti siitä, että olen jaksanut pitää huushollin siistimpänä, enkä ole  juuri tarvinnut päiväunia. (Se puolestaan kohottaa hieman omaakin mielialaa, kanssaeläjistä puhumattakaan).

Mistä vaikutus sitten johtuu? Siihen en osaa vastata. Luultavasti olen aikamoisen altis plasebovaikutukselle, koska toivon niin kovasti löytäväni ihmelääkkeen vaivoihini.

Kivut ovat tietenkin ennallaan. Samoin kaikki muut vauhtia hidastavat vaivat, mutta ainakin näin aluksi, kun energisoituminen on uusi juttu, tämä tuntuu huikean hienolta. Olen päättänyt iloita siitä vaivaamatta sen kummemmin itseäni pohdinnoilla vaikutuksen syistä. Plaseboa tai ei. Jos ei siitä ole haittaa, pääasia, että toimii.

Ahneet kakkiaiset

Tähän ikään mennessä en ole tarvinnut asianajopalveluita. Toivoakseni en tule tarvitsemaankaan. Ei nimittäin olisi varaa. Annetaanhan sitä ymmärtää, että Suomi olisi oikeusvaltio, mutta kyllä näillä hinnoilla toiset ovat jälleen tasa-arvoisempia kuin toiset. 

Tulee mieleen eräskin ystäväni, joka tultuaan petetyksi talokaupassa haastoi vastapuolen oikeuteen. Prosessi kesti vuosia. Vakuutuksen korvauskatto ylittyi roimasti. Maallikon silmin katsottuna päivänselvältä näyttävä petosyritys muuttui oikeussalissa ostajan tarkastusvelvollisuuden laiminlyönniksi. Ystävällemme lankesi maksettavaksi omien ja vastapuolen oikeudenkäyntikulujen lisäksi ostamansa hometalon valtavat korjauskulut.

Kerran on Aviomieheni joutunut myös todistajaksi rikosoikeudellisessa asiassa ja kokemus oli vähintään yhtä epämiellyttävä. Kohtelu viranomaisten taholta oli tylyä, ellei peräti epäasiallista. Kuuden tunnin töistä poissaolon ja  turhan käytävällä odottelun jälkeen tuomari totesi, ettei asiaa voida sillä kertaa ottaa käsiteltäväksi, kun syytetty ei ollut suvainnut saapua oikeuteen.

Pistää miettimään, ennen kuin seuraavan kerran sivullisina puutumme tekeillä olevaan rikokseen ja vapaaehtoisesti ilmoittaudumme todistajiksi.

Pöyristyttävää on mielestäni tämä nyt noussut keskustelu siitä, ettei asianajajia kiinnosta puolustaa vähävaraisia, kun valtio maksaa puuhasta niin kehnoa korvausta. Luulen kuitenkin, että se kehnoksi mainittu korvaus on moninkertainen vaikkapa sosiaalityöntekijän tuntipalkkaan verrattuna. 

En kertakaikkiaan käsitä, miksi lakimiesten ja lääkäreiden pitäisi saada kymmenkertaista tuntipalkkaa verrattuna vaikkapa lastentarhanopettajiin. Kaikilta kolmelta vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto, jonka Suomen valtio meidän verorahoillamme heille kustantaa. Miksi ihmeessä toisten työ olisi niin paljon arvokkaampaa kuin toisten?

-----              -------        --------

Ja postauksen kuvassa on sitten ne ahneet kakkiaiset( jotta ei kukaan kuvittelisi minun  nimittelevän mitään tiettyä ammattikuntaa sellaisiksi ;) Nuo suloiset siivekkäät syövät pihallamme kaksi litraa siemeniä ja vähintään yhden rasvapallon päivässä ja välillä tuntuu, ettei sekään riitä. Niiden ruokkimiseen meillä onneksi, toistaiseksi, varat riittää.

Ohivilistävä onni

Tällä nimenomaisella hetkellä olen onnellinen. Se tunne vilistää niin vikkelästi ohi, että tekee mieli merkitä tämmöinen ihme muistiin.

Aurinko paistaa. Maata peittää ohut lumikerros. Posti toi ensimmäiset nettikaupasta tilaamani joululahjat. Mihinkään ei satu yli sietokyvyn. Untuvanpehmoinen Muskakisu kehrää sohvan käsinojalla, sopivasti rapsutusetäisyydellä. Seitakoirallani oli sulhanen yökylässä. Jos toiveeni toteutuu, loppiaisen tienoilla pääsen paapomaan koiranpoikasia.

Eihän maailma täydellinen ole. Ei tässä ajassa koskaan sellaiseksi tulekaan. Se, että maailmassa on iso virhe, tuskaa, pimeyttä ja vääryyttä, ei kiellä meiltä näitä hetkiä. Nautin tästä nyt.  Pohdin maailman pahuutta myöhemmin.

Kohtuutonta

Tässä lehtijutussa kerrotaan tarina, joka ei ole ainutlaatuinen nykypäivän Suomessa. 60 vuotta yhdessä elänyt aviopari on pakotettu asumaan erillään, koska toinen heistä on byrokraattien mielestä liian hyväkuntoinen palvelutaloon.

Ainutkertaisia eivät ole myöskään ne tapaukset, joissa pitkään eläneet puolisot ovat masentuneet, heidän kuntonsa on romahtanut ja pian on edessä hautajaiset sen jälkeen, kun heidät on pakotettu tuonkaltaisiin muutoksiin.

Suomea pidetään sivistysvaltiona. Hiljattain sijoituimme seitsemänneksi maailman vauraimpia valtioita luettelevalla listalla. Jotain on kuitenkin pahasti pielessä, jos järjestelmän etu ajaa ihmisarvoisen elämän edelle.

Kunnallisvaalit on nyt pidetty. Vanhustenhoito oli yksi keskeisistä vaaliteemoista. Saa nähdä jäävätkö puheet pelkäksi retoriikaksi,  vai ryhdytäänkö jossain sanoista tekoihin. Aina ei nimittäin ole kyse pelkästään rahasta. Pienelläkin budjetilla voi asiat hoitaa hyvin, jos asenne on kohdallaan.

Ryppyjä

Hautajaisista palatessaan Aviomies kävi kotona vaihtamassa vaatteet. Otti WC-pöntöstä pois käynnissä olevan pesukoneen poistoputken ja lähti töihin. Hetken päästä kömpi vessasta hyvin närkästynyt, märkätassuinen ja -massuinen koira + pari vähintään yhtä harmistunutta kissaa. Osa eläinkunnasta oli tapansa mukaan lekotellut keväällä remontoidun kylppärin lattialla ja yllättynyt ikävästi, kun pesuvesi koneesta ryöppysi lattialle.

Olisihan se mukavaa, kun poistoputki olisi asianmukaisesti liitetty viemäriin. Samoin se, että seinässä olisi suihkukahvalle tanko ja pidike, jottei sitä tarvitsisi pidellä kädessä hiuksia vaahdotellessakin. Bideetäkin olisi joskus mukava käyttää, mutta kun se on ahdettu pöntön ja allaskaapin väliin niin ahtaasti, ettei sitä mahdu sieltä ottamaan. Mukavaa olisi myös se, että remonttimiesten toukokuussa seinään jättämä avonainen ilmastointikanavan reikä tulisi viimein sadesuojalla peitettyä. Linnut jo kiskoivat sieltä vuorivillatäytteet pitkin pihaa.

Aikaansaavempi nainen tietysti hoitaisi tuommoiset pienet remonttihommat itse - vaan kun minä en ole ollut kovin aikaansaava edes tervekätisenä. Toinen vaihtoehto olisi kutsua paikalle ammattilainen, mutta kun ne ammattikuntansa "muka parhaat" edustajat juuri nuo hommat tyrivät, mutta perivät kyllä työpanoksestaan niin huikean korvauksen, että tilimme on nyt tyhjä.

Aviomieshän niitä töitä valvoi...tai piti valvoa. On myös luvannut yrittää tehdä asialle jotain - tai ainakin osalle niistä..

Sitä odotellessa kuivasin koiran (kissat lupasivat hoitaa kuivaushommat itse) ja tuunasin muutaman kenkälaatikon uusiokäyttöä varten.

Ryppyjähän niihin tuli (kuten mainitsin, en ole koskaan ollut kätevä käsistäni), mutta ryppyistähän se on tämä koko elämäni ... Kai se on vaan kestettävä, kun ei voimavaroja muutokseen ole.

Halloween

Mies lähti tätinsä hautajaisiin. Onneksi se loppui, kuolemankuu. Milloinkaan en muista saman kuukauden sisään osuneen niin monta tutun ihmisen kuolemaa kuin tämän vuoden lokakuussa.

Tänä viikonloppuna olisi sitten pyhäinpäivä - ja Halloween, mitä kukakin tahtoo viettää. Omat juhlallisuuteni rajoittuvat kynttilälyhtyihin portailla ja keittiön pöydällä. Mitäs minä muuta täällä yksikseni (kissat ja koirat eivät taida sen pahemmin edesmenneiden kuin kummitusten tai satovuoden päättymisenkään juhlimisesta perustaa). Hautajaisten jälkeen Aviomies singahtaa koko viikonlopuksi töihin. Ei tule edes öiksi kotiin, joten ehkä katselen läpi yön jotain  tunnelmaan sopivia elokuvia.

 Tahtoisin tykätä Halloweenista. Amerikkalaisissa elokuvissa se näyttää niin hauskalta karnevaalilta. (Amerikkalaiset nyt osaavat tehdä hulabaloon juhlasta kuin juhlasta. Suomalaiseen, perhekeskeiseen jouluun kasvaneena olen aina ihmetellyt tapaa järjestää suuret kutsut jouluaattona).

Harmi vaan, että Pyhäinpäivä ja Halloween (kuuluuko ne kirjoittaa isolla alkukirjaimella? Äidinkielen tunneista alkaa olla jo liian monta vuosikymmentä) osuvat samaan viikonloppuun. Toki kurpitsajuhlan vietto on tulossa Suomeen vaikka väkisin ( niin kuin kaikki muukin amerikkalainen hapatus). Ei taida kuitenkaan minun elinikäni riittää siihen, että tottuisin muistamaan rakkaita vainajiani kurpitsalyhdyin ja koristekummituksin.

Minä , hän ja huononeva muisti

Viime aikoina on käynyt yhä useammin mielessä, että ehkä puoliso kannattaisi valita vasta myöhemmällä iällä, kun viisautta on ehtinyt karttua vähän enemmän..Vai kävisikö siinä sitten niin, että vaatimukset ja varovaisuus lisääntyisivät iän myötä, eikä kukaan enää kelpaisi?  En tiedä, kun Aviomiehen kanssa yhtä on pidetty jo 28 vuotta ja muisti alkaa hapertua niin, ettei mieleensä saa palautettua enää niitä syitä, joiden vuoksi aikoinaan yhteen päädyttiin..

Kovin olemme erilaisia ja juuri niin on käynyt kuin monille muillekin, että ne persoonalliset piirteet , jotka aluksi toisessa tuntuivat viehättäviltä erikoisuuksilta, ovat vanhemmiten muuttuneet ärsyttäviksi omituisuuksiksi, joista toivoisi toisen jo pääsevän eroon.

Erityisen vaikeata meidän liitossamme on se, että vaikka vahvuuksiltamme olemme erilaiset, parin arkielämää hankaloittavan heikkouden osalta olemme täsmälleen samanlaisia (patalaiskoja ja epäsiistejä).

Erilaisuus voi olla myös voimavara silloin, kun toisen vahvuudet paikkavat toisen heikkouksia. Niin meillä on ollut temperamentin ja muistin osalta. Minä olen perustemperamentiltani nopea hosuja, melko äkkipikainenkin  ja malttamaton. Aviomies on pelastanut monta hankalaa tilannetta maltillisuudellaan ja on onnistunut opettamaan minullekin hieman kärsivällisyyttä ( ei tosin aina niin miellyttävin konstein. Joskus tuntuu, että meinaa pää räjähtää, kun joutuu odottelemaan toista ja pidättelemään tunteenilmaisujaan, koska tietää, ettei toinen niistä pidä).

Muistaminen on ollut minun vahvuuteni, kunnes sairaus, lääkkeet ja ikä ovat viime aikoina alkaneet sitä rapauttaa. Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu, että muistaminen on mitä suuremmassa määrin kollektiivista: Puolisot muistavat asioita toistensa puolesta. Ystävät ja sukulaiset pitävät yllä  yhteenkuuluvuuden tunnetta kertaamalla yhteisiä muistoja. Tieto tallentuu yhteiseen muistiin nykyään myös kirjojen ja internetin avulla..

Tilanteet, joissa voimasuhteet parisuhteessa muuttuvat, kuten jomman kumman puolison sairastuessa, vaativat molemmilta joustavuutta ja halua sopeutua.

Minun muistini ei enää riitä meille molemmille, eikä kärsivällisyyteni siihen, ettei puolisoon voi lainkaan luottaa, kun ei hän muista pitää kiinni sovituista asioista. Ei muista, vaikka muistuttaisin useampaan kertaan.

Joskus olen ajatellut, että hän tekee sen tahallaan: jättää huomiotta ja passiivisaggressiivisesti rankaisee minua unohtamalla. Toisinaan niin ehkä onkin. En kuitenkaan usko, että siitä on kovin usein kysymys, sillä hän unohtelee päivittäin myös itselleen tärkeitä asioita ja niin on ollut aina. Se ei ole iän mukanaan tuoma ilmiö.